9. luku - Pieni aviorikosromaani - Etäisyyttä

to 17.8.2023 klo 9.38

Puumalassa olin kaikesta siitä satojen kilometrien päässä. Täällä ei ollut mitään, mikä olisi tuonut minulle mieleen Pekan, hänen leskirouvansa, impyensä, himokkaan rehtorinsa, apukoulutasoisen kyntöhevosta muistuttavan neitsyensä tai Pekan rakastajattareksi esittäytyneen kuivan kesän oravan. Kuivan kesän orava esitteli tosiaan itsensä muille työntekijöillemme Matin rakastajattarena.

Kun sain kuulla tästä, päätin. Sellaista pulaa työntekijöistä ei tule, että naisen meille palkkaisin.

Kiirehdin askeleita. Kohta aurinko kääntyisi niin, että S-marketin oven sivussa ei olisi varjoa koiralle. Kävin kaupassa pikaisesti ja muistin koirankakkapussit. Kävelimme takaisin sataman kautta, Nesteen sekä tyhjillään olevan kalaravintolan ohitse, sillä ajattelin, että torilla ja Alkon kulmilla olisi pian liikaa ihmisiä.

Pyry ei ollut vielä oikein tottunut ihmisjoukkoihin. Pian kello olisi kymmenen ja matkailijat kerääntyisivät kiemurtelevaksi jonoksi hatsapurikioskin eteen. Luotsiaseman jälkeen käännyimme oikealle ylös Kirkkotielle ja kiipesimme melko jyrkkää rinnettä ylös. Ohitimme kirkon, jonka pihalla näytti olevan ryhmä unisen näköisiä rippikoululaisia.

Kirkkokuusen takaa keräsin jo hieman kuivahtaneet Pyryn pökäleet ja samalla poimin pari pienemmän koiran vaaleata kikkaretta toiseen pussiin. Joku on syöttänyt koiralleen luita, huomasin pikku kikkareiden vaaleasta väristä.

Pudotin pussit omaan jätesäiliööni. Kun olin lukiolaistyttönä Puumala-lehdessä töissä, Puumalan jätehuollosta vastasi Hyötylä-niminen perhe yrityksineen. Hyötylän perheessä oli Pia-niminen tytär, joka oli minua jonkin verran vanhempi. Mitä varten Puumalassa oli jollain niin erikoinen sukunimi?

Mistähän Hyötylät olivat Puumalaan tulleet, ajattelin. Jäteperheen äidillä oli kaunis etunimi: Kaisli.

Jätin koiran juoksulankaan pihalle. Sen oli Salomen Niilles asentanut, kun tulimme kahdella autolla ostamani talon pihaan. Laumanvartijana koira hyppäsi koppinsa katolle partioimaan. Kopin olin ostanut Tori.fi:ssä olleen ilmoituksen perusteella ja sain sen taloni pihaan, kun lupasin kotiinkuljetuksestakin maksun.

Muistin, että pitäisi taas tehdä firman lasku. Ajattelin aina, että meillä on firman nykyiseen kokoon nähden aivan liian massiivinen ja kallis tuotannonohjausjärjestelmä, mutta nyt kiitin järjestelmää. Työntekijät toimittavat järjestelmään tuntinsa suoraan ja minä vain napsin ne laskutukseen.

Tätä Hellä ei osaisi. Minä olin neljätoista vuotta sitten järjestelmän Pekan vastustuksesta huolimatta taloon hankkinut. Työllistimme parhaimmillaan yli 20 henkeä ja silloin ohjausjärjestelmä säästi hermoja.

Olin pakannut Puumalaan mukaan kopiokone-skanneriyhdistelmän. Se oli hitaampi kuin firman värikopiokone, mutta sai välttää. Saatoin jatkaa talous-hallintotöitä etänä siitä, mihin ne jätin.

Keitin itselleni päiväpuuron. Söin sen raejuuston ja pakastemustaherukoiden kera. Avasin tietokoneen. Tein laskun ja katsoin, että Pekan tilillä oli vähäsen rahaa ruokaan ja maksoin entisen talomme sähkölaskun. En ollut jättänyt pankkitunnuksiakaan ja ajattelin, kysyköön minulta sitten, kun niitä johonkin tarvitsee.

Mieheni luottokortin luottorajan laskin viiteensataan euroon. Sen verran hän voi pitää vararahastoa.

Laskin, että jotain Pekan piti saada Hellä Vehmakselta heidän yhteiseloonsa ja arvioin naisen peruspäivärahan. Jos maksan talomme laskut entiseen tapaan, Hellältä pitää tulla jonkin verran Pekan ruokaan sekä narttujen makkaroihin sekä kissan muonaan.

Ajattelin, että maksan Pekalle joka päivä kympin verran. Sillä hänen pitäisi tulla toimeen. Se, mitä hänen eläkkeestään jäisi talo- ja yrityslainanlyhennysten jälkeen ylitse, ottaisin talon lämpö- ja vesilaskuun. Sähköönkin, jos riittäisi.

Pian tulisi elokuu enkä maksaisi Pekalle lainkaan ruokarahaa. Hellä Vehmaksella oli parikin siirtolapuutarhapalstaa ja hänellä jäi kasveistaan myytävää kesän lopun satotoreilla. Lisäksi Hellä poimi metsistä marjat ja sienet myyntiin.

Satokuukausien aikaan olisi Hellän vuoro vastata Pekan elatuksesta ja ruokkimisesta. Hänellä olisi siihen kyllä varaa. Se tosin tarkoittaisi sitä, että Pekka ei saisi ensi talvena aamupuuroonsa mansikoita, niihin pariskunnalla ei olisi varaa edes itsepoimintana, eikä Hellän luomumansikkapenkeistä saisi vielä kuin kesän syömämarjat, mutta pari voisi täyttää talomme pakastimet metsästä löytyvillä marjoilla.

Nythän heillä ei olisi muuta kuin aikaa. Pekka tekisi kesän keikkahommissa töitä ja viikonloppuisin he samoaisivat metsissä marjan- ja sienten poiminnassa. Näinhän Hellä oli tehnyt Johanneksensa kanssa. Johannes Jänis työskenteli maatalouslomittajana ruotsinkielisellä Pohjanmaalla ja äänesti persuja. Hän ei ollut ruudinkeksijä Pekankaan mielestä.

Firma oli ollut työpaikkani ja firman asioiden hoitamisen takia olin jättänyt rakastamani toimittajan työn. Minulla ei ollut aikomustakaan olla ylpeä ja etsiä jotain muuta työtä. Firman tuli elättää minut jatkossakin, ellei Pekka haluaisi ostaa osuuttani ja järjestää firman asioiden hoitoa vaikkapa kouluttamalla Helläänsä, kuten minä olin aikoinani kouluttanut itse itseäni.

Puumalaisen monialayrittäjän kanssa olin jo sopinut polttopuiden toimituksesta. Minä tekisin vastapalvelukseksi hänelle venäjänkielisten huvila-asukasasiakkaiden tulkkausta ja muuta sellaista pientä. Työnohjauksestakin oli ollut alustavaa puhetta.

Yhteydet keksin liittymällä Puumalan yrittäjiin. Järjestö otti minut sydämellisesti vastaan, sillä venäjäntaitoisista kylällä on pulaa.

Taloushallintoasioiden jälkeen otin esille päiväkirjani ja aloin kirjoittaa siihen päivän pieniä tapahtumia käsin. Vastasin välillä Salomen viestiin ja illalla, kun kirkonkylällä oli hiljaisempaa, kävimme vielä Pyryn kanssa lenkillä.

Puhelimesta katsoin, että olin kävellyt sinä päivänä kymmenen tuhatta askelta.