Luku 5 - Pieni aviorikosromaani - Unelmien pako

to 17.8.2023 klo 9.07

Ystävättäreni Salome ja hänen saamelainen miehensä Niilles lupasivat auttaa minua muutossa Puumalaan. Kantoapua en tarvinnut, mutta autojen siirtelyssä myöhemmin kyllä ja muutenkin.

Talo tuli kaupassa irtaimistoineen. Sängyissä oli jopa valmiiksi pedattuna paksut punaiset silkkitäkit. Aivan kuin lapsuudessani. Silkkitäkit oli meillä kotona varattu vieraille.

Taloni makuuhuoneen kiinteässä komerossa oli myös tavallisia pumpulitäytteisiä täkkejä samalta 1970-luvulta. Käytin niitä vain pihalla tuulettumassa. Vaikka joissain kohtaa taloa tulvahti vastaan mynnähtäneen sahajauhotäytteen haju, täkit tokenivat käyttämättä niitä pesulassa.

Olin kerännyt salaa ison röykkiön muuttolaatikoita kirjojani varten. Kun Pekka oli loputtomilla komennusreissuillaan, soitin pitäjän kauppoihin ja lähikaupungin marketteihin, että tulen illalla hakemaan laatikoita. Tokmannilta ostin pinoittain kannellisia muovirasioita tärkeitä papereita varten.

Säilytin muuttovarustustani ullakolla, jonne Pekka ei nenäänsä pistänyt. Mitään muuta, kuten yhdessä hankkimiamme astioita, en Puumalan talossani tarvinnut. Otin mukaani oman koirani, venäläisen löytökoiran, nimeltä Pyry. Miron olimme joutuneet lopettamaan, kun se tuli vanhaksi ja takajalat pettivät alta.

Miron lopettamisen jälkeen olin pitänyt pääni. Esikoiseni oli muuttanut pois kotoa ja kuopuskaan ei enää monta vuotta kotona asuisi. Vaikka Pekka sanoi, että hän ei halua taloon minkäänlaisia koiria enää, ostin koiran, sillä halusin jotain omaa. Vauvan tyttöjen tilalle. Sain takkuisen leikatun uroksen, kitukasvuisen vartiokoiran, joka oli kyllä aika hönö, mutta minulle kovin rakas.

Pyry hyppäsi pakun etupenkille. Auton takaosa oli täynnään kirjalaatikoita. Avasin kuskin puoleisen ikkunan sekä lettini. Annoin hiukseni hulmuta keskikesän ilmavirrassa. Pyryn otsatukka taittui ikkunasta tulevassa ilmassa taakse ja näin koiran tummanruskeat silmät pitkästä aikaa. Ne olivat odottavat. Pyry oli päässyt enää harvoin mamin kanssa reissuun. Alkuaikoina olimme tehneet kaksin matkoja vaikka minne.

”Jätä taaksesi tappelevat nartut. Sekä Pekasta tappelevat nartut että koirat.” Näin kirjoitti Toppa-serkkuni minulle neuvoksi.

Hän haluaa itse, että nimeän hänet romaanissani Topaksi. Nimi tulee sokeritopasta. Serkkuni tykkää kovasti sokerista ja käyttää talvisin toppahousuja, kun muut menevät farkuissa. Näin hän kertoi minulle yhdessä eläväisistä kirjeistään.

Löysin Topan isoveljeni kautta tutkiessani äidin puoleista sukua. Aloimme kirjeenvaihtoon, mutta tuli ajanjakso, jolloin olin itse niin huonossa henkisessä kunnossa, että en kyennyt lähettämään kenellekään edes postikorttia.

Kun kirjoitin syyn siihen, miksi kirjeenvaihtoomme oli tullut tauko, hän kirjoitti minulle takaisin, että ehkä ei olisikaan maailmanloppu, jos jättäisin Pekan ja lähtisin vain menemään. ”Sais ne käpykylän akat tapella Niilosta keskenään : )”

Tunnistin heti ensimmäisestä kirjeestä Topan sukulaisuuden. Hän kirjoittaa lennokkaasti, vapaasti, pidäkkeettä, koristelee kirjepaperit kukkatarroin, minä käytän kiiltokuvia. Tietokoneella kirjoitettuun tekstiin hän lisää lauseita, metatekstejä, käsialallaan ja käyttää sekä hymiöitä, sulkeita että huutomerkkejä. Topan käsin kirjoittamat metatekstit ovat suorilla riveillä, minun lisäykseni kulkevat yleensä paperilla villisti alhaalta ylös ja oikealta vasemmalle sekä A4:n vasenta reunaa ylhäältä alas. Siitä huolimatta lisäykseni eivät useinkaan mahdu, vaan pitää ottaa lisäpaperi.

Salome-ystävättäreni, kirjailija, keksi kirjoitustyylilleni nimen. Olen sen jo aiemmin maininnut. Se on Rebekan pulipulia.

Toppa on äitini isän siskon Viinun tyttären Lyylin tyttären Liisan tytär. En tiedä tarkkaa määritelmää sukulaisuudellemme, mutta serkku hän selvästi on. Topalla on aikuinen esikoinen ja lukion aloittanut puoliksi venäläis-inkerinsuomalainen kuopus.

Yllätyslöytöserkkuni kehotti minua muuttamaan naapuriinsa Mikkeliin tai ainakin Puumalaan, kaninloikkauksen päähän hänen kodistaan, jotta voisimme kertoa toisillemme uskomattomia tarinoita elämistämme. Olemme molemmat eläneet ainakin viiden naisen edestä!

Esimerkiksi lasteni biologisen isän elämäntarina ja Suomeen tulo ovat niin uskomattomia juttuja ja sisältävät niin kummallisia käänteitä, että uskon ainoastaan Topan niitä omien kokemustensa kautta ymmärtävän. Muut sanoisivat teennäisesti kurkunpäästään naurahtaen, kuten opiskeluaikainen ystävättäreni, joka eteni ensin maakuntalehden päätoimittajaksi ja sitten kokonaisen konsernin julkaisujohtajaksi: ”Kuinka elämänmakuista!”

Me Topan kanssa nauraa höröttäisimme Essoten - tai mikä vanhushoitohökötys tulevaisuudessa Etelä-Savossa onkaan, hyvinvointialueuudistuksen jälkeen siitä tuli Eloisa, nimi on hyvä, Pohjois-Savon hyvinvointialue voisi jähmeiden pohjoissavolaisten takia olla Hyytelö - vanhusten palvelutalon kahden istuttavassa kiikkustuolissa kakkavaipat tömähdellen. Meitä naurattaisi tömähtely ja se, kuinka minä pissaisin lattialle, kun vaippaani ei vaihdettaisi tarpeeksi nopeasti.

Rebekalta tuli pissa! Ilmoittaisi Toppa ja jatkaisimme juttelua. Kävisimme tapahtumat lävitse viidettäkymmenettä kertaa. Ei haittaisi, sillä molemmilla meillä olisi sama sukurasitteinen aivoverisuonten kalkkeutumisesta johtuva dementia emmekä muistaisi edellisenä päivänä toisillemme kertomastamme mitään – emme viisi minuuttiakaan aiemmin kertomastamme.

Meillä olisi koko ajan hauskaa, koska juttumme olisivat omasta ja toisen mielestä tuoreita!

…

Ajoin lävitse taloamme lähellä sijaitsevan aukion, en tuntenut lainkaan haikeutta, heilutin kättäni Ollille ja Annikille, heitä tulisin kaipaamaan ja ehkä tapaisimme vielä. Voisinhan minä tulla hakemaan Annikin, Reetan sekä Britan syömään Kuopioon johonkin hienoon lounasravintolaan.

….

Muistan, kuinka kesällä viitisen vuotta aiemmin kävimme useasti tyttärieni kanssa Kuopiossa syömässä. Olimme löytäneet kreetalaisen ravintolan ja kävimme lävitse ravintolan listaa. Minä valitsin useasti kasvisruokavaihtoehdon: munakoisoa, juustolautanen, mezedekset. Kun palasimme Viitostietä pohjoiseen, auringonpaiste jäi taakse. Kuopiossa paistoi aina aurinko ja Alapitkän kohdalla alkoi pilvistyä: kotimme yläpuolella näytti olevan sankka ja tummanharmaa pilvi. Siellä satoi.

Molemmat alkoivat aina itkeä. Aloin miettiä, että kun tyttäreni muuttavat pois kotoa, minäkin lähden.

….

Ajoin rautatien ylitse liikenneympyrään. Iloissani ajoin kolme kertaa liikenneympyrän ympäri. Olin vapaa, vapaa, vapaa. Sitten K-kaupan ohitse, ohi kampaamotalon, autokorjaamon ja hautausmaan sivuitse ja liittymää alas.

Olin vapaa! Hengitin auton ikkunasta tulevaa ilmaa täysin keuhkoin ja puhalsin kaiken ulos keuhkonpojista saakka.

Olin jo toimittanut Salomen pihaan nimissäni olevan henkilöauton. Salome ja Niilles tulisivat pian minun Ladallani, tai no, Salomen ja minun yhteisellä Ladallani, olin sen häneltä pilkkahintaan ostanut. He jättäisivät Ladan Puumalaan ja ajaisivat takaisin pakulle. Sen he veisivät entisen kotitaloni pihaan matkallaan Salomen sisaren luokse Iisalmeen. Paku on firman nimissä ja taloudelliset selvitykset tekisimme sitten joskus myöhemmin.

Nyt oli vain tärkeätä päästä pois.

Pekka tulisi illalla kotiinsa, kirjoista tyhjentyneeseen kotiinsa, se on nyt hänen kotinsa, kirjojanihan hän on aina vihannut. Löytäisi narttukoirat tarhasta, jos eivät olisi siihen mennessä päässeet jostain aidanraosta karkuun, ja lapun keittiön pöydältä:

”Olen muuttanut pois. Lainasin muuttoon pakua. Vein talosta vain itselleni kuuluvat tavarat. Tehdään taloudellinen loppuselvitys myöhemmin. Älä soita minulle. En vastaa enkä halua kertoa, missä olen.”

Olin jo kertaalleen avioeronnut jättämällä keittiön pöydälle lapun. Andreas oli mennyt heti vuokrakerrostalomme kellarin häkkikoppiin, suikaloinut 1920-luvun tyylisen häämekkoni, palannut asuntoon ja repinyt kaapista kalliin syystakkini, leikannut selkämykseen viiltoja, tehnyt saman operaation punaiselle pikku mekolleni ja lopulta silponut lapsuuden valokuviani.

En ihmettele yhtään. Jos minä olisin ollut Andreas, olisin leikannut minulta kurkun.

Teko osui, sillä minulle ei jäänyt yhtään tolkullista työvaatetta. Kun jo odotin esikoistani, haastattelin Suomen ortodoksisen kirkon arkkipiispaa. Suomen ja Venäjän ortodoksisten kirkkojen kiistan aikana arkkipiispa oli valittu Viron ortodoksisen kirkon virkaa tekeväksi arkkipiispaksi.

Aamun Koiton silloinen päätoimittaja, Teuvo Laitila, piti minua arvossa jonkinlaisena Venäjän ortodoksisen kirkon tuntijana.

Olinhan minä sitäkin ja odotin esikoistani venäläiselle syntymäortodoksille.

Sain haastattelua varten lainaksi tyylikkään tulipunaisen hamosen eräältä kivalta vanhemmalta vasemmistorouvalta. Kun erosin Andreaksesta, nainen näki lävitseni, mutta ei sanonut mitään. Katsoi vain ja häpesin.

Leonidin asetuttua Suomeen rouva pani myös tarkkanäköisenä merkille, että kuljin yht´äkkiä ryysyissä. Olin luvannut tehdä hänen vaalityötään ja vaalityöryhmän ensimmäisen kokoontumisen jälkeen hän kutsui minut talonsa alakertaan ja näytti rekillä olevia kierrätykseen meneviä vaatteita.

Ihastuin oitis punaiseen puolihameeseen. Se oli jotain hyvää ja vahvaa kangasta. Hamonen oli vahingossa joutunut kierrätettävien joukkoon, nainen hämmentyi ja sanoi, että se ei ole lähdössä häneltä mihinkään, se oli hänen lempihameensa. Pelastin tilanteen ja ehdotin, että ehkä voisin lainata hametta seuraavan päivän haastatteluun.

Niin haastattelin Suomen ortodoksista arkkipiispaa ja Viron virkaa tekevää ylläni kiristävä lainahame, joka pysyi päälläni hakaneulan avulla. Kesken haastattelun henkäisin syvään, kuulin ping, hakaneula aukesi ja pisti kylkeeni kipeästi kuin omatunto.

Lainahameeni varsinainen omistajatar oli minua hoikempi ja esikoiseni oli jo ilmoittanut tulostaan sillä, että aamuisin oksentelin pitkin asuinalueemme polun varsia koiranpentua, Miroa, pissattaessani.

Sen jälkeen en enää vaalityöryhmän kokouksiin kyennyt. Pahoinvointini kesti koko raskauden ajan. 26 raskausviikkoa ja 5 päivää. 26 + 5, kuten epikriiseissä asia ilmaistaan. Hoipuin pakolliset työni lävitse heikossa kunnossa. Oksensin aamulla ensimmäisenä. Jos päivällä näläntunne yllätti, oksensin mahanestettä ja jos söin liikaa, oksensin silloinkin.