Luku 2 - Pieni aviorikosromaani - Kiemurtelevat juorut ja muita kivoja kasvatteja

to 17.8.2023 klo 8.20 julkaistu, kirjoitettu maaliskuussa 2021

Hetki on maaginen. Istun läppärin ääreen. Voin nyt minäkin kirjoittaa blogiini, että avasin käsikirjoitukseni siitä, mihin sen edellisellä viikolla jätin. Salomella oli tapana kirjoittaa minulle aamulla sähköpostia ja lopettaa viesti siihen, että avaa kohta käsikirjoituksen ja viettää sen parissa koko päivän.

Istun keittiössä. Siitä, kun aloitin käsikirjoitukseni, on viikko. Jostain syystä kirjoitan innokkaimmin juuri keittiön pöydän ääressä. Pekka on lähtenyt lentokentälle. Tänään ei ehkä ole lentokeli, mutta käyköön silittämässä ultrakevyttä lentokonettaan tai kahdettatoista osaansa siitä - ja turisemassa muiden lentomiesten kanssa.

Oikeastaan lähetin hänet lentokentälle. Sanoin, että tänä viikonloppuna ei ole mitään ohjelmaa, voit tehdä juuri sitä, mitä haluat, kunhan et tee sitä kanssani. Aion kirjoittaa ja korkeintaan pestä hieman alusvaatteitani koneen hienoimmalla hienopesuohjelmalla.

Noin. Kävin täyttämässä pyykinpesukoneen. Kohta on astianpesukoneen vuoro. Se pitäisi minun ensin tyhjentää. Välissä naputtelen muutaman kappaleen käsikirjoitukseeni, jonka julkaisen jatkokertomuksena tai jonain, en vielä tiedä, ehkä netissä. Voi olla, että nakuttelen autofiktioni valmiiksi lyhyessä ajassa, en lähetä sitä edes ystävättärelleni oikoluettavaksi ja julkaisen sen kertalinttuulla kaikkine kömpelyyksineen blogisivuillani.

En saa millään ratkaistuksi netissä julkaisemisen aikataso-ongelmaa. Jos julkaisen romaanini luku luvulta blogimerkintöinä, romaanin alku jää merkinnöissä alimmaksi ja järjestys on takaperoinen.

Kirjailija Jouni Tossavainen, jota pidän kirjallisena isoveljenäni, kokeili postmodernissa omaelämäkerrassaan Kuoharit I – III sitä, kuinka hänen omat päiväkirjamerkintänsä elämänpituista avioliittoa edeltäneestä seurusteluvaiheesta toimivat nurinpäin. Viimeinen tuli ensimmäisenä ja ensimmäinen tuli viimeisenä.

Toimihan se, mutta varmaankin päiväkirjamerkintöjä tuli muokata. Minä en paljoa tekstejäni viitsi käsitellä.

Hauskaa on, että blogini neiti Satiainen tai romaanikässärini Hellä Vehmas on tallennettu saunatonttuna Jouni Tossavaisen Kuohareihin. Hellä Vehmas löytyy sivulta 33 ja häntä ei saa aviomieheni takapuolesta erotettua rautakangellakaan. Näin oli jo, kun järjestimme kirjailija Matti Pulkkisen muistotilaisuuden, johon kutsuimme tämän kirjailijaveljiä – ja sisaren Liisa Laukkarisen.

Tilaisuus oli vuosi Matti Pulkkisen kuoleman jälkeen.

...

Tekstin saaminen paperille, tietokoneen dokumenttiin, sähköpostiviestiin tai blogiin ei ole ollut ongelmani. Tekstiä tulee meiltä niin kuin ripulikakkaa, sanoi uskon sisareni Leila Luukkainen ammoin Ärräpäät-sähköpostilistalla.

Ärräpäät pelasti elämäni. Listalla tekstini lähtivät tapansa mukaan omille teilleen. Ne vikuroivat vähän aikaa juoksutusliinassa, riuhtaisivat itsensä irti ja laukkasivat tiehensä.

Kun Ärräpäät oli ollut olemassa nelisen vuotta, perustin blogin, sillä harva jaksoi lukea pulipuli-viestejäni loppuun. Ajattelin, että blogia ei kenenkään ole pakko lukea enkä sinne kirjoittamalla häiritse listan kiireisiä ihmisiä.

Blogissani saatoin kirjoittaa yhdestä aiheesta ja päätyä jonnekin aivan muualle. Huomasin, että Ärräpäissä listalaiset työlääntyivät ja jokunen varmaan takiani lähtikin listalta. Rakastan rönsyämistä. Eihän minun nyt esimerkiksi pitänyt kirjoittaa siitä, kuinka 1990-luvulla olin kotiäiti vailla lapsia.

….

Työskentelin kotona tietokoneeni ääressä koko kultaisen 1990-luvun. Kun kirjoitin tuon, tajusin, että olin käytännössä toimittajan työtä harrastava kotiäiti tai oikeastaan mikä hirveämpää - kotirouva, sillä lapsia emme ensimmäisen suomalaisen aviomieheni kanssa saaneet.

Lapsia hartaasti toivoimme ja harjoitimme ihanaa hellää ja kaunista seksiä koko ensimmäisen yhdessäolon vuotemme ajan niin, että muusta yhteisestä elämästämme hädin tuskin muistan mitään, lapseni eivät syntyneet ensimmäiseen avioliittooni.

Eivätkä toiseenkaan. Tyttäreni eivät syntyneet kumpaankaan avioliittooni. Heistä olisi sanottu 1970-luvulla, että he olivat au-lapsia. Avioliiton ulkopuolella syntyneitä lapsia. Emme ehtineet lasteni isän kanssa naimisiin, sillä esikoisemme syntyi pikku keskosena ja lasteni isän Venäjän-vaimon kuolintodistusta ei ensin löytynyt mistään.

Koska ensimmäisessä avioliitossani tein työtä kotona, hoidin samalla kodin lukuun ottamatta siivousta ja ruoanlaittoa. Pesin pyykit, koska oli mukava selvittää ajatuksia lajittelemalla eriväriset pyykit eri koneellisiin. Pidin kodin tavarat ojennuksessa. Keräsin sanomalehdet keräyskoriin. En oikeastaan muista, mitä muuta kahden toimittajan huushollissa olisi ollut järjestettävää.

Ei ollut järjestettävää, sillä lapsia ei ollut. Koskee vieläkin. Sattuu. Sydämen alapuolelle vihlaisee aina, kun kirjoitan, että lapsia ei ollut.

Huolsin minä kukat ja vaihdoin niille mullat joka kevät, kun hanget alkoivat kimaltaa kevätauringossa. Ehkä se oli liian aikaisin ja aina vähän aikaa juorujeni pistokkaat näyttivät kärsiviltä uusissa ruukuissaan, ruukut olivat tuohon aikaa kalliita enkä raaskinut ostaa pinnoitettuja ruukkuja, vaikka olisin halunnut. Pistokkaille ostin pikkuruiset uudet saviruukut ja yksilöille, jotka muutin isompaan astiaan, kuten kirjovehkalle tai muutosta toiseen vaalimalleni limoviikunalle, piti asumukseksi kelvata vanha käytetty ruukku.

Käytetyt ruukut olivat ulkopinnoiltaan rumia ja röpelöisiä. Lievätkö kalkkisaostumat olleet peräisin vesijohtovedestä, en tiedä enkä ottanut selvää, ei ollut nettiä, josta katsoa eivätkä viherkasvit minua niin paljoa kiinnostaneet, että olisin lainannut niitä koskevia opaskirjoja kirjastosta. Enkä missään nimessä olisi halunnut, että aviomieheni olisi ostanut minulle viherkasvioppaita.

Etnokeittokirjat hyväksyin sentään.

Kalkkisaostumat tekivät ruukun pinnat rumaksi. En vaivautunut pyyhkimään tai raaputtamaan saostumia pois. Juorut rehottivat ja rönsyliljat rehvastelivat poikasillaan.

Jokunen vaikeampi kasvatettava minulla oli. Kiinanruusu kasvoi melkein puuksi ja jouduin jättämään sen johonkin asuntoon, koska en saanut sitä kuljetettua mukanani. Voi olla, että kiinanruusu jäi kyydistäni jo, kun lähdin Moskovaan opiskelemaan. Kukkiakin kiinanruusussani joskus oli.

Pääosin olin erikoistunut kiemurteleviin juoruihin, eniten rakastin tummanvihreänlilaa karvajuorua, joka tukehtui pienessä ruukussa. Sille piti pistokkaanakin antaa iso astia.

Siivosimme ensimmäisen aviomieheni kanssa yhdessä viikonloppuisin.

Ikkunat muistan Miilunrannan vuokra-asunnossa pesseemme ehkä yhden kerran. Aviomieheni valmisti joka päivä jonkinlaisen pienen iltaruoan itselleen. Minä elin pääasiassa ruisvoileivillä. Joskus vapaapäivinä saatoimme valmistaa yhdessä valkosipuliperunoita.

Tein salaatin sillä aikaa, kun aviomieheni paistoi pihviä. Niin sen täytyi olla. En ole eläessäni paistanut jauhelihanokaretta isompaa lihanpalaa.

Useammin kävimme ulkona syömässä. Aviomieheni nimipäivänä kävimme ainakin kerran kalliilla monen ruokalajin aterialla Kuopion hienoimmassa ravintolassa Mustassa Lampaassa. Hänen nimipäivänsä on vuoden kammottavimman kuukauden viimeisenä päivänä.

Sen jälkeen on 31. marraskuuta ja nimipäiväänsä viettävät Lucifer ja Anne Berner, näin sanoi Antti Holma Radio Sodomansa soitinlähetyksissä.

Ensimmäisen aviomieheni nimipäivän jälkeen alkaa joulun odotus, se on minulle tärkeää, vaikken mikään hajukynttilänainen olekaan. Hautakynttilänainen pikemminkin. Nautin siitä, kun hautausmailla syttyvät sadat valotuikut. Olkoot ongelmajätettä, iloitsen pikku valoista.

Pidän myös amerikkalaistyylisistä jouluvaloista omakotitalojen kuisteilla ja pihapuissa. Pakko tunnustaa, että pidän. Pekka ei voi sietää koristevaloja. Hänen mielestään ne imevät kaiken valon ympäriltään. Sekin on totta.

On vain hirmu ihanaa, että ihmiset haluavat luoda ympäristöönsä valoa ja iloa. He tuntuvat ajattelevan, että kun minä tämän valonauhan tänne pihakuuseen äherrän, siitä on lystiä ohikulkijoille.

Moni asia on yhtä aikaa totta, kuten käsikirjoituksessani ja muussakin elämässä koko ajan joudun huomaamaan. Ajatus ei ole omani, se on psykoterapeutti-kulttuuriantropologi Katriina Järvisen. Ehkä juuri ristiriidan käsitteleminen ja hyväksyminen on elämästä hengissä säilymisen tae.

….

Ensimmäiselle suomalaiselle aviomiehelleni annan nimen Andreas, hänessäkin on jotain raamatullista. Andreas on apostoli Pietarin veli ja itsekin apostoli. Andreas on kreikan kieltä ja tarkoittaa miehuullista. Ensimmäinen suomalainen aviomieheni, kun minä olin kusipäisimmilläni ja pääosin poissa kotoa, kuunteli usein Bruce Springsteeniä ja - niin minulle kertoi – kappaletta, jossa sanotaan: ”Lovin' you's a man's job bab”.

Kun antaa ajan kulua tarpeeksi monta vuotta ja vain itsepintaisesti jatkaa kertomusta, asiat järjestyvät. Lapset, joiden on määrä syntyä, syntyvät, ja toiset lapset, joiden on määrä elää vain muutaman päivän hedelmöittymisen jälkeen, kuolevat ja valuvat äidistä ulos.

Heti, kun olin jättänyt Andreaksen, löysi Andreas nuoren naisen työpaikkansa, ison lehtitalon tuotannosta, teki tämän kanssa peräjälkeen kolme lasta, elivät varmasti katraansa kanssa vähillä yöunilla, en edes tiedä, oliko Andreaksen lämpimästä ja kiltistä äidistä enää vanhimman poikansa lasten kanssa apua, sillä hän, entinen anoppini, dementoitui varhain.

Merkit olivat nähtävissä jo avioliittomme aikaan. Muistan, kuinka anoppini sai pienen aivoverenkiertohäiriön ja menetti vähäksi aikaa muistinsa. Minä olin silloin niin itseäni täynnä, että en liiemmälti kiinnittänyt asiaan huomiota enkä puhunut juurikaan asiasta aviomieheni kanssa. Olin hirvittävä törppö, myönnän sen. Minulla oli ainutkertainen mahdollisuus elämässäni luoda hyvä suhde puolisoni äitiin, äidittömyydestä kun olin kärsinyt koko aikuisikäni. Tyrin itsekkyyksissäni tämänkin mahdollisuuden elämässäni.

Andreas oli kaunokirjallisuustieteilijä, herkkä humanisti, ja kun tutustuimme, hän työskenteli maakuntalehden kulttuuritoimituksessa ties kuinka monennen perättäisen kesän kesätoimittajana.

Muutin hänen luokseen melko nopeasti tutustumisemme jälkeen. Ei mennyt kuin neljä kuukautta, kun minun pätkäni helsinkiläisessä aikakauslehdessä oli lusittu loppuun ja pääsin muuttamaan Kuopioon rakkaani luokse.

Oli aivan samantekevää, syrjäytettiinkö Mihail Sergejevitš Gorbatšov, itsenäistyikö Viro tai mihin suuntaan Itsenäisten Valtioiden yhteisö oli menossa, oliko Neuvostoliitto takaisin tulossa vai romahtiko Suomen idän kauppa. Pääasia, että minusta oli tulossa Andreaksen lasten äiti. Ei tullut.

Aikakauslehti lähetti minut virolaisen valokuvaajan kanssa viikoksi seuraamaan juuri itsenäistyneen Viron riemua ja riehakkuutta. Tapasin monia innostavia virolaisia ihmisiä ja taisi olla sama vuosi, kun haastattelin Anna Žīgurea. Hän kirjoitti kolumneja tuolloin Suomen Kuvalehteen ja seuraavana vuonna hänestä tuli itsenäisen Latvian ensimmäinen Suomen suurlähettiläs.

Suomen Kuvalehteen liittyy kummallinen muisto. Välillä tuli vuoroni tehdä perhelehden ajankohtaispalstaa. Se oli rentouttavaa, sillä saatoin valita jutunpätkät itsenäisesti. Toimitukseen lähetetyistä kirjoista silmääni osui virolaisten Sirje Kiinin, Rein Ruutsoon ja Anders Tarandin Neljänkymmenen kirje: Kokemuksia neuvostotodellisuudesta.

Luin kirjan ja kirjoitin siitä ajankohtaispalstalle. Kirjoitin niin kuin asia oli; neljäkymmentä Viron älymystön edustajaa – joukossa kirjailija Jaan Kaplinski - oli lähettänyt kirjeen Suomen Kuvalehdelle jo silloin, kun kirje oli kirjoitettu. Eikä Suomen Kuvalehti sitä julkaissut. Perhelehden päätoimittaja pyysi minut huoneeseensa ja sanoi, että jutusta pitää ottaa pois maininta siitä, että Suomen Kuvalehti ei julkaissut kirjettä. Päätoimittaja sanoi suoraan, että ei korppi korpin silmää noki ja näin on tehtävä, vaikka eri lehtiyhtiön palveluksessa ollaankin.

Viron reissulla ihastuin vähäsen tallinnalaiseen vapaan teatteriryhmän näyttelijään, vaikka toisaalta kaipasin vain Kuopion kotiin, tulevan aviomieheni luokse tekemään lapsia enkä muista mitään, mitä Anna Žīgure haastattelussani sanoi. Neuvostoliitto romahti, Baltian maat itsenäistyivät ja minä ajattelin ainoastaan tulevia lapsiani. Höpsistä, pääosin ajattelin sitä, millaisin ihanin eri tavoin heitä Andreaksen kanssa teemme.

….

Koin kaksitoista pientä kuolemaa, kun kuukautiset eivät jääneet pois. Voi tietysti olla, että pillereiden poisjättämisen jälkeen kuukautiseni eivät tulleet kovin säännöllisesti, mutta joka tapauksessa kuukausi kuukaudelta petyin.

Vessapaperiin tuli punainen viiru. Raskaustestitikkuun ei ilmestynyt paksua sinistä viivaa. Munasarjani pysyivät mykkinä. Joka aamu kahvi maistui eikä tehnyt mieleni uuninmuurauslaastia.

Mahtipontisista talvihäistämme seuraavana kesänä matkustin opiskelukaupunkiini Moskovaan ja sieltä palasin ympäristöongelmistaan huolestuneen Pietarin kautta Kuopioon. Oli jokin seminaari Pietarin Smolnassa ja päiväkirjaani olen kirjannut keskusteluja vaikka kenen ympäristöihmisen kanssa.

Moskovassa petin suomalaista aviomiestäni ensimmäisen kerran ja avioliittomme oli sillä selvä. Oli kuin olisin avannut Pandoran lippaan. Lippaasta tulvi kauheuksia, julmuuksia ja valheellisuuksia ja juonia.

Hirviöelämääni jatkui vuosia. Sitten keljani oveen Konevitsan luostarissa, kun jälleen kerran olin suomalaisten tulkkina, koputti luostarin uusi kokki. Ilkeän ilveksen näköinen mies, jolla oli julmat, kapeat ja nurkistaan vinot välillä vihreät, välillä harmaat ja välillä keltaiset silmät.

Peto, ajattelin ja olin valmis kaivamaan tunnelin pitkillä länsimaisilla naisenkynsilläni sormenpäitäni säästämättä Suomen ja Venäjän välisen valtiorajan alitse. Näin hänen itämaisissa silmissään tyttäreni.

Enkä edes tiennyt sitä, että pedolla oli mongolialaisen villihevosen penis. Pitkä ja paksu. Przewalskinhevosen esi-isät ovat kuolleet sukupuuttoon. Primitiivisyydestään sillä on jäänteenä selkää pitkin kulkeva musta viiva sekä jaloissa seepran raidat. Alkuhevonen. Lasteni biologinen isä oli alkuhevonen. Sekä myös villieläin.

Przewalskinhevoset eivät kesyynny ja niitä on mahdoton opettaa ratsuiksi, vetojuhtaolemusta niillä ei ole lainkaan. Sellainen Leonid oli. Romaanissani hän saa pitää oman nimensä.

Jouni Tossavaisen Kuoharit I – III -kirjassa sivulla 33 Leonid esiintyy nimellä Valeri, mutta jostain syystä Valeri ei minun mielestäni käy Leonidille edes romaanihenkilönä. Leonid on niin vahvasti itsensä, ainutlaatuinen.

Hänelle ei ole mitään mahdollista toista nimeä.

…

On taas lauantai. Pesen pyykkiä ja Pekka lähti taas lentokentälle. Tällä kertaa tekemään huoltoa. Piti viikon aikana laatimani käsikirjoitukselleni synopsis, kevyt tai mieluummin raskas ja velvoittava suunnitelma, että saisin tekstini pysymään jossain rakenteessa.

En laatinut, sillä kirjoitin koko viikon itselleni tyypillistä pulipulia.

Ehkä maaliskuun puolivälin intensiivikirjoituskurssilla netissä, saisin rakennekaavion aikaan. Tai intensiivikurssin käytyäni jonkinlaisena kotitehtävänä.

…

Päätin, että kirjoitan lauantaiaamuisin romaanikässäriäni. Pesen pyykkiä ja Pekka saa harrastaa omiaan tai tehdä lumitöitä. Viikonloput pyhitämme vapaa-ajalle. Jos meillä on joitain pakollisia asiakaskäyntejä tai -tapaamisia, koetamme hoitaa ne niin, että samalla on jotain hupia. Tai voisiko olla mahdollista, että emme lipsu edes sillä tavoin? Lauantait ja sunnuntait ovat meille itsellemme tai toisillemme.