14. luku - Pieni aviorikosromaani - Romaanihenkilö sivuosassa

to 17.8.2023 klo 10.03

PÄTKÄ TAIJA TUOMISELLE 8.9.2021 (Kuopion Kirjoittamisen ilo -kurssia 17. - 19.9.2021) varten:

Ystävyyden loppu

Syvempi ystävyytemme ei alkanut kovin hyvin.

Salome lähetti minulle esikoisromaaninsa käsikirjoituksen sähköpostilla luettavaksi. Käsikirjoitus oli saanut julkaisupäätöksen – jopa kaksi. Toisen pieneltä kustantamolta ja toisen isolta.

Olin niin innoissani, että oli vaikea pysyä keittiön tuolilla. Avasin sormenpäät syyhyten sähköpostin, jonka liitteenä käsikirjoitus oli.

Salome oli tehnyt sen, mistä itse en koskaan ollut osannut edes haaveilla. Hän oli pitänyt vuosien ajan kasassa isoa työtä: rakentanut asetelman, kuljettanut juonta, hionut ja korjannut, muuttanut ja tuonut alkuperäiseen ajatukseensa lisää, tarkistanut kieltä, korjannut virheitä. Loputtomiin.

Minusta ei olisi niin pitkäjänteiseen työhön. Olin valtavan iloinen siitä, että tunsin jonkun, josta oli.

Tunsin itseni. Olen kyllä lahjakas, sen tiedän, mutta heilahtelevalla ja puuskittaisella tavalla. Siksi olen tottunut asettamaan itselleni oman kokoisiani tavoitteita.

Enkä todellakaan halunnut kirjailijaksi, sillä halusin elättää itseni ja perheeni.

Kirjoittamisen perusteiden opettajamme Marja Wiik kysyi minulta opintojemme alussa, olinko vain ajautunut toimittajan töihin. En. Ensimmäisen Puumala-lehden kesätoimittajakesän jälkeen en halunnut mitään muuta.

Hieroin käsiäni yhteen läppärin ääressä. Ensin sähköpostiosoite käyttäjätunnukseksi. Etunimestäni järjestelmä muistaa koko tunnuksen. Salasanassani on viisi samaa kirjainta, viisi eri kirjainta ja tuulesta tempaamani nelinumerosarja, joka ei liity oikeastaan mihinkään elämässäni.

Ei ainakaan mihinkään mukavaan.

Olin oma kupliva ja pursuileva itseni. Valmis jakamaan innostustani ja valmis hehkuttamaan Salomen tulevaa romaania jo etukäteen.

Avasin sähköpostin viestiosan ensin:

”Et sitten missään nimessä saa kirjoittaa tästä sanaakaan blogiisi.”

...

Kykenin lukemaan viestistä kunnolla vain ensimmäisen lauseen. Salome oli kirjoittanut minulle muitakin lukuohjeita. Varmaankin sen, että en saa lukea käsikirjoitusta biografistisesti ja romaanilla ei ole mitään tekemistä hänen elämänsä kanssa.

Viestin sävy oli aggressiivinen. Tiesin pääpiirteissään, että Salome oli rakentanut yhteiskunnallisesti tärkeän romaanin siitä, kun Aino Nykopp-Koski, lähihoitaja, myrkytti useita potilaitaan.

Olin koettanut alun perin sanoa sitäkin, että en itse asiassa haluaisi lukea romaania edes painettuna, sillä dekkarit ja psykologiset jännitysromaanit eivät kiinnosta minua. Dekkarit eivät kiinnosta asetelmallisuutensa, ennustettavuutensa ja kaavamaisuutensa vuoksi. Psykologisia jännitysromaaneja en lue sen takia, etten halua menettää yöuniani.

En nauti viihteestä. Enkä halua viihdyttää itseäni kauhulla tai jännityksellä. Vihaan lautapelejä tai kännykkäpelejä. Minulla ei ole varaa hukata sekuntiakaan elämästäni. Sen vuoksi en juo alkoholia. Krapulat ovat hukkaan heitettyjä hetkiä.

Salome kirjoitti romaaninsa sen vuoksi, että halusi tutkailla pahuutta. Pahuus on varmaankin mielenkiintoista, mutta en usko absoluuttiseen pahuuteen enkä sen puoleen hyvyyteenkään. Uskon tarkoituksenmukaisuuteen ja evoluutiopsykologiaan.

Silti olin revetä innosta, kun sain tietää, että Salome luotti minulle käsikirjoituksensa ennen julkaisua.

Muttei hän luottanutkaan. Hänen viestinsä sävy oli vihamielinen. Hän oli jo etukäteen loukkaantunut. Ties mistä.

….

Luin käsikirjoituksen. Se oli taidokas. Hyvin rakennettu ja oli dialogit sekä juonet. Salomen romaani ei vain ollut minun kirjani. En pystynyt samaistumaan kehenkään romaanihenkilöön, sillä lähestulkoon kaikki olivat kyynisiä ja kolkkoja.

Romaanihenkilöt puhuivat toisilleen epäystävällisesti konahdellen.

Kun kirjoitin Salomelle, että olihan siellä yksi lämmin romaanihenkilö, Ulla, Salome kirjoitti takaisin, että häntä oli käsketty lisäämään Ulla tarinaan muiden vastapainoksi. Jos Salome olisi saanut päättää – omasta kirjastaan – yhtään hyvää ihmistä siinä ei olisi ollut.

Mukavana ja koskettavana kohtana muistan romaanista, kun joku päähenkilöistä tapaa järven jäällä ihanan miehen. Salome sanoi, että kohtaus oli suoraan hänen omasta elämästään. Ehkä siksi kohtaus oli niin elävän tuntuinen.

...

Olin tuntenut Salomen vuosien ajan, mutta en kokenut meidän olevan kovin syvällisiä ystäviä. Tutustuin Salomeen ensin pinnallisesti Vasemmistonaisten yhteisellä sähköpostilistalla. Sitten tulivat eduskuntavaalit, joissa olin ehdolla, ja meidät kutsuttiin vaalipiirin naisten toisen pääehdokkaan tilaisuuteen soitinrakentajien sympaattiseen puutaloon lähelle Leppävirran kirkonkylää.

Salome istahti tauolla viereeni, esitteli itsensä ja alkoi kysellä minulta ortodoksisen kirkon tilanteesta. Olin silloin vielä viimeisiä aikoja seurakuntalehden päätoimittaja. En tiennyt sitä, että viimeiset päätoimittamani numerot olivat käsillä.

Kukaan ei ollut siihen mennessä kysynyt minulta mitään eikä sen jälkeen kysynyt ennen kuin Hesarin toimittaja Tommi Nieminen vuosia myöhemmin.

– Mitä Suomen ortodoksisessa kirkossa oikein tapahtuu?

Kun Salome kysyi minulta kuviosta, jota seurasin aivan liian läheltä, näin kyllä vieressäni pienikokoisen pyöreän tummankauniin ja hyvinhoidetun huolitellun naisen, mutten nähnyt hänen vierellään hoikkaa, yhtä tumman puhuvaa nuorempaa miestä, jonka elämä oli kuluttanut särmikkääksi.

Hän oli Niillés, jonka minä romaanissani tein saamelaiseksi. Hänessä on järven poikaa tai metsän poikaa, saamelaista tai oikeastaan metsän eläintä. Yhtä aikaa uteliasta ja arkuuttaan pakenevaa.

Meni monta vuotta ennen kuin Salome kertoi olevansa kihloissa. Hän piti meille vasemmistonaisille elämänkaarikirjoittamisen kurssin eikä kertonut Niilléksestä mitään. Vasta kun päätimme perustaa Matti Pulkkisen muistoseuran, Salome sanoi, että oli lähettänyt Niilléksen hakemaan postista Tori.fi:stä tilaamansa Pulkkisen Ehdotuksen rakkausromaaniksi.

Kysyin sähköpostilla, kuka ihmeen Niillés. Salome ei vastannut ensin mitään. Ei ilmeisesti muistanut, että oli jättänyt kertomatta suhteestaan itseään parikymmentä vuotta nuorempaan mieheen.

Hän oli sivuuttanut Niilléksen täysin. Outoa.

Kysyessään ortodoksisen kirkon asioista Salomen silmät tuikkivat kiinnostuksesta. Hän halusi tietää. Meni kymmenisen vuotta ja tiedonhalu tuntui sammuneen. Istuimme Juvalla mielestäni kekseliäästi 1960- tai 1970-luvun betonilättänän katolle varustetulla kapakan terassilla ja joimme tuopilliset vissyvettä.

Salome kertoi tehneensä vuosikymmen aiemmin joitain lehtijuttuja paikallislehteen.

– Mutta eivät minua kiinnostaneet sellaiset asiat. Maatalous ja sen sellaiset, Salome tuhahti.

Olimme lähteneet aamulla matkaan ja huristelleet Puumalaan syömään Ville Haapasalon hatsapureja. Oli ensimmäinen koronakesä ja koko Suomi tuntui pakkautuneen Puumalan satamaan ja juuri hatsapurijonoon.

Toinen puoli istui Puumalassa satamaravintolassa odottamassa, että hatsapurijono lyhenisi. Se ei lyhentynyt.

– Aijaa, vastasin Salomelle, ei hän ollut kertonut toimittajan urastaan minulle aiemmin ja mietin, että ihaninta paikallislehdessä oli minusta juuri ollut se, että sai kirjoittaa vaikka mistä.

Ihmiset olivat voittopuolisesti mukavia. Paitsi Matti ja Liisa -lehden levikkialueella, mutta hekin, jos jutut kulkivat pinnallisella tasolla. Lapinlahtelaisten pintaa ei saanut yhtään naarmuttaa. Ja sitähän minä juuri tein ja halusin tehdä. Raapia asioita julkisivun lävitse.

Pelkäsin kapakan kattoterassilla, että kohta kävisi samalla tavalla kuin kirjailija Matti Pulkkiselle kirjallisuuden Käki-seminaarissa Lapinlahden Mäkikylässä Genelecin perustajan Ilpo Martikaisen synnyintalon pihalla.

Paikallislehden toimittaja, joka oli kirjallisuustapahtuman perustajia, tuli sanomaan, että kirjailija pyytää minua viemään kotiin. Kirjailija oli alkanut vapista ja hänen kasvoilleen valui hiki.

Salomen ja minun yhteinen Puumala-päivä oli ollut kuumahko ja uuvuttavakin. Kotimatkalla Juvan kohdalla Salome oli sanonut, että häntä janottaa.

– Nyt etsitään jokin ihana kahvila, sanoin ja käänsin auton nokan kirkonkylän lävitse kulkevalle raitille.

– Ei, ei tarvitse, ajetaan nyt vain suoraan kotiin, Salme vaikutti hermostuneelta.

Ei ollut yhtään ihanaa kahvilaa auki. Näin erikoisen terassin vanhan liikerakennuksen katolla. En saanut autoa kääntymään heti liikerakennuksen parkkipaikalle ja jouduin tekemään u-käännöksen Juvan kirkon pihalla.

Olin Puumalan satamassa juuttunut pulisemaan satamatorin saippuakauppiaan kanssa. Tapahtuu niin harvoin, että tapaan ihmisiä omasta menneisyydestäni. Nainen oli ollut samalla luokalla naapurikunnassa kuin meidän luokalle Kärkölän yläasteelle siirretty työväenpoika Rauno Sauvala.

– Olet ollut samalla luokalla kuin Sauvalan Rauno? Ei voi olla totta! Muistan Raunon. Hän oli kiva.

Rauno tuli jostain ja hävisi jonnekin, kun minä jo porhalsin kohti Tampereen yliopistoa. Olin vähällä kyllä liimautua Kuokkalan Teijon spittareihin Uimosen kiskan lipan alla, mutta onneksi samassa tajusin Teijon silmien heijastuksesta, että en ollut kiinnostava työväentyttö, vaan ja huonoihoinen lukiolaispinko, joka pinkoi kohti luokkanousua.

Eikä mitään luokkanousua tullut. En sitä olisi halunnutkaan, mutta olisin halunnut päättää asian itse enkä antanut Suomen 1990-luvun alun laman päättää puolestani.

Yhteistä juttua saippuakauppiaan kanssa riitti. Nainen kertoi, kuinka hän oli kävellyt Orimattilasta Lahteen päästäkseen lempibändinsä keikalle. Tai ylipäätänsä keikalle.

Elettiin punkin hektisimpiä aikoja. Saippuakauppias muisteli myös notkumistaan lahtelaisboheemien kapakassa Torvessa.

– Oih, sinäkö kävit Torvessa? Miten ihanaa!

Toistelin typerästi, miten ihanaa, ihanaa, sillä olin koko elämäni tuntenut itseni taustattomaksi ja yksinäiseksi. Yhteyteni nuoruuden ihmisiin olivat hiipuneet.

En nuorena päässyt koskaan Torveen, sillä umpitylsät järveläläisnuoret menivät jo viiden aikaan illan alussa jonottamaan Galaxy-nimiseen discoon. Portsari päästi maalaiset sisään vain vähän ennen valomerkkiä. Olin useimmiten muiden tyttöjen kuskina Vuolteen Riinan Fiat satakaksseiskalla. Juominen ei minua kiinnostanut silloin eikä nytkään.

Näin, että Salome myrtyi. En vain voinut lopettaa muistelemista, vaikka näin ystävättäreni kolistelevan viereisen satamatorikojun vaaterekkejä mielenosoituksellisesti.

Saippuakauppias oli mennyt naimisiin juvalaislähtöisen miehen kanssa ja kohta olimme sukulaisiakin. Hänen miehensä sukunimi oli Noponen ja muistelin, että äidin isän suvussa on juonne Juvan Noposiin.

- Nimen Paavo Noponen muistan äidin isän suvusta, sanoin innoissani saippuakauppiaalle.

Aivan liian innoissani. Salome kuittasi minulle autossa:

– Paavo Noponen on se urheiluselostaja.

Ikään kuin Salome olisi halunnut sanoa minulle, että tyhmä sinä intoiluinesi, et sinä millekään Noposille ole sukua, Paavo Noposenkin muistat radioselostuksista.

– Ai no, niin kai sitten, myönnyin. Ajattelin, että näinhän se varmaan on. Innostukseni on saanut sukutaulunikin vääristymään.

Myöhemmin tarkistin, että Paavo Noponen on äidin siskon Viinun (s. 1908) tyttären Iidan mies. Heidät on vihitty vuonna 1951 ja vuonna 1961 Iida ja Paavo Noponen ovat muuttaneet Puumalasta Ruokolahdelle.

...

Salome ei näyttänyt sietävän innostustani. Sama ikävä toisen kutistamisen tai lannistamisen halun tunnistan miehessäni, Pekassa. Piirteen täytyy tulla körttiläisestä taustasta Ylä-Savossa.

Vain harvojen yläsavolaisten kanssa viihdyn. Heidän kanssaan on usein kovin raskasta. Keskustelu on kuin koettaisi vyöryttää painavaa keilapalloa ylämäkeen. Jonkin matkaa pallo pyörii ja sitten pysähtyy, keikkuu hetken paikoillaan kuin ei tietäisi, miten jatkaa, ja alkaa rullata tappavasti takaisin kohti vyöryttäjäänsä.

Yläsavolaiset ovat hitaita, jähmeitä ja mitä lähemmäs Kainuuta mennään, sitä epäluuloisempia. Nälkä ja kurjuus ovat aina seuraavan mutkan takana. Tottahan tiedän paljonkin hämäläisten hitaudesta, mutta siinä ei ole savo-kainuistien epäluuloa ja elämänkieltoisuutta.

Viihdyn parhaiten eteläsavolaisten ja eteläkarjalaisten pulputtajien kanssa. Vastapainoksi minun tulee olla paljon yksin.

Tätä kirjoittaessa olen monta yötä omissa oloissani Kaivokosken talossamme Rautavaaralla. Nautin yksinäisistä päivistä, yksinäisistä öistä en. Toissa yön nukuin toinen silmä auki ja lukulamppu päällä. En kyennyt eilen aamulla kirjoittamaan mitään, sillä päässäni oli aivojen tilalla musta kivi.

Tein päivällä kaikkea muuta. Joutavaa etupäässä. Lämmitin uuneja ja sain aikaan kaikkien palohälyttimien yhteissoiton.

Kun alkoi tihuttaa, otin Saabin ja ajoin kirkolle. Kävin Tiilikka-ravintolassa syömässä homejuustopossua ja lohkoperunoita. Tiilikan kastikkeet tekevät annoksista makoisia, vaikka kastikkeiden alla olisi vain proosallista porsaanleikettä.

Ostin S-marketista vegaanista pähkinäsuklaata ja kaasusytyttimen sekä pitkiä tulitikkuja. Olin onnistunut napsuttelemaan loppuun talon mukana tulleen sytyttimen. Se vaikutti kertakäyttöiseltä.

Jossain, ehkä saunalla, olisi ollut toinen, mutta sainpa syyn käydä Tiilikassa lounaalla ja jätin itsepalvelukirjastoon Jukka Viikilän Taivaallisen vastaanoton.

Hesari oli kehunut Taivaallisen vastaanoton kuplille. Romaani jutun mukaan sisälsi kaiken. Ainoa puute Vesa Rantaman mukaan oli se, että kirja on näennäisesti moniääninen: ”Lähes kaiken sanotun voi kuvitella saman puhujan suuhun.”

Tässä olen Rantaman kanssa samaa mieltä. Olen lisäksi sitä mieltä, että romaanin puhujat: mintut, pietarit, paavalit ja mitä raunoja heitä onkaan, jäivät minulle yhdentekeviksi. Oli kirjassa osuviakin kohtia. Yhden lainauksen pettämisestä kirjoitin jopa ylös muistikirjaani käyttääkseni sitä omassa käsikirjoituksessani.

Salomen Facebook-päivityksessä oli, että oli jättämäisillään Viikilän kokeellisen romaanin kesken, mutta luki sen kuitenkin loppuun ja että lukukokemus oli virkistävä.

Nielaisin:

– Virkistävä?

Taidamme elää Salomen kanssa sittenkin aivan erilaisissa maailmoissa.

…

Päivästä Salomen kanssa, joka on kahteen eri episodiin jaettuna myös romaanini Puumala-osuudessa, jäi ristiriitainen olo. Aamulla tunnelma oli mukava ja innostunut. Iltapäivää kohden Salome kävi yhä ärtyisämmäksi.

Usein kävi niin. Ensin Salome halusi kanssani jonnekin ja alkoi iltapäivällä kiukkuilla.

Käänne syöksyi väliimme Satamaravintolassa. Salome vain näykki ruokaansa ja minä pistelin hyvällä halulla poskeeni hänen ranskalaiset perunansakin.

Näytin Facebookista varpaisjärveläispersun profiilia. Persu oli huokutellut minua kuntavaaliehdokkaaksi sen jälkeen, kun olin pannut Faceen kuvan vuoden 2008 paikallislehdestä, jossa olin minäkin Vasemmistoliiton vaalimainoksessa, ja varustin tekstillä:

”Kusenko päälle?”

Kommenttiosissa kerroin, että aviomieheni Pekka oli Lapinlahden vasemmisto ry:n puheenjohtajan ominaisuudessa käynyt pajunvitsan hoikan, pienirintaisen ja reippaan sauvakävelijä-Leenan luona neuvomassa järjestön tiliasioita ja samalla Leena oli ottanut mieheltäni suihin.

(Naista ei voi kuvauksestani tunnistaa.)

Ensimmäistä suihinottoa oli seurannut monen vuoden kiristys ja uhkailu. Uhkailija ja häiritsijä ei ollut mieheni. Kun sain tietää asiasta, olin valmis ajamaan autolla Mäntylahdessa Viitostien kallionleikkaukseen.

Vastasin messengerissä persulle, että olin henkisesti huonossa jamassa – hyvä, kun pääsen aamulla ylös sängystä, hän lupasi tukea minua henkisesti ja niin hän koko kesän ajan viesteillään tekikin. Välillä sain aurinkokuvia ja välillä onkikuvia ja välillä tuli kuvia kaislikoista sekä lopulta leikatusta polvesta.

Olen viesteistä hänelle kiitollinen.

Mies on mainettaan lämpimämpi ihminen. Oikeasti lähimmilleen hyvä ja turvallinen. Kunnan virkamiehille ja kepulaisille painajainen.

Kun sain kirjoitettua työnohjauksen lopputyöni, otin kuvan pinkistä yöpaitani helmasta, karvaisista kananjaloistani ja turkooseista crocseistani ja kirjoitin, että nyt alan syljeskellä kattoon.

Heti kun viesti lähti, tajusin, että meni liian henkilökohtaiseksi. Pinkistä yökkäristä on seksi kaukana, mutta silti pyysin saman tien anteeksi. Vastaus tuli heti: ”Ei haittaa!”

Näytin persun kuvaa Salomelle, kun olin tyhjentänyt meidän molempien lautaset. Salome vilkaisi kuvaa ja tuhahti:

– Sinä varmaan testaat nyt omaa naiseuttasi.

En sanonut mitään. Alkoi itkettää. Lopulta tulin vihaiseksi. Kappasta vain, en itse tajunnutkaan.

Totta hitossa testasin naiseuttani kehen tahansa tilanteessa, jossa oli paljastunut, että aviomieheni on pettänyt minua neljätoistavuotisen yhdessäolomme aikana yli kymmenen vuotta. Lisäksi vielä useamman naisen kanssa ja useamman naisen kanssa yhtä aikaa.

Olin ollut ammoin Lapinlahden vasemmiston puheenjohtajana ja pudotin Pekalta suihin ottaneen naisen pois johtokunnasta. Aina kun näin Vasemmistoliiton logon, alkoi ja alkaa edelleen tätä kirjoittaessa oksettaa.

Olin kertonut Salomelle, että suunnittelimme minun voivan olla persujen sitoutumaton Feministisen puolueen ehdokas. Olin tuolloin piruuttani Feministisessä puolueessa. Pääpersu oli saanut ammoin presidentinvaaleissa Timo Soinin suunniltaan, sillä oli presidentinvaalien toisella kierroksella avoimesti liputtanut Pekka Haaviston puolesta.

Persu tekee, mitä haluaa, välittämättä siitä, mitä ihmiset ajattelevat. Ihailin häntä.

Salome jatkoi haukkumista sähköpostitse:

”Miten voit edes ajatella persujen listoille menemistä? Luulin sinua ihmiseksi, joka tekee päätöksensä ihmisyyden kautta. Jussi Halla-ahon persut on fasistinen, ihmisvihamielinen puolue.” Ja niin edelleen. Ja niin edelleen.

Kylläpä minä tiedän, että Halla-ahon persut on protofasistinen puolue. Olen kirjoittanut persujen protofasismista jo Timo Soinin aikaan. Tutkija Juha Suoranta listasi kirjailija Umberto Econ tekstistä protofasistisen puolueen tuntomerkit ja niistä merkittävin on sen, että puolueessa pääosissa on seurata johtajaa ja ihannoida perinteitä.

Olen myös kirjoittanut siitä, että vasemmisto itse loi Suomeen protofasistisen puolueen. Siinä vaiheessa, kun Vasemmistoliiton entinen puoluesihteeri Ralf Sund hehkutti talouslehdessä, että sijoittaminen on ihanaa, niin ihanaa, tuli käänne. Kiva kuulla semminkin, kun osa äänestäjistä oli oikeasti köyhää väkeä ja toinen puoli pelkäsi sosiaalista vajoamista.

Persuihin virtasikin vuoden 2011 eduskuntavaaleissa kannattajia taantuvilta teollisuuspaikkakunnilta, kuten Kymestä Voikkaan tehtaiden ympäriltä tai Kotkasta.

Osa maaseudun persuista ei oikeasti ole fasisteja. Osa on perinyt puolueen SMP-läisiltä vanhemmiltaan.

Se, että Salome sätti minua, ei ollut ensimmäinen kerta. En enää muista, mitkä olivat sanakäänteet, kun ryhdyin tekemään kokoomuslaisen kartanonisännän Antti Sarvelan eduskuntavaalityötä.

Sarvela palkkasi minut vaalipäällikökseen sen jälkeen, kun Jussi Lähde ei omilta projekteiltaan suostunut. Niin. Jussi Lähde. Juuri se. Hevosurheilu- ja 7 Oikein -lehtien päätoimittaja muun muassa. Teki Pekka Haavisto -ilmiötä myös. Ja oli Directalla kriisiviestintäpäällikkö sen jälkeen, kun Directa huijasi satoja euroja pienyrittäjiltä hakukoneoptimoinnin avulla.

Antti Sarvelan kanssa meillä on pitkä ja outo tuttavuus. Sarvela oli ainoa porvari, joka oli kiinnostunut Iisalmessa meikäläisen vaihtoehtoväen ideoimasta ja järjestämästä Kansantaloutta tasan kaikille -foorumista.

Kun joskus kummastelin Salomen halua haukkua minua, Salome kohautti vain olkapäitään ja sanoi, että kun oli Pekka Haavisto -ilmiö ja presidentinvaalit, haukuin minä kuulema heitä, jotka menivät Haaviston, Nato-mielisen, taakse.

Haukuin tosiaan silloin Ärräpäät-sähköpostilistalla pornonovellisti-Venäjä-tutkija Pentti Straniuksen opportunismista. Lasteni isä, Leonid, sanoi Straniuksesta joskus aikoinaan, että tämä on kuin siljotka, silli.

Totta. Olimme järjestäneet lukuisia Nato-vastaisia mielenosoituksia ja seminaareja vaihtoehtoväen kanssa. Vieläkin korvissani kaikuu iskulause: ”Nato, Nato, loismato!” Ei Pentti Stranius siitä minulle loukkaantunut, vaan siitä, että kerran haukuin hänen pornografisen sähköpostiviestinsä listalle. Sitä Stranius ei anna minulle ilmeisesti ikinä anteeksi.

Tutustuimme paremmin Salomen kanssa, kun perustimme Matti Pulkkisen muistoseuran. Olin koettanut saada nimikkoseuraa aikaan sekä Jouni Tossavaisen että Pentti Straniuksen kanssa. Simo Hämäläinen tuli lopulta mukaan, kun me naiset teimme kaikki käytännön järjestelyt.

Seurassa oli erilaisia vaiheita ja tuntui kuoliniskulta, kun aloin suunnitella tulevaa kesää Jouni Tossavaiselle sähköpostitse – Salome suuttui todella; Hänet on sivuutettu ja hänen ajatuksensa kyllä joutaa syrjään ja hän sekä varapuheenjohtaja voivat tulla ensi vuoden Rautavaara-päiville, jos Rautavaaralla on jotain teatteria.

Samaan aikaan Salome alkoi kietoa minua aivan kummalliseen kuvioon.

Koetin vielä Tikkisen Hannelen kehotuksesta kursia ystävyyttämme kokoon Salomen romaanin Saaren nainen ilmestyttyä, mutta sähköpostikirjeenvaihtomme oli muuttunut kankeaksi ja väkinäiseksi.

Anteeksipyyntööni Salome vastasi: ”Saas nähdä, mihin suuntaan tämä kehittyy.”

Ystävyytemme ei kehittynyt enää mihinkään suuntaan. En ihan ymmärrä Salomea. Hän oma-aloitteisesti rakensi ystävyytemme ja kun olimme ystävystyneet, hän haukkui minut perusteellisesti.

Ilmeisesti Salome tarvitsi minua vain saadakseen kirjoitettua Saaren naisensa. Ja hyvä niin! On mukava olla taas romaanihenkilö, vaikkakin vain sivuosassa.

Salome lähetti kirjansa Hannu Pyykköselle, ortodoksi.netin perustajalle ja tämä arvosteli romaanin blogissaan. Hannu Pyykkösen merkintä ilmeisesti riitti Salomelle ortodoksihyväksynnäksi, sillä vaikka hän oli lähettänyt kirjansa ortodoksuuden tuntijalle, kirjailijalle ja Savon Sanomien kriitikolle Teppo Kulmalalle luettavaksi ja vielä julkaisun jälkeen muistuttanut kriitikkoa siitä, että tämä oli luvannut lukea hänen kirjansa, Salome oli ottanut lehden kulttuuriosastoon yhteyttä ja kieltänyt lehteä kirjoittamasta mitään Saaren naisesta.

Jo Salomen ensimmäisen romaanin jälkeisistä reaktioista osasin odottaa jotain tällaista Saaren naisen ilmestymisen jälkeen. Koska annoin kirjeenvaihtomme Salomelle vapaasti käytettäväksi, minulla on sanani tästä sanottavana. Olisin halunnut, että kirja saa julkisuutta.

Vaikka Salomelle sanoisi itse arkkienkeli Gabriel, että hänen romaaninsa on hyvä ja koskettava, ei se riitä. Pitää olla itse Jeesus Kristus, joka kirjaa kehuu, mikäli Herra Jumala ei jostain syystä tunnustusta ehdi antaa.