Luku 1 - Pieni aviorikosromaani - Miten minusta tuli Rebekka?

to 17.8.2023 klo 8.15, romaani on aloitettu 25. helmikuuta 2021

Nimeni on Rebekka. Se ei ole oikea nimeni. Vielä. Keksimme sen minulle matkalla Puumalaan parhaan ystävättäreni kanssa. Olimme kääntyneet Juvalta tulevalta tieltä ja ennen Ryhälän kylää ajoin tien sivuun selatakseni puhelintani. Olen aina pitänyt nimestä Rebekka ja muistelin, että jotenkin se Raamattuun liittyi.

Toisen suomalaisen aviomieheni luottoalihankkija, maanrakennusyrittäjä, käytti repekkaa yleisnimityksenä nuoremmasta naisesta, joka tulee naimisissa olevan miehen elämään, sotkee ahtaat sosiologiset kuviot ja repäisee kaikki kummalliseen pyörteeseen, jossa ei ole voittajia eikä häviäjiä.

Ihmisenä sellaisessa kasvavat kaikki, sanokaa minun sanoneeni.

Voi olla, että sekoitan kertomukset. Mieheni ei muista kertoneensa tällaista versiota Rebekka-nimestä, vaan version, jossa joskus 1990-luvulla hänen ensimmäisen perheensä oven taakse oli tullut kolme tummakiharaista tyttöä pyytämään esikoistytärtä leikkimään. Oven avannut pikkuveli huusi isosiskolleen, että Jenna, Jenna, täällä on kolme rebekkaa. Tytöt olivat israelilaisen Josef Sebulonin tyttäriä ja yksi heistä oli nimeltään Rebekka.

Pysäytin auton hetkeksi linja-autopysäkille. Mutkainen tie kaartoi ylös ja teki mäen päällä melkein yhdeksänkymmenen asteen mutkan. Siihen oli joskus rakennettu linja-autopysäkki tai linttipysäkistäkin olen joskus kuullut pohjoisempana Savossa puhuttavan.

Linja-autopysäkin vieressä kasvoi tummanvihreä metsä. Kumma kyllä kuuset viihtyvät paikka paikoin Puumalassakin. Heinäkuun alun päivä tuntui siinä kohtaa pimenneen.

Missä ovat iloluontoiset, löyhätapaiset, moraaliltaan epämääräiset koivut? Tarvitsisin niitä nyt. Venäläinen rekka pyyhkäisi ohitse automme kylkeä hipoen.

Silloin, kun olin nuori ja kyyditsin puumalalaisia ikätovereitani Mäntykankaan tanssilavalle Savonlinnan suuntaan Sulkavan puolta, ei tiellä näkynyt rekkoja.

Jäimme ystävättäreni kanssa huojumaan linja-autopysäkille. Puhelimen valo valaisi kasvoni. Rebekka! Rebekka saattaa olla hepreaa ja sen alkuperäinen merkitys ehkä ansa. Melkoinen ansa minä olin toiselle suomalaiselle aviomiehelleni.

Saattaa hyvin olla, että ensimmäisellekin.

Olimme tekemässä koronakesän päiväretkeä Puumalaan. Tätä kirjoittaessa ei ollut vielä tiedossa, oliko kyseessä ensimmäinen vai toinen koronakesä, mutta takanani oli pitkä kevät, jolloin aviomieheni kanssa selvittelimme välejämme ja ystävättäreni kirjoitti meistä romaania.

– Ole sinä Rebekka. Jätetään minun nimeni vielä auki, ystävättäreni sanoi, kun olin googlannut Raamatun Rebekan ja lukenut hänelle wikipediasta pari kappaletta.

Emme me päähenkilöitä olleet. Minä ja aviomieheni olimme rautakanki, jolla ystävättäreni kampesi muistojensa eteen betonoimansa viemärikaivonkannen. Tai sitten olimme käsin veivattava raikasvesipumppu. Niin kuin mummolassa.

Olin parkissa matkalla Puumalaan ehdottanut ystävättäreni romaaninimeksi Lilithiä ja pitänyt pitkän alustuksen Aatamin ensimmäisestä vaimosta. Lilith lähti tiehensä, koska ei halunnut sukupuoliyhdyntää pelkästään perinteisessä asennossa, jossa nainen avaa miehelle haaransa ja mies on päällä.

Juutalaisen legendan mukaan Lilith tahtoi yhdyntää takaapäin kuin koira. Ei Lilith sentään halunnut miehellään ratsastaa, kuten minä toisella suomalaisella aviomiehelläni.

Kun olin lukenut sen, minkä Lilithistä nopeasti googlaamalla löysin, aloin penkoa lisää tietoa. Lilith löytyy Heprealaisen Raamatun Jesajan kirjasta (Jes. 34:14). Vuoden 1938 Raamatun käännöksessä Lilith on Yökyöpeli ja vuoden 1992 käännöksessä Öinen velhotar.

Kohta, jossa Lilith mainitaan, on epäpuhtaiden eläinten luettelo. Raamatun säkeet pääsivät ystävättären romaanin motoksi, ne ovat niin kauniit ja intohimoiset:

”Siellä erämaan ulvojat ja ulisijat yhtyvät, metsänpeikot toisiansa tapaavat. Siellä yksin öinen syöjätär saa rauhan ja löytää lepopaikan.”

Kirjailija Kalevi Haikara on kirjoittanut Lilithistä otsikolla Uhmakas Lilith. Koska mielikuvani netistä lukemastani olivat hataria, tilasin artikkelin kirjastoon kaukolainana.

….

Ohitsemme humahti vielä monta rekkaa ennen kuin käynnistin Saabin. Meillä oli peitetarina siitä, että käymme haudoilla sekä satamassa syömässä näyttelijä Ville Haapasalon hatsapurit. Tosiasiassa minulla oli aika Osuuspankin konttorilla kauppakirjojen allekirjoittamista varten ja tarvitsin ystävätärtäni reissulle tueksi. Ostin puutalon hautausmaalle johtavan Rauhantien ja Vanhan Puumalan tien risteyksessä.

….

Talo oli ollut myynnissä kauan. Ilmeisesti ostajaehdokkaat pelästyivät sitä, että talo myydään purkukuntoisena. Tontti ei ollut sijainniltaan paras, sillä vieressä oli kunnan vuokrakerrostalo ja kerrostalossa paikallislehdenkin mukaan levotonta.

Olin jo vuosia aiemmin katsonut, että juuri siihen kirkonkylällä haluaisin muuttaa. Suojatietä vain Vanhan Puumalantien ylitse ja Rauhantietä pitkin uudelle hautausmaalle. En minä muuta elämässäni tarvitsisi.

Kävisin hautoja hoitamassa ja voisin muutaman viinaan kuolleen poikaystävän tai pikaisemmin itsensä tappaneiden ihastusteni hautakukkia kastella, talvella voisin viedä kynttilälyhtyjäkin.

Puumalan-vierailullani katsoin aina vuokrakerrostalon vieressä olevaa puutaloa. Ajattelin, että noille kulmille joskus muutan. Ei mennyt kuin hetki ja unelmieni tontilla ollut talo nousi myynnissä olevien omakotitalojen haussa esiin.

– Ei voi olla totta, henkäisin – aika kliseisesti kyllä, mutta niin totisesti tein. Vedin ilmaa sisääni sierainteni kautta ja puhalsin ulos äänekkäästi.

– Tämähän on kuin muinoin Pielavedellä, ajattelin.

Kävelin joskus Savikontien kerrostalosta töihin kirkonkylän rantareittiä pitkin ja nykyisen rantapizzerian kohdalta nousin Puustellintietä kohti paikallislehden toimitusta. Oikealle jäi keltainen mansardikattoinen puutalo ja katsoin aina pahalla silmälläni ylös puutalon yläkerran pieniruutuisesta päätyikkunasta.

– Muuttakaa pois sieltä, muuttakaa pois sieltä, manasin eikä mennyt kuin pari viikkoa, kun olin taittamassa lehteen pikkuista rivi-ilmoitusta siitä, että puutalon yläkerran asunto on vapautunut ja omistaja etsii siihen asukkaita.

Onneksi lehdessä rivi-ilmoitusten asettelu kuului taittavalle toimittajalle. Napsaisin ilmoituksen saman tien pois ja soitin ilmoituksessa olevaan numeroon. Tein vuokrasopimuksen asuntoa sisältä päin näkemättä ja irtisanoin saman tien kunnallisen vuokra-asuntomme.

Pääsimme muuttamaan unelmiemme asuntoon heti. En muista, kenen autolla isot huonekalut kuljetimme Savikontieltä Puustellintielle, saattaa olla, että muuttoapuna olivat Savikontien Rjabinat, kerrostalon toinen venäläinen perhe.

Jostain lainasimme peräkärryn. Tai sitten Rjabineilla oli.

Olimme niin onnellisia Pielaveden puutalossamme. WTC:tä edeltävä kesä kuului ja kuuluu edelleen elämäni onnellisimpiin. Meillä oli vanhan puutalon koko valtaisa yläkerta täynnä porukkaa. Tytöillä oli koko ajan seuraa ja minä saatoin istua vessassa lukemassa Kodin Kuvalehteä rauhassa, ovi kiinni.

Lasten Pietarin-veli sekä Kirovskin-serkku ja -täti asuivat meillä monta kuukautta.

Tytöt olisivat voineet kouluikään kasvettuaan muuttaa Puustellintielle avautuvan päädyn suureen huoneeseen. Huone oli niin iso, että se olisi voitu jakaa kevyellä seinällä kahtia, kun tytöistä olisi tullut omaa tilaa vaativia murkkuja.

Lasten veli ja serkku olisivat voineet asua olohuoneessa, kun olisivat taas tulleet sadonkorjuutöihin Pielaveden Saksmanneille. Jokaisesta yläkerran huoneesta oli ovi sekä viereiseen huoneeseen että ulos. Olohuoneesta pääsi keittiöön sekä keskimmäisestä makuuhuoneesta että huiman kokoisesta päätyhuoneesta erikoisen muotoista käytävää pitkin eteiseen.

Zinaida-täti olisi nukkunut saunan pukuhuoneessa tai keittiössä. Hän joka tapauksessa nousi aikaisin keittämään teetä töihin menijöille.

Meidän ei olisi pitänyt lähteä Pielavedeltä minnekään. Lapinlahdelle muutto oli lasteni biologisen isän kuudes Suomessa, jos otetaan lukuun muutto Venäjältä Puijonkadulle Kuopioon.

….

Aluksi unelmieni talosta Puumalan kirkonkylällä ei ollut etuovi.comissa kuin ulkokuvia. Ensin muutama talvikuva ja sitten kun talo oli ollut myynnissä yli puoli vuotta, ilmestyivät kesäkuvat. Jostain syystä kiinteistönvälittäjä tahtoi korostaa tontilla olevaa kaivoa, vaikka talon teknisissä tiedoissa oli, että tontille tulee kunnan vesi.

– Talo on pommi, olisi rakennusinsinööriveljeni sanonut. Lateksi irtosi julkisivusta pitkinä siivuina, sen saattoi nähdä netissä olevista valokuvistakin.

Kun kiinteistönvälittäjä vihdoin älysi kuvata taloa sisältä, katsoin kuvat tarkkaan pienintä yksityiskohtaa myöten. Kuistin sisäseinien turkoosi väri sai minut innostumaan. Muistan, että Tarja Halosen presidentinvaalikampanjaa tehneellä demari-Helenalla oli kaulassaan turkoosi kampanjahuivi. Se sopi Helenan kasvojen melko tummaan ihonväriin.

Muistan myös Helenan matalan naurun ja rauhalliset eleet. Hän ei tehnyt itsestään numeroa, oli vain lämpimästi läsnä. Häneen teki mieli nojautua.

Missä on Helena nyt? Facebookista näin, että hän suunnittelee Orimattilasta muuttoa Kangasniemelle. Helena on lapsuudessaan asunut Heinävedellä, hänen isänsä oli kauppias ja piti puotia eri puolilla Suomen. Helenasta löysin kaltaisieni, meiläisten, herkkyyttä, Helenalla se oli eleetöntä mallia. Hän joutui lopulta muuttamaan pois pitäjästä, jossa pääosissa olivat julkisivut.

Pidän turkoosista väristä ja Helenasta. Fanitin Tarja Halosta. Rakkauteni Julma Valtikka, joka on tehnyt toimittajan elämäntyönsä valtakunnan politiikan liepeillä, sanoi, että Halonen on känkkäränkkä ja akka. Olisin minäkin, jos olisin presidentti ja joutuisin olemaan tekemisissä vossottavien politiikan toimittajien kanssa.

Talon ikkunat on vaihdettu joskus 1980-luvun alussa. Minulla oli muutaman vuoden ajan Pöljän kylässä punainen talo, jossa oli saman aikakauden ikkunat, mutta sitten tuli käymään aviomieheni ennen kuin hänestä tuli toinen suomalainen aviomieheni ja sanoi:

– Talo on paska eikä sitä kannata muunnella, ellei matalan olohuoneosan päälle rakenneta toista kerrosta. Muuten katerpillarilla nurin vain.

…

Otan romaaniini aviomieheni nimeksi Pekka niin kuin se on ystävättäreni romaanissakin. Pekkana hän on esiintynyt toimittaja-kirjailija Katariina Romppaisen aikakauslehtijutussa, jossa toimittaja haastatteli puolisoaan pettäneitä. Katariina kysyi minulta, tunnenko ketään vaimoaan pettänyttä miestä ja sanoin, että tunnen. Liian hyvin. Olen sellaisen kanssa naimisissa ja kuulun itse joukkoon naisia, jonka kanssa aviomieheni on entistä vaimoaan pettänyt.

Mietimme silloin mieheni kanssa yhdessä, että hän voi esiintyä haastattelussa nimellä Pekka.

– Petturi-Pekka, sehän rimmaa hyvin, ajattelin. Niinhän minä olen hänestä ajatellut aivan suhteemme alusta lähtien.

Aviomieheni haluaisi olla romaanissani Niilo. Nimeä mieheni ehdotti Jukka Virtasen biisin Niilo ja Hanna perusteella. Arvelen, että mieheni pitää Hannana ensimmäistä vaimoaan, jonka kanssa riiteli kovasti. Olkoon mieheni ensimmäinen vaimo vaikka Hanna, mutta Niilon kanssa en voi olla naimisissa.

En halua Niiloa romaaniini. Ensin kirjoitin hänestä Pekkana, sitten Niilona ja lopulta valitsin etsi-toiminnon ja vaihdoin taas kaikki Niilot Pekaksi. Joitain Niiloja tekstiin vahingossa jäi, mutta olen poistellut niitä käsikirjoituksesta vuosien varrella. Niiloja saattaa löytyä vielä tästäkin versiosta.

…

Myin Pöljän taloni pois, kun menin yhteen Pekan kanssa. Itkettää vieläkin. Pihassa oli toistakymmentä mustaviinimarjapensasta ja koivuja, jotka veivät tontin etureunassa olleesta pellosta kaiken veden sekä muunkin voiman, mutta arvelen, että hevosen kakkaroilla olisin saanut pienessä pellossani jotakin kasvamaan.

Ajattelin hankkia taloon tyttärilleni ponin tai pari, aasikin olisi käynyt. Ne olisivat saaneet voimauttaa pihapuiden kurittaman maaperän.

– Oliko siinä edes peltoa, minusta lähinnä ryssän vesakkoa, sanoi mieheni myöhemmin ja käänteli puukkoa alavatsassani, kuten aina.

Hänen suustaan pääsee edelleen pieniä viattoman puolihuolimattomasti lausuttuja partateriä. Minä haavoitun niistä. Vipsis vain, matto jalkojen alta ja toinen on nurin.

– Mitä sinä oikein itkeskelet taas? En minä mittään pahhaa. En minä kenellekään koskaan mittään pahhaa ole tarkoittanut.

Kun Puoli Seiska -ohjelmassa Mikko Kekäläinen esitteli itselleen rakkaan paidan – hänellä oli ollut paita yllään, kun oli tavannut tulevan vaimonsa, menin mieheni luokse toiselle puolelle keittiön pöytää, otin hänet halaukseen ja kuiskasin, että minulla on vielä tallella punaiset pitsirintsikat, jotka olin ostanut suhteemme alussa ihan häntä varten.

Mieheni sanoi:

– Eivät taida enää mahtua sinulle.

Olen miettinyt useasti. En uskalla kysyä ääneen. Voiko joku olla vain niin törppö? Vai voisiko mieheni olla peräti tyhmä?

….

Puumalan kirkonkylän unelmieni talon osoite on Koivutie 1. Tontilla on jokunen koivu. Niin monta, että voi sanoa talon sijaitsevan koivuisella tiellä.

Koivuista Pekka ei pidä. Ne tarkoittavat hänelle asutus- ja rintamamiestilojen rappiota. Isät, jotka tulivat sodasta, raivasivat pellot usein maille, joissa eivät eläneet kuin kuret ja pirut, kuten ammoin haastattelemani Pielaveden koivujärveläinen sanoi.

Kun raivaajat saivat pellot vaivalla valmiiksi, tuli suuri muutto, ja elämäntyö jouti kasvamaan koivua.

Minusta koivuissa on jotain hyvin kevytmielistä, iloista ja helisevää. Kuin äidissäni, joka koetti kahlita omaa hillittömyyttään olemalla kallellaan johonkin niin ankeaan kuin körttiläisyys.

Kuuset merkitsevät minulle rauhaa, suojaa, pysyvyyttä ja viisautta. Pekka sietää vain mäntyjä. Hänen mielestään parasta tonttimaata on mäntykangas. Minusta mäntykankaalla on aina kauhean kuivaa.

Koivutie ykkösen talon makuuhuoneessa oli huvittava mummotapetti. Kattovalaisimen varjostin oli myös vanhan ihmisen tyyliä. Melkein saatoin tuntea vähän makean tuoksun, joka usein on aistittavissa asunnossa, jossa asuu vanhoja kuolemaa lähellä olevia ihmisiä. Kai heidän ruumiinsa aloittaa vähittäisen hajoamisen jo vuosia ennen kuolemaa.

Kuolema oli tarttunut lasteni biologisen isän vuodevaatteisiin. Kun tyhjensimme esikoiseni kummin kanssa lasten isän kotia, heitimme vuodevaatteet heti roskiin. Haju oli mädäntyneen makea. Se oli pehmentyneiden persikoiden hajua. Hajuun sekoittui metallia, märän ruostuneen raudan pistävyyttä.

Esikoiseni kummi purjehti Helsingistä meille juuri, kun olimme saaneet hakea lasteni isän vaatteet ja henkilökohtaiset esineet Kysin kirurgiselta osastolta läpinäkyvässä muovisäkissä. Toisaalta kummin vierailun ajoitus saattoi olla hyväkin. En voinut upota omaan kipuuni.

Kummi puhui itsemurhastaan ja samaan hengenvetoon aina lisäsi, että hänellä ei ole rohkeutta tehdä sitä. Päivät, jotka hän meillä vietti ja minä järjestelin lasteni isän siunaustilaisuutta sekä organisoin tämän Pietarissa asuvan poikansa tuloa Suomeen, alkoivat vähitellen tuntua tuskastuttavilta.

Itsemurhan suunnittelija nosti koko ajan volyymiaan ja lisäsi panoksia. Enkö huomaa hänen tuskaansa? Lopulta kirahdin hampaideni välistä jotain harkitsematonta, nainen kokosi suurimman osan design-mekoistaan lentolaukkuunsa ja marssi tiehensä laukun pyörät hiekalla jylisten.

En voinut lähteä perään, sillä en voinut jättää liikuntavammaista esikoistani yksin kotiin. Illalla sähköpostiini alkoi tulvia häiriintyneitä viestejä. Naisen löysivät työnantaja, Suomen Tietotoimisto, ja poliisi sähköpostitietokonepalvelimen perusteella.

Esikoiseni kummi toimitettiin ensin Koljonvirran mielisairaalaan Iisalmeen ja sitten junassa Helsinkiin. Helsingin rautatieasemalla olivat vastassa Hesperian hoitajat. Nainen soitti pari kertaa – ei minulle, vaan aviomiehelleni. Sitten hänestä ei kuulunut mitään. Kirjoitin blogiini, että mikäs siinä, kun kerta lapsia ei ole ja pääasiassa on kyse massiivisesta päihdeongelmasta, ei kun pää kaasu-uuniin vain niin kuin Sylvia Plath.

Esikoiseni kummi huuhteli alas koko psyykenlääkearsenaalinsa tölkkioluen kera koronaa edeltävänä kesänä. Hänet tuotiin isän ja äidin kanssa samaan perhehautaan Pohjois-Karjalaan myöhään syksyllä. Ainoa lapsi, kuolinsyynä oli varmaankin etupäässä ainoan lapsen pohjaton yksinäisyys – ja itsekeskeisyys.

Olin itse niin heikossa hapessa, että en mennyt muistotilaisuuteen, vaikka olin sitä ollut aktiivisesti järjestämässä. Ajattelin, että koska nainen haluaa tulla muistetuksi Venäjä-journalismin huippuammattilaisena, mikä hän totta kyllä oli ollutkin, en mene pilaamaan olemassaolollani sitä.

Sitä paitsi silloin, kun minä olin heikoilla ja olisin tarvinnut apua – siksi minä hänet esikoiseni kummiksi pyysin – ei hänestä kuulunut mitään. Meni niin lujaa töissä. Oli kiirettä ja painetta ja sen semmoista, Putinistakin kehkeytyi ilmiö.

Lasteni biologisen isän vaatteista suurimman osan vein kirpputorille. Muistaakseni K-marketin takana ei ollut vielä silloin UFF:n keräyskontteja. Tai saattoi ollakin ja ehkä vein sinne kuolleen vaatteita, mutta olin niin sekaisin, etten muista.

Lasteni isän viimeiselle naiselle vein aamutakin sekä astiat vaaleankeltaisessa lasten vannassa. Molemmat kun olivat kulinaristeja, tekivät hyvää ruokaa ja osasivat ottaa ilon irti aistinautinnoista.

Nainen sijaisti minua surussa. Hän itki siunaustilaisuudessa Pyhän Nikolaoksen katedraalissa, koska minä en Pekan sekä tyttärieni vuoksi voinut itkeä.

Nyt hän pani minulle whatsappia ja käski kirjoittaa pienen dialogin. Vastasin:

”Pieni dialogi: - Minkä haluat nimeksesi romaanissani?”

Tähän nainen ei vastannut ja dialogista tuli tosi lyhyt. Sen sijaan nainen mietti, mitä jos kirjoittaisin samalla tavalla rajoittamattomasti kuin blogissani.

….

Lasteni isän aamutakki oli aikoinaan kallis. Kangas oli säilyttänyt pintansa nyppyyntymättä yli kymmenen vuotta, melkein viisitoista. Olin ostanut aamutakin lasteni isälle tämän ensimmäisenä suomalaisena isänpäivänään, vaikka meillä oikeastaan ei olisi ollut siihen varaa.

Itselleni säästin hänen pehmeäksi pidetyn sinisen paitansa. Muistan, että lasteni isä siivosi se yllään ja monet vuodet sain siivottua meillä vain, jos puin hänen paitansa. Paita oli toinen iho ja lopulta se kului olemattomiin. Silloinkin itketti. Lasteni isä kului vähitellen pois.

Puumalan talon lampunvarjostimen takana seinällä pilkotti naturalistinen katolista kuvastoa oleva painokuva Madonnasta ja Jeesus-lapsesta. Makuukamarin uunin vieressä oli samanlaisia kipsienkeleitä, joita sain aikoinani tyttäriäni hoitaneelta vähän hassahtaneelta naiselta, joka halusi itsepintaisesti olla ystäväni.

– Prinsessat! Milloin saan hoitooni pikku prinsessat?

Rouva huudahteli innoissaan ja vasta nyt tajuan! Hänellä itsellään oli vain poikia, joten hän halusi elämässään kerrankin hemmotella tyttöjä. En osannut arvostaa häntä tarpeeksi. Se kaduttaa.

Kuopukseni sai naiselta ruusukuvioisen pehmeän myssyn. Hänhän oli eksoottinen prinsessa syntyjään! Kazakstanilainen prinsessa Burunduk, joka polkaisi pari kertaa jalkaansa ja kaikki lakosivat hänen ympärillään.

- я хочу, не хочу! - Tahdon, en tahdo!

Taidan sekoittaa kaksi neuvostoajan satua, jotka olen katsonut sen sata kertaa tyttöjen kanssa vanhalta vhs-kasetilta. Kuopuksessani on Vinojen peilien keisarikunnan kruununperijää. Ja esikoiseni on neuvostoliittolainen Peppi Pitkätossu. Pepiksi olisin halunnut hänet ristiä, mutta isänsä oli sitä mieltä, että Peppi on satuolento eikä venäläinen ortodoksi voinut tietenkään sallia lapsellisia leikkinimiä.

Toinen kullanvärisistä kipsienkeleistä on vielä tallella. Toinen putosi lattialle ja kipsi mureni. Siitä oli pakko luopua, kuten pikkuruisesta enkelistä, jonka panin kuopuksen huoneen ikkunapuitteeseen sinitarran avulla istumaan. Sinitarra ei jaksanut pitää enkeliä paikoillaan, vaan sekin kolahti lattialle ja särkyi.

Rationaalisena ihmisenä en usko enkelihoitoihin tai ihmeitä tekeviin ikoneihin. Toisaalta eihän sitä koskaan tiedä. Tuskin sellaisesta haittaa on.

Niinpä olen painanut pääni Ksenia Pietarilaisen tsasounan seinää vasten reissulla, jonka pitkänä ja polveilevana lopputuloksena minulle syntyi kaksi ihanaa-kamalaa tytärtä. Eikä Ksenia Pietarilainen ollut ainoa auttaja. Rukoilin monta kertaa sekä Konevitsan luostarissa että Suomen Valamossa Konevitsalaisen jumalanäidin ikonin ääressä.

Kiinteistönvälittäjä oli kuvannut Koivutie ykkösen makuuhuoneen uunia. Se oli yhtä persoonallinen kuin toisen kamarin uuni. Joku 1980-luvun alun uunimuurari oli pannut koko luovuutensa uunien muotoon ja hyvä niin.

– Talolla, josta on perinteiset pönttöuunit purettu pois, ei ole mitään arvoa, olisi Pekka sanonut ja pudistellut päätään.

Uunin päällä ollut viinipullo sinetöi ostopäätökseni.

– Oliko talossa havaittu lattiasientä, kysyin kiinteistönvälittäjältä puhelimessa. Ei ollut. Lattiaa oli paikoin avattu eikä se notkunut niiltä kohdinkaan, mistä rakenteita ei ollut raotettu.

Viinipullo oli tummanvihreää lasia ja se oli hoikka suikula. Pullon kyljessä oli kultainen logo. Pullossa oli ollut luostariviiniä Valamosta. Ostin talon käymättä sitä katsomassa sisältä.