8. luku - Pieni aviorikosromaani - Miksi vanhat miehet rakastuvat nuoriin naisiin?

to 17.8.2023 klo 9.24

Sain Salomen romaanikässärin luettua makuuhuoneessamme viimeiselle sivulle ja haroin Pekkaa viereltäni. Käteni osui hänen puhelimeensa, jonka olin tottunut aika ajoin nyt tarkistamaan.

Oli vuosia, kun en tarkistanut ja mihin se johti? Miltei kymmenen vuotta jatkuneeseen sivusuhteeseen firman entisen työntekijän kanssa sekä flirttailuun Kelan kuntoutusryhmän lämpimien, mutta tuki- ja liikuntaelinkipuja potevien pirteiden tules-eläkkeitä odottelevien, rouvien kanssa että vastaanottamaan vihjailevia viestejä yli kolmikymppiseltä tytöltä, jonka parisuhdemarkkinat koostuivat liki kuusikymppisistä setämiehistä.

– Miksi vanhat miehet aina rakastuvat minuun?, hän oli Pekalta kysynyt.

Niin ja se vielä, minkä mieluusti unohtaisin: Runkkausnauhoitteiden vaihto ja livewhatsapp-seksi sairaalloisen lihavan vanhan naisen kanssa. Reilu viisitoista vuotta aiemmin Pekka oli jättänyt vähäksi aikaa ensimmäisen vaimonsa lihavan vanhan naisen melkein yhtä lihavan tyttären vuoksi. Tytär oli Pekan oman tyttären ikäinen.

– Miltä tuntuu olla vävypojan kanssa, oli kuulunut mieheni kaino keskustelunaloitus Aune Turpeisen kanssa.

Turpeinen oli tuohtunut. Hänestä oli törkeää, että Pekka kysyi sitä häneltä.

Pekka oli suhteemme alkuaikoina kertonut, kuinka vaikea oli löytää sairaalloisen lihavan mummusen sairaalloisen lihavan tyttären emättimen aukkoa.

– Siksi viiden lapsen siemenet menivät kumiperunareisille.

Kertomalla asiat näin Pekka ajatteli kohottavansa minun itsetuntoani. Jotenkin liikuttavan kömpelöä, muistan miettineeni ja aprikoin, että ehkä Pekalla ei ole sanoja sellaiselle tai hänen sanansa ovat peräisin Varpaisjärven peräkylän pojilta.

Kun 1950-luvun lopulla syntyneille pojille munakarvat alkoivat kasvaa, ei vielä radiossa ollut Uman, Ulla-Maija Aaltosen, tai Anneli Tempakan ohjelmia. Minä sain Uman kirjan sinulle äidiltä ja isältä joululahjaksi ja sen mukaan seksi on nuorena ihan ok, jos molemmat sitä haluavat.

…

Puhelin oli kädessäni ja Pekka vessassa. Puhelimessa ei enää ollut suojauksia. Avasin sen ja näin, että Pekka oli saanut viestin tutunnäköisestä numerosta. Siinä luki lakonisesti ok. Kelasin viestiketjua taaksepäin. Sillä aikaa, kun olin lukenut makuuhuoneessa Salomen kässäriä, oli Pekka osin ollut vieressäni ja hivellyt milloin kättäni ja selkääni, kun luin paperinippua selin häneen. Välillä hän oli kyllä laukannut kusella, ajattelin ohimennen, että onpa mies taas juonut paljon kahvia.

Viestiketju alkoi sanoin: "Missä haluaisit tavata?"

Ilmeisesti edelliset viestit Pekka oli poistanut sitä mukaa, kun ne olivat tulleet. Ketjun jäljellä olevat viestit olivat raksuttaneet puhelimeen niin nopeassa tahdissa, että Pekka ei ollut niitä ehtinyt poistaa. Kun olin kääntänyt selkäni lukeakseni välillä käsikirjoitusta vasemmalla kyljelläni, olin kyllä huomannut hänen näpyttelevän puhelintaan, mutta Pekka kertoi osallistuvansa lentomiesten keskusteluun.

Vastaus Pekan kysymykseen, missä haluaisit tavata, oli niin imelä, etten pysty enää toistamaan tekstiä tähän. Pekka vastasi kylmällä sävyllä, että kello 4.30 Nesteellä Sorsasalossa. Siihen oli sentään tullut yhtä kolea ok.

Tajusin, että Pekka on seuraavana aamuna lähdössä komennukselleen kotoa anivarhain ja tapaa Hellä Vehmaksen. Hän ottaa naisen mukaansa Kuopion pohjoispuolelta.

Helvetti alkoi taas. Tällä kertaa helvetti jäätyi. En oikeastaan ollut enää tuskainen. Kylmenin ja muutuin hyiseksi. Kävin pesemässä hampaani ja sanoin, että käydään nukkumaan.

– Sinulla on huomenna aikainen lähtö.

Asetuin sängyn omalle laidalleni. Pekka koetti saada minua kainaloonsa, mutta nukahti saman tien, kun oli koettanut lähestyä. Aamulla, kun hän lähti, teeskentelin nukkuvaa. Oikeasti olin nukkunut vain muutamia houreisia pätkiä.

Nukuin yhdeksään asti. Sitten katsoin netistä Puumalan taloa ja huomasin Valamon luostarin logon solakan viinipullon kyljessä. Soitin välittäjälle ja kuulin, että talossa oli lattiarakenteita avattu eikä lattiasientä ollut. Sanoin, että teen tarjouksen vielä samana päivänä.

Tarjosin talosta niin paljon kuin Pekalla ja minulla oli veronpalautuksia säästötilillämme. Miinus Rooman matka. Otin Pekan viimeisimmän eläkkeen korvauksena whatsapprunkkauksesta roomalaisessa hotellihuoneessa lihavan isoäidin kanssa.

Illalla seurasin Pekan googlemaps-tietojen aikajanalta, kuinka hänen minulle lähettämiensä hyvää yötä ja rakastan sinua -puhelunsa jälkeen puhelin siirtyy keskelle Saimaata saareen. Ilmeisesti saarella on vuokramökki. En viitsinyt googlata matkailuyrittäjää.

Puumalan talon omistajaperikunta hyväksyi tarjoukseni saman tien. Sovin kauppakirjan allekirjoituksen seuraavalle päivälle ja niin läksimme Salomen kanssa reissuun.

Talon kauppakirjojen allekirjoittaminen tiistaina oli koruton toimitus Puumalan osuuspankissa.

Keskiviikon pakkasin kirjojani hirmuisen energiapuuskan vallassa. Torstaina syöksyin koiran kanssa matkaan.

Miksi Pekka tahtoo toistaa elämässään samaa kaavaa, mietin. Kun aloimme seurustella salaa, teimme yhteisen matkan Turkuun Pekan johtaman valtakunnallisen järjestön kokoukseen. Tapasimme aamulla varhain Sorsasalon Nesteellä. Jätin sinne autoni.

Sorsasalon Neste kulki meillä nimellä Rendez vous. Se oli meidän paikkamme.

Minä vain en soittanut Pekan autoon niin kuin teki hänen entisvaimonsa. Panin jo kuusitoista vuotta aiemmin merkille, kuinka Pekka puhui vaimolleen värähtämättömällä äänellä.

Pekan värähtämättömästä äänestä ja kivikovista kasvoista en minäkään myöhemmin vaimona pystynyt päättelemään mitään. Ihmettelin vain, miksi voin niin pahoin liitossamme.

Katsoin Pekan komeaa nenää autossa matkalla Turkuun, ihailin hänen kaunista sivuprofiiliaan ja ajattelin: Minä muutan sinut.

….

– Eihän se ihan niin helposti mennyt, pudistelin päätäni ja huomasin puhuvani itsekseen. Onneksi Puumalan hautausmaalla ei ollut vielä ketään. Tartuin pieneen puutarhatyökaluun. En tiedä, mikä se on nimeltään, mutta muistuttaa pientä kuokkaa.

Maa Leonidin haudalla oli kovaa. Koronakesä oli kuuma, oli satanut viimeksi kesäkuun alussa ja nyt oli heinäkuun puoliväli. Päätin istuttaa haudalle maksaruohon ja kävyn näköisen kasvin, joka kasvoi isän talon pihalla tyytyväisenä jopa pihakiven sammalesta voimansa ottaen.

Myöhemmin googlasin, että isän pihakivellä kasvanut koristekasvi oli mehitähti. Minä olen mehitähti. En kuki, vaan asun vaikka kivellä ohuessa karikekerroksessa, jos minulla on kaltaisiani ympärillä.

Leonidin mehitähdille vain rikoin hieman hautamuistomerkin edessä olevaa nurmen pintaa ja ripottelin tähtien poikaset mullan päälle. Painelin niitä vähäsen, mutta arvelen kasvin selviytyvän karussa kangasmaastossa siinä, missä isän pihakivelläkin.

Toisen hautakukan - jos kumpaakaan nyt voi kukaksi sanoa - istutuksen kanssa piti nähdä enemmän vaivaa. Maksaruoho ei ole kaunis nimi koristekasville, mutta kasvi muistuttaa niin lasteni isää. Olisin valinnut haudalle kevään keltaisen kalliomaksaruohon, mutta keltaista versiota ei Puumalan kukkakaupan betonitasanteella ollut.

Olin edellisenä iltana lenkilläni hetken mielijohteesta keksinyt, että Leonidin haudalle on saatava koristekasveja.

Kukkakaupasta voi ostaa hautakukkia puodin aukioloaikojen ulkopuolella työntämällä rahat ulko-ovessa olevaan postiluukkuun. Siitä on tehty kekseliäs viritys niin, että rahoja ei voi onkia takaisin samaa reittiä.

Keltaisen sijaan oli tyydyttävä violetinsävyiseen kaukasianmaksaruohoon. Kaukasialaista eksotiikkaa Leonidissa olikin.

Olipa maa haudalla käynyt auringon paahteessa koppuraiseksi. Vaivoin sain pikku hakullani maksaruohoa varten montun aikaan. Montun pohjalle pudotin Leonidin hampaan, guatemalaiset huolinuket ja oman lettini. Olin löytänyt omituisten muistojen rykelmän kapioarkustani, kun pengoin arkkua muuton yhteydessä. Halusin löytää päiväkirjan, jonne olin tallentanut Leonidin lapsuuden perheenjäsenten kohtaloita.

Kapioarkku on hankala muutossa. Isäni teki sen Puumalan kansalaisopiston kurssilla ja hän halusi briljeerata muotoilemalla arkun kannen puolikaareksi. Puolikaaren vuoksi arkun kannella ei voi oikein kunnolla istua ja muutenkin huonekaluna arkku ei oikein mahdu minnekään.

Päiväkirjoillani täytetty arkku painaa kuin kaikki tekemäni synnit. Ne olen piinallisen tarkasti päiväkirjojeni sivulle tallentanut. Ajattelin, että päiväkirjani antavat hyvän ajankuvan enkä halua niitä missään nimessä polttaa.

Kaunokirjallista arvoa päiväkirjoillani ei ole, ajankuvallista kylläkin, ainakin niin olen taipuvainen ajattelemaan.

Arkku odotti ensimmäistä naimisiin menoani talossa, jossa kyllä asui viimeiset 15 vuottansa äitinikin. Talo ei koskaan muuttunut äidin ja isän yhteiseksi taloksi. Se on ja pysyy isän talona, isän unelmana, jonka hän toteutti. Joskus toisen unelma on toisen kuolema. Sitä mukaa, kun isä lähestyi sitä, mitä halusi, äiti kävi yhä masentuneemmaksi. Hänen unelmistaan en loppujen lopuksi saanut selvää, mutta sen tajusin, vaikka itsekeskeinen iltatähti olenkin, että Puumala ei kuulunut niihin.

Oli niin päivänselvää, että olin äidin ja isän maailmankaikkeuden keskipiste, että en koskaan uhrannut ajatuksen puolikastakaan sille, että äitini olisi toivonut jotain. Niin on hyvä. Sain kasvaa rauhassa. Minulta ei odotettu mitään eikä minulta edellytetty mitään. Ei esimerkiksi yhden yhtä kotityötä.

Kun sain ensimmäisen toimittajan paikkani kesätyönä, äiti ja isä totta olivat tyytyväisiä ja iloisia. Kesän jälkeen minulla oli tukku rahaa hyppysissäni ja ostin rahoilla kippurasarvisen polkupyörän. Jos olisin ostanut jotain joutavaa, arvelen, että sekin olisi ollut äidin ja isän mielestä ihan hyvä. Toisilla kesätienesteillä muistan hämärästi maksaneeni autokouluni, mutta voi olla hyvinkin, että isä maksoi. Ilman isän painostusta en autokoulua olisi käynyt. Hän antoi ymmärtää, että ei aio käyttää eläkeläisen ihanan vapaata elämäänsä kenenkään kuskaamiseen.

Isä sanoi myös, että pian on aika, jolloin on minun vuoroni kyyditä häntä. Vaatimus oli lempeä ja olin iloinen siitä, että minulla olisi aikuisena suuri tehtävä.

Kippurasarvisen polkupyörän tarina päättyi kuusi kesää myöhemmin Helsingissä Ruoholahden aseman alle. Kurvasin työhön perhelehden toimitukseen rautatien alitse kaartuvaa pyörätietä pitkin. Poljin osui kaarteessa maahan, niin otaksun ja menetin tasapainoni. Lensin naamalleni asfalttiin. Etuhampaani katkesi ja nenäni meni lyttyyn. Olin kirjoittamassa, että silmälasini naarmuuntuivat, mutta minullahan oli koko ajan piilolinssit.

Kun olin saanut maksaruohon ja käpymäisen mehitähden istutettua Leonidin haudalle, raahasin hilpeän oranssilla kastelukannulla pari annosta vettä istutusteni iloksi. Olin ostanut hassunvärisen kastelukannun, kun Pekka eräänä yllättävänä keväänä parisuhdeterapian aikaan hankki minulle kukkivan äitienpäiväruusun.

Kun panin kuvan Facebookiin, sain toki tykkäyksen Aune Turpeiselta, mutta kukkapäivitys kostautui. Jouduin vähän myöhemmin hänen luolaansa seuraamaan irvokasta näytelmää, jota pidin jo silloin kammottavana, mutta jonka lopullinen sadismi kävi ilmi vasta, kun Pekka kertoi, kuinka leskirouva Turpeinen oli häntä painostanut, uhkaillut ja kiristänyt.

Leskirouva Turpeinen oli sanonut, että jos Pekka vetäytyy, hän lopettaa siinä samassa tanssien järjestämisen ja järjestökirjanpidon sekä järjestön maksuliikenteen hoidon.

Tiedän, että maan pinta kastui kannetusta vedestä vain vähäsen, mutta ajattelin tulla seuraavana aamuna uudestaan.

Olin haaveillut juuri tästä jo siitä lähtien, kun Leonidin Pietarissa asuva poika sai päätettyä, että isänsä tuhkia ei tuoda Venäjälle. Halusin hautoja hoitavaksi seesteiseksi leskeksi, joka tyynesti suuntaa päivittäin askelensa rakkaimpansa haudalle.

Haavekuvani ei tietenkään tehnyt hyvää avioliitolleni Pekan kanssa. Aune Turpeinen luki haaveestani blogistani ja tiedotti siitä Pekalle.

En ollut kertonut hänelle mitään omista ajatuksistani, en edes sitä, että olin haaveillut myös sitä, että lasteni biologinen isä olisi ehtinyt saattohoitoon pitäjämme terveyskeskukseen ja olisimme tyttöjen kanssa ehtineet tottua ajatukseen hänen kuolemastaan.

Onneksi kasteluvesihana oli vain kahden käytävän päässä. Hanan ympärillä oli vihreitä hautausmaalle sopivaisia kastelukannuja, mutta minulla oli mukanani oma riettaan värinen. Raahasin kastelukannuani edestakaisin hautojen välissä. Serkkuni runoilija Syr-Merin kivinen hautapaasi jaksoi kerta kerran jälkeen naurattaa minua.

Sekä äidin ja isän puoleiset sukulaiset ovat aina olleet maan hiljaisia, vaatimattomia ihmisiä, äidin isä Jaakko Tiusanen oli jopa körttisaarnaaja 1900-luvun alun Etelä-Savossa. Ankea körttiläisyys on ollut niin vastoin eteläsavolaista luonteen laatua kuin vain voi olla. Ehkä Jaakko Tiusanen kamppaili juuri iloon taipuvaisuutensa kanssa. Ehkä hän piti itseään liian pulppuilevana ja valitsi vastapainon perimmäiselle luonteelleen.

Runoilija Syr-Mer kuuluu loputtomiin isän äidin, Rosa Emilia Smolanderin, puoleisiin pikku serkkuihin, joista ei helpolla pääse jyvälle. Hänen hautamuistomerkkinsä on täytynyt joutua Puumalan kirkkoneuvoston käsittelyyn ennen pystyttämistä, sillä se ei mennyt miltään osin seurakunnan asettamiin määrämittoihin.

Lasteni isän hautamuistomerkki mahtui mitoiltaan seurakunnan standardeihin, mutta se ei ollut kiveä. Pekka toi noin vuosi ennen Leonidin kuolemaa Talvivaaran kaivosasennuskeikaltaan murskaamon tärysyöttimen kulutuslevyn tähdekappaleen. Se oli patinoitunutta kovaa terästä, kuten Leonidkin eläessään oli.

Pekan metalliseppäveli leikkasi paksuun teräkseen ortodoksisen poikkipuuristin. Olen kirjoittanut joskus päätoimittaja-aikoinani jutun ortodoksiseen aikakauslehteen Aamun Koittoon siitä, että erillistä ortodoksiristiä ei ole. Vinottainen poikkipuu ristin alaosassa on slaavilaista perua. Oikeastaan puhtaasti slaavilaiseen ristiin olisi kuulunut vielä kolmas poikkipuu leveän yläpuolelle.

En usko, että hautamuistomerkin muoto tai materiaali tai edes slaavilainen risti vei Leonidin hautamuistomerkin kirkkoneuvoston käsittelyyn, vaan se, että kuparinvärisessä laatassa luki syntymäpaikkana Kirovsk Neuvostoliitto.

Kun lasteni isä vuonna 1959 syntyi, valtio oli Neuvostoliitto. Siitä ei pääse mihinkään. Neuvostoliitto perustettiin vuonna 1922 ja Venäjä lakkasi olemasta. Vuoden 1991 alkupuoliskolla, kun minä opiskelin Moskovassa, Neuvostoliitto romahti, ja kun Baltian maat itsenäistyivät alkusyksystä 1991, jäi jäljelle tusinan verran neuvostotasavaltoja. Se, mikä oli ensin alkuperäisen Neuvostoliiton jälkeen, oli Itsenäisten Valtioiden Yhteisö.

Venäjän Federaatio sai perustuslakinsa vasta vuonna 1993. Venäjä on edelleen liittovaltio, joka koostuu 83 liittovaltiosubjektista. Liittovaltiosubjekteja on kuudella tasolla: tasavallat, autonomiset piirikunnat, alueet, aluepiirit, autonomiset alueet ja liittokaupungit.

Kirjaan nämä tähän, sillä yleensä ihmiset vain toistelevat samaa mantraa: Putin on paska ja Venäjä on paska sekä turvallisuuspoliittinen uhka. Näistäkin asioista tiedän keskivertosuomalaista enemmän ja ärsyttää, kun en ole päässyt käyttämään tietojani kuin pari kertaa. Järjestelin keväällä 2019 Hans Adolf Ehrnroothin EU-kiertueen Pohjois-Savossa ja siinä yhteydessä junailin ulko- ja turvallisuuspoliittisen tilaisuuden.

Tilaisuudessa pääsin sanomaan, että Venäjä ei ole turvallisuusuhka, jos päättäjämme ymmärtävät geopoliittisen asemamme. Näinhän minä, että kokoomuslaisten naamat venähtivät, kun sanoin, että Sauli Niinistö näyttää ymmärtäneen, mutta jatkoin. En jatkanut varmana itsestäni, vaan varmana siitä, mitä sanoin. Ääneni vapisi, mutta sain sanottua sen, mitä halusin.

Koska julkaisen romaanini itse muodossa tai toisessa, ei minun tarvitse kysyä keneltäkään, miksi kesken hautausmaakuvauksen kirjoitan ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. Kirjoitan siitä sen vuoksi, että kokoomuslaisen Hans Adolf Ehrnroothin EU-kampanjan järjestelyt ja sitä edeltänyt kokoomuslaisen kartanonisännän eduskuntavaalikampanjointi sai Pekan hyppäämään leskirouva Aune Turpeisen luona lukuisia kertoja sekä soittelemaan Hellä Vehmaalle hyvää yötä ja oliko kivat saunarunkut -puheluita sillä aikaa, kun minä olin vaalikentillä.

Useasti avioliitossani tuntui siltä, että emme elä samassa todellisuudessa. Kun minä tein työtäni, Pekka pornoili itseään vanhemman naisen kanssa, jonka vävypoika hän kaiken lisäksi joskus ensimmäisen avioliittonsa aikaan oli ollut.

Minua eivät mieheni piirit oikeasti kiinnostaneet. Jonkin aikaa etsin vilpittömästi pääsyä hänen maailmaansa. Sitten työläännyin ja päätin etsiä ympärilleni omia ihmisiä.

Pitäjän järjestöväki oli peräisin Äs Koo Tee Ällän ajoilta. Ehkä joskus työväentalolla oli käväissyt jokin uusi ajatus, mutta pääasiassa Pekka oli käyttänyt työväentaloa omiin tarkoituksiinsa, kuten suunnitellakseen sen tarjoilutiskiä vasten lastentekoa tyttärensä ikäisen naisen kanssa – ja silloin karmivaa kyllä olivat kävelleet sisään, entinen vaimo ja käly.

Olkoon tyttären ikäinen nainen nimeltään Valma Kalmisto (os. Turpeinen).

Tai sitten työväentalon keittiöstä oli pitänyt suihin oton jälkeen käydä Aune Turpeisen, Valman äidin, kanssa keräämässä kahvinkeittovehkeitä tanssitalkoita varten, kun tanssivastaava-Turpeinen liikkui niin huonosti tolppamaisilla jaloillaan.

Pekan piiri kiskoi tätä koko ajan takaisin – ja alaspäin. Kun muutin takaisin pitäjään hänen vuokseen, olisin halunnut, että meille olisi muodostunut kokonaan oma perhetuttavisto. En halunnut enää takaisin järjestöön, kun kerran olin siitä ja kunnallispolitiikasta irti päässyt ja työskentelin taas toimittajana.

Joka tapauksessa - kun sain tietää, että Puumalan seurakunta ottaa lasteni biologisen isän hautamuistomerkkiasian kirkkoneuvostoon käsiteltäväksi, olin vähällä pyytää haudankaivajaa kaivamaan Leonidin haudastaan ja olisin perunut hautapaikkakaupat.

Olisin mieluummin ripotellut Leonidin Saimaan kanavaan kuin jättänyt hänet kuolleenakaan tylsien luterilaisten standardikuutiosatraappien kiusattavaksi.

Sen vuoksi kaivoin Leonidin kanssa samaan hautaan guatemalalaiset huolinuket ja hampaan. Oman lettini hautasin lähelle Syr-Merin hautamuistomerkkiä. Pikkuisen kuusen alle. Arvelen, että kuusi saa jäädä hautausmaalle kasvamaan, sillä se on uuden vast´ikään avatun alueen päädyssä.

Ihan niin törkeä en Pekkaa kohtaa ollut, että olisin haudannut kappaleen itseäni Leonidin hautaan. Pekallakin oli jokin raja. Kun pakkasin Hellä Vehmakselle Ikeasta hänelle varta vasten ostamiani lasipurkkeja, Pekka ei vienyt niitä suoraan Hellä Vehmaksen kotiin. Se olisi ollut jo liian kamalaa.

Huolinuket pääsivät Leonidin ikiunen puhdistajana tekemään työtään. Ne olivat loukkaantuneet siitä, että olivat joutuneet kapioarkkuuni vaille alkuperäistä tehtäväänsä, ja lähettivät minulle arkusta huolen toisensa jälkeen.

Kätkin oranssin kastelukannun hautausmaan takana olevaan kukkakaatopaikkaan. Hautakukkalaitteista ja seppeleistä oli muodostunut hautausmaan taakse aimo kumpu. Kummun sivustalle kaivoin sopen kastelukannulle, asetin kannun soppeen odottamaan ja peitin paikan kauneimmilla kukkajäännöksillä.

Nyt letti hautausmaan kuusen alla oli tarpeeton. Toki sen Puumalaan tuominen oli ollut hauskaa Salomen kanssa. Aioin Puumalan hautausmaalle kuolemani jälkeen. Pekka tulkoot haudatuksi, minne haluaa. Vaikka Hellänsä viereen. Samantekevää.

Maatuvista kukkalaitteista lähti kesän tuoksu. Osa oli jo multaa. Päällimmäiset olivat kuivuneet kahiseviksi kuin heinä seipäällä. Irrotin Pyryn fleksin hautausmaan pohjoisportin pielessä olevasta ohuesta koivusta. Koira oli istua nöpöttänyt tyytyväisenä ja arvellut ilmeisesti olevansa tärkeässä hautausmaan vartiointitehtävässä.

Läksimme Pyryn kanssa kävelemään hautausmaan sivuitse. Hiekka rahisi jalkojeni alla. Pyry osaa tassutella ääneti kuin kissa etenkin silloin, kun se käy ruokapöydän kulmalla varkaissa.

Pyry tarttuu kinkkufileeseen tai kermajuustoviipaleeseen voileivän päällä kulmahampaallaan siten, että kun voileivän syöjä haukkaa leivästä, hän joutuu ihmettelemään, eikös tässä nyt olekaan päällyksiä, voi hyvänen aika, olenpa hajamielinen, jäljellä on enää salaatinlehti ja Becel-kerros.

Entisenä katukoirana Roni voisi hankkia ruokansa roskiksista ja kerran yllätinkin sen kahdelta jalalta jäteastian äärestä. Se oli kuin amerikkalaiseen valvontakameraan tallentunut karhu Hauskoissa kotivideoissa. Seuraavaksi koira olisi varmaankin askaroinut jäteastian kannen auki tai kaatanut sammion. Tai sitten työntänyt jäteastian kulman taakse, jotta olisi saanut tutkia sen sisältöä rauhassa.

Vaikka emme ole jaksaneet opettaa Pyryä kulkemaan nätisti taluttimesta, koira ei kiskonut. Olimme vielä Puumalan kirkonkylällä niin uusia, että Pyry otti jokaisen askeleen varoen. Näin se käyttäytyi monen kuukauden ajan, kun haimme sen Juuasta venäläisten katukoirien sijaiskodista.

Ajattelin, että sitten kun Pyry tulee Puumalassa itsevarmemmaksi ja alkaa taas kiskoa, opetan sitä.

Jatkoimme Rauhantietä pitkin ja risteyksessä, jossa on kulmittain uusi kotimme, käännyimmekin vasemmalle ja jatkoimme kohti kirkonkylän keskustaa. Jokaisella askeleella tunsin huikaisevaa riemua. Oikealla kasvoi syvänvihreitä kuusia. Pyry ei leikattuna uroksena pyri hallitsemaan, joten se kyykkäsi kuusen taakse.    Entinen koirani, pystykorvauros Miro, pentueensa alamittainen alekoriyksilö, uhitteli kakkaamalla aina näkyvimmälle paikalle.

Kopeloin reppuani. Olisiko sen taskuihin sattumoisin jäänyt koirankakkapusseja? En juuri koskaan kävellyt Lapinlahdella kotitalomme läheisyydessä koirien kanssa tai ilman koiria. Kun Pyry oli uusi koira, kävelytin sitä aamukakalla pääasiassa isolla pihallamme. Joskus harvoin uskalsimme pihamme ulkopuolelle tai postilaatikkoa kauemmas.

Minua ei huvittanut näyttäytyä katukuvassa. Kuusitoista vuotta ahdistusta. Vasta suurena selvittelyjen keväänä, kun korona sulki meidät kahdestaan taloomme, lopullisesti tajusin, miksi minua niin ahdisti. Pari kertaa ehdimme askeltaa Pekan kanssa kirkkoon sunnuntaiaamuna. Puin ylleni oikein hienon mustan kirkkotakin ja takin alle kirkkomekon. Kävimme yhdessä ehtoollisella ihan luvallisesti, sillä erosin ortodoksisen kirkon jäsenyydestä toistamiseen ja liityin luterilaiseen kirkkoon.

Olin ortodoksina joskus vuosia aiemmin käynyt mieheni rinnalla luterilaisessa kirkossa ehtoollisella, mutta nyt halusin tehdä sen reilusti ilman, että kenellekään tulee sooloilustani ongelmia.

Sitten tuli korona ja jumalanpalvelukset välitettiin striimauksena. Se ei ollut sama asia enää.

Kun leskirouva Aune Turpeisen tapaus paljastui, oli minulla niin paljon nieltävää, että en kyennyt enää yhtään ajattelemaan teologisia kysymyksiä. Niiden pohtimista rakastin ennen yli kaiken.

Olin ennen tapaukseen tutustumistani ajatellut niin, että kukaan ihminen ei ole paha. On vain eriasteista rikkoutuneisuutta. Aune Turpeinen tuntuu poikkeuksellisen häiriintyneeltä ihmiseltä.

Leskirouva Turpeinen ilkkui puhelimessa Pekalle siitä, että oli ajanut sunnuntaiaamuna paikallisen S-marketin parkkipaikalle, kun askelsimme käsikynkkää kirkkoon. Hän pilkkasi meitä.

En pysty unohtamaan sitä, kuinka istuin naisen likaiselta ja eltaantuneelta rasvalta tuoksahtavassa keittiössä ja kuuntelin, kuinka hän tylsämielisen tavoin toisteli toistamisen perään: ”En oo elläessäen Taistoa pettänä.”

Naisen ääni oli matala, tympeä ja soinniton. Sellaisen äänen voi itsekin muodostaa avaamalla suu puoliavoimeksi ja laskemalla leukaa puoli senttiä alaspäin samalla vetäen kurkun kantta hieman taaksepäin. Kun pitäisi sanoa terävästi Niin, tulee vähämielisen oloinen töräys: nöeii.

Pöydän toiselta puolelta katsoivat tyhjät ja tylsämieliset kasvot. Ne eivät olleet edes ilkeät. Vain tyhjät. Ikään kuin kasvojen tilalla olisi ollut taikinaa.

Taisto työskenteli Pekan johtamilla työmailla. Elämänsä lopuksi Taistosta uhkasi diabeteksen takia tulla samovaari, kuten venäläinen sanonta kuuluu. Aune Turpeinen ahdisteli Pekkaa seksitekstiviestein jo, kun Taisto eli. Voi olla, että Aune Turpeinen ei miestään saanut petettyä, mutta kesällä, jolloin minä olin tullut kuvioon, nainen koetti ajaa Pekan mökille Varpaisjärven Itäkoskelle.

Aune Turpeinen oli soittanut Pekalle tanssilava-asioista ja kun oli kuullut tämän olevan mökillä yksin – Pekkahan ei tietenkään sanonut, että odottelee minua sinne, oli Turpeinen ajellut mökin ympäristössä sitä löytämättä. Onneksi seudulla ei ollut ketään, jolta kysyä, missä Pekan mökki on.

Kun Turpeinen sai huijattua minut luokseen lounaalle, oli kuin olisin joutunut vangituksi luolaan. Turpeisen keittiön katto oli matalalla, tilojen luolamaisuutta korosti se, että välikatto oli päällystetty ruskeasävyisillä paneeleilla. Ikkunanpuitteet olivat mustat. Kohdat, joissa keittiössä oli joskus ollut vaaleata, olivat nyt likaisen harmaat.

Naisen takaa avautui näkymä suoraan vessaan. Ulostamaan piti mennä solamaisen keittiön lävitse. Talossa oli paha haju. Haju voimistui keittiössä.

Leskirouva Aune Turpeinen käski minut istumaan saman pöydän ääreen, jossa oli ottanut Pekalta suihin. Ensin jutustelua, kahvittelua; ota lisää pullaa, Rebekkahan ei pullaa leivo - ja sitten jutustelujen mentyä navanalusiin Aune Turpeinen oli pyytänyt Pekan tulemaan pöydän toiselle puolelle ja sanonut, että anna minä halloon sinua. Suomeksi: Anna kun halaan sinua.

Nainen ei ollut noussut seisoma-asentoon, sillä on niin lihava, että ei olisi mahtunut hoikankaan miehen kanssa seisomaan kapeaan keittiöön kunnolla. Hän oli halannut miestäni lantiosta, painanut taikinanaamansa sepalusta vasten ja avannut siten kärppänä tämän vyön. Siinä hän oli ollut nopea.

Myöhemmin Pekka koetti kiemurrella irti koko tapauksesta sanomalla, että eihän leskirouva Turpeisen kanssa olisi voinut millään harjoittaa seksiä, sillä sehän on niin lihava, ei pääse keittiön pöydän äärestä edes pois.

Mietin vähän aikaa, mitä Pekka oikeasti tarkoitti ja sitten hoksasin, miksi leskirouvan oli saatava minut keittiöönsä istumaan. Kutsulla ei ollut tekemistä kanssani. Se oli miehelleni varoitus. Jos ei tule munaa suuhun keittiön pöydän ääressä enää, nainen kutsuu minut uudelleen lounaalle.

Parisuhdeterapiassamme oli tapahtunut pientä edistystä ja Pekka oli saanut minut yllättämällä mukaansa ultrakevyeen lentokoneeseensa. Olimme sinä kesänä tehneet monia ihania kahdenkeskisiä lentoja muun muassa Pielisen ylitse. Olin kertonut kaikesta tästä iloissani blogissani.

En kertonut julkisesti, että rakastin miestäni ja menin hänen lentokoneensa kyytiin, vaikka pelkäsin henkeni edestä. Ajattelin, että voin vallan hyvin kuolla yhtä aikaa mieheni kanssa. Se oli silloin. En ajattele enää niin.

Kun leskirouva Turpeinen oli lukenut siitä, että kävin yhteislennoilla, hän päätti, että sellaisesta oli tehtävä loppu. Minulle tarjoamansa lounaan jälkeen leskirouva olikin aina makuuhuoneessaan liukuvoiteet valmiina Pekkaa odottamassa - onneksi peiton alla sentään. Pekka luuli saapuneensa katetun kahvipöydän ääreen, mutta kiristyslounaan jälkeen alkoivat sukupuoliyhdynnät.

Vasemmistonaiset ajoivat lakia, jonka mukaan seksi ilman suostumusta on rikos. Leskirouva Aune Turpeinen peukutti Vasemmistonaisten Facebook-päivitystä. Aloin hirnua hysteerisesti, kun näin hänen tykkäyksensä.

….

Repussani ei ollut pussin pussia. Päätin korjata jätökset paluumatkalla. Jostain syystä minulle tuli lämpimänä löyhkäävästä pulleasta koirankakkakasasta mieleen leskirouva ja hänen vessansa keittiön perällä. Naisen keittiö ja keittiön antimet.

Millainen äiti ottaa tyttärensä exältä suihin - ahdistelleen ja painostaen? Elukkamaista sanoi Salome, kun hänelle kerroin, mitä kaikkea on tapahtunut.

Aune Turpeisen Taisto-miehen sukulaiset ovat sitä mieltä, että Aune tappoi miehensä. Näin kertoi Pekka minulle. Kun kysyin tarkemmin, Pekka arveli sukulaisten tarkoittaneen Aune Turpeisen valmistamia ruokia. Ne pahensivat diabetestä.