Luku 4 - Pieni aviorikosromaani - ”Koska Pekka valheltelee, en olisi häntä huolinutkaan”

to 17.8.203 klo 9.02

Neiti Vehmaksella oli vain tavallinen kännykkä, joten kuvia, edes stillkuvia, häpyhuulistaan tai kerjäläisen kukkarona ammottavasta ulkosynnytinaukostaan hän ei kyennyt lähettämään – toisin kuin mieheni raiskaaja, sairaalloisen lihava leskirouva. Hän on niin ällöttävä, että en oikein kykene antamaan hänelle romaanissani minkäänlaista etunimeä. Ehkä hän on Irma tai Aune. En vielä tiedä.

Blogissani käytän leskirouvasta joskus sukunimeä Revanperä. Olen valitettavasti joutunut näkemään hänen revansa. Oivoi. Leskirouva lähetti sen Pekan puhelimeen ja paljon muutakin - muun muassa videoita, koska halusi tehdä minulle selväksi, miten Pekka valheltelee, - ei ihme, että puhelin lopulta sekosi ja alkoi kauhuissaan soittaa Vanuatualle. Saimme siitä kuudensadan euron puhelinlaskun.

Koska Pekka valheltelee, leskirouva ei olisikaan tätä huolinut. Näin hän minulle tekstaroi. Keksi samalla vahingossa oivan Pekkaa kuvaavan verbin.

Ehkä lainaan leskirouvalle sukunimen Maalaiskomedioista. Olkoon hän Turpeinen. Aune Turpeinen. Tunnen yhden epämiellyttävän jakkupuku-pellavamekko-kireä-Irman, mutta myös yhden tosi hyvän tyypin, joten Irma hän ei minulle voi olla.

Aune-nimestä en ole koskaan muuten vain pitänyt.

Siihen, että Hellä Vehmas on blogissani neiti Satiainen, on syynä Pekan rakastama vitsi. Se sai uusia ulottuvuuksia, kun heidän monivuotinen suhteensa paljastui.

– Tiedätkö, mikä on käen ja satiaisen ero?, Pekka kysyi.
– En enkä haluakaan tietää, sanoin.
– Käki munii munansa toisten pesiin, mutta satiainen pesii toisten muniin.

Olen aina inhonnut Matin piirien huumoria, mutta nauroin Pekan lempivitsille, kun tämä kertoi, että sukupuoliyhdynnän aloite oli tullut itseltään neiti Satiaiselta. Hellä Vehmas tosiaan pesi aviomieheni muniin.

Mieluummin olen tarinan käki.

Aina kun Pekka oli tehnyt lähtöä Hellä Vehmaksen vuokrakämpästä, Vehmas oli jatkanut itsepintaisesti juttua. Pekka oli nojannut tuulikaapin ovenpieleen ja koettanut liueta tilanteesta. Ja niin neiti Vehmas oli hivuttautunut lähelle ja tarttunut mieheni muniin kiinni.

Tämän kyllä uskon ja senkin, että nainen oli vierailu vierailulta aina venyttänyt Pekan lähtöä luotaan roikkumalla juuri tuulikaapissa.

Tottahan nainen saa olla seksuaalisesti aktiivinen, en minä sillä. Ja vanhojen ihmisten seksiä kannatan lämpimästi, mutta pirteiden polyamorikkojen mielestäni tulee kysyä kaikkien osapuolien suostumus rajoja ylittäviin yhdyntöihin.

Jokainen Pekan poistuminen oli Hellä Vehmakselle ollut kuin pieni kuolema. Hylkääminen. Tuli aina valtava syli-ikävä. Isi kun ei ollut pitänyt rumaa tytärtään koskaan sylissä, niin Hellä minulle kirjoitti.

”Heikko kohtani on varhaislapsuuteen asti juontava syli-ikävä. Minun kaikin puolin kunnollinen, vastuuntuntoinen ja raitis isäni ei koskaan osoittanut minkäänlaista kiinnostusta minun asioitani kohtaan, saatikka että olisin tuntenut olevani rakastettu ja hyväksytty omani itsenäni ilman mitään hienoja suorituksia.”

Riipaisevaa eikö totta? Tämähän oikeuttaa paljon.

...

Haluan osoittaa muille saman kokeneille, että kivun ytimestä pääsee pois. Mutta ei koskaan niin nopeasti kuin haluaisi tai toivoisi. Haavojen umpeutumista ei voi nopeuttaa. Ensin tulevat ruvet. Rupia tekee mieli repiä irti. Ne kutisevat ja saattavat sisältää visvaa. Visva koostuu stafylokokeista tai streptokokeista.

Bakteerit pitää poistaa elimistöstä. Sitten haavan päälle kasvavat arvet. Niitä jää, se on selvä. Arvet kiristävät ja arpien ympäriltä iho voi revetä jatkossakin.

Joskus arven alle kertyy vielä mätää. Mätä pitää päästää pois. Tulehtunut kohta on hyvä viiltää auki.