to 17.8.2023 klo 9.55
Sain ihanaa palautetta kirjailija Taija Tuomiselta intensiivikirjoittamiskurssin yhteydessä. Kurssiin kuului se, että kirjailija luki kurssilaisten tekstejä ja antoi niistä palautteen. Tekstiä ei saanut lähettää kuin maksimissaan viisi sivua. Lähetin kaikki siihen asti valmiit kahdeksantoista.
En oikeasti tarkoittanut etuilla tai pitää omia tuotoksiani etuoikeutettuina. Ajatuksissani klikkasin koko paketin liitteeksi kirjailijalle ja sitten vasta saatetekstiä kirjoittaessani meni perille, miksi hän oli asettanut teksteilleen ylärajan.
Kalpenin kauhusta. Ylärajan asettamisella kurssinvetäjä rajaa työnsä määrän inhimilliseksi. Kylmäsi ja kirjoitin äkkiä, että lue vain viisi ensimmäistä sivua.
Teksti on alussa kuin oma lapsi. Jos siivuttaisin siitä otteita, tuntuisi kuin leikkaisin vauvalta jalan tai käden ja lähettäisin ruumiinosan paketissa jollekulle. Alussa oma teksti on muotoaan hakeva möhkelö, hyvin rakas sellainen kyllä, ja siihen kuuluvat myös luonnoksen perään versaalilla kirjoittamani muistutukset, että tämä pitää saada mukaan ja tämä.
Olin solmussa oranssin kastelukannuni kanssa. Oikeastaan koko kirja voisi olla nimeltään Olen polttavan oranssi kastelukannu. Minua on vaikea piilottaa mihinkään. Loimotan piinallisesti näkyvillä kuin halpa espanjalainen lentoappelsiini S-marketin hevi-osaston kausivalikoimassa.
Päätin, että kastelukannu saa olla hautausmaalla Puumalan seurakunnan vihreiden kastelukannujen kanssa ympäröimässä maasta törröttävää vesihanaa. Hana on eittämättä ergonominen, se on putken päässä vähän päälle metrin korkeudessa. Hanan aukaisu ja sulkeminen sujuu kumartelematta. Hanan suulakkeen päässä on tummanvihreä letkunpätkä ohjaamassa vesisuihkua kastelukannujen suuhun.
Jos tummanvihreää letkunpätkää ei olisi, vesi pärskyisi hautausmaaleskien beigeille puuvillahousuille. Miten onnistuin taas tuomaan mukaan naisten beiget puuvillahousut? Ei tästä puutu kuin neulejakku ja vaalea teepaita sen alla. Teepaita on hyvää materiaalia. Se ei kulahda monessakaan pesussa ja maksaa Puumalan pikkuruisessa vaatepuodissa kirkonmäellä ainakin viisikymmentä euroa.
Sellaisiin vaatteisiin pukeutunut nainen viestittää sitä, että ei kaipaa elämäänsä enää senttimetriäkään parrua. Penistä. Seksiä. Tai mitään. Mahdanko minä joskus vielä ahtautua siveään vaaleaan teepaitaan tai vartalon haaleaksi muotoilevaan käsityöihmisen pellavamekkoon?
Ei! Ei missään herran nimessä. Olen elämäni loppuun asti oranssi pyörylä! Loimuava ja kuorija saa minusta käsiinsä ihottuman. Tirskautan mehuni suoraan syöjän silmään. Sen vuoksihan minä kastelukannuun nimeni ja puhelinnumeroni tussasin. Halusin taas jotain miestä. Mieluummin tällä kertaa hauskaa ja rentoa. Pyöreää ja pyknistä.
Halusin, että mies olisi sinut itsensä kanssa ja suhtautuisi seksiin mutkattomasti sekä uteliaasti. Eikä pelkäisi naista, jolla on elämässään paljon kumppaneita.
...
Löytäisinköhän Intian basaarista, onko niitä edes enää – sellaisia suitsukkeille tuoksuvia, täyteen ahdettuja puoteja -, oranssin puolisääreen ulottuvan hameen, jonka vyötärö säätyy naruilla, joiden päässä on nippu heliseviä kullanvärisiä pikku kelloja? Minulla oli sellainen, kun tapasin Leonidin Konevitsan luostarin keittiössä kesällä kahta vuotta ennen kuin odotin esikoistani.
Jalassani minulla oli mustat ballerinatossujen kaltaiset mussukkakengät, joille väkevän eroottinen sen kesän luostarikokki nauraa hörötteli yhdessä toisen kokin, kuvankauniin armenialaisen Saša Iljinin kanssa.
Leonid oli kolmas kokki. En hahmottanut, kuka oli keittiössä esimiesasemassa. Ehkä luostarin vakiasukkaisiin kuuluva Aleksander, jonka sukunimen olen onnistunut unohtamaan. Ei voi olla totta. En voi unohtaa mustaparta-Sašan sukunimeä. Miksi muistan Saša Iljinin koko nimen – eihän hän ollut luostarissa kuin juuri saman kesän, kun Leonidkin oli.
Joka tapauksessa molemmat Saša-nimiset kesäkokit nauroivat tossuilleni. Jalkapöytäni eivät olleet vielä raskauksien takia levinneet ja kengännumeroni oli 36. Kummankin sähköistä mieskemiaa tihkuvan Sašan mielestä minä olin epäuskottava. Huvittava. Ja tuollaiset tossukat. Ja niin lyhyt nimikin. Rebekka ei, toistan, ole oikea nimeni. Oikeassa nimessäni on kolme vain kirjainta. Venäläisten korvaan se kuulostaa samalta kuin suomalaisten korvaan Myy tai Roo.
Kipristelin varpaitani typerissä jalkineissani. Luostarin hiljennyt keittiö kylpi ikkunoista tulvivassa ilta-auringossa. Harvoin olin siihen kellonaikaan siinä kohtaa ja mietin, miten valkealta kaakelit näyttivät.
Olin Suomen pahimpana lamakesänä ollut nakuttelemassa betoniseinästä irti rautanaulojen pätkiä ja tasoittamassa alustoja seinän kaakeloinnille. Laatoitin jonkin matkaa luostarin keittiön lattiaakin. Lattialaatat olivat suorakaiteen muotoisia ja kiiltävän ruskeita. Ihmettelin, miten minä, joka en koskaan ollut vähemmässäkään määrin kiinnostunut käytännön töistä, tässä vain mittailen narulla laattarivejä venäläisessä luostarissa.
Se oli kuin lehden taittoa. Ihmeellistä ja ihanaa.
Katsoin uudemman kerran ballerinatossujani. Näytin varmasti jalkaterieni puolesta kiinalaiselta tytöltä, jonka varpaat oli jo lapsena sidottu kasvamaan alaspäin ja kävelyni oli typerää töpöttelyä.
Purin huultani ja ajattelin: ”Taitaa olla aika tehdä lapset.”
Olin siihen mennessä saanut harjoittaa upeaa, vapaata ja turvattua seksiä milloin kenenkin kanssa. Suomalainen aviomieheni odotti kotona ja tarjosi taloudellisen turvan. Mitäs me kaksi luovassa ammatissa olevaa aikuista – mikä hätä meillä?
Hätäni oli biologinen kello. Kello tikitti, että täytän syksyllä 32 vuotta. Olin minä raskaaksi koettanut tulla jo reilun puolen vuosikymmenen ajan – sen, minkä Andreaksen kanssa olin naimisissa ollut.
Seksi oli aina ollut minulle tärkeää ja mietin jopa, sytynkö minä oikeasti vain siinä tapauksessa, että on tosi kyseessä. Alkava elämä. Kiihko Andreaksen kanssa meni ohitse, kun tajusin, että lasta ei tule. Sen jälkeen hän ei minua kiinnostanut makuuhuoneessa eikä keittiön pöydän päälläkään.
Löytyi muita halukkaita potentiaalisia lasteni isiä. Miltei loputtomasti.
Vankempi ja vanhempi Saša palvoi uhkeaa Valentina Aleksandrovnaa, luostarin ompelimon valtiatarta. Olin pannut sen merkille ja vaikka pidimme ystäväni Jussin kanssa Valentina Aleksandrovnaa maailman pelottavimpana ihmisenä, koin vanhenevan naisen seksuaalisena olentona. Valtakin oli eroottista. Kammoan vanhenevien naisten vaaleanruskeita puuvillahousuja ja kermanvärisiä neulejakkuja.
Valentina Aleksandrovna oli upea ilmestys. Hän oli yli viisikymppinen suurisilmäinen ja isorintainen. Uuma oli kapea ja ryhti korosti hänen sotilaallisia rintojaan. Jussi on aina rakastanut itseään nuorempia naisia, sellaisia tyttömäisiä ja vähän alistuvia. Ei minua koskaan, vaikka olenkin häntä viisi vuotta nuorempi.
Olimme ehkä liian samankaltaisia.
Tosin en metsästä enkä ennenkään metsästänyt itseäni nuorempia miehiä. Alituinen saalistaminen oli meissä Jussin kanssa samaa. Jos menimme johonkin tilaan, jossa oli paljon ihmisiä, emme zoomanneet ympärillemme erottaaksemme joukosta heidät, jotka kävisivät mahdollisesti kimppuumme, vaan zoomasimme tilassa potentiaaliset parittelukumppanit.
Saša Iljin, mustatukkainen, hoikka ja pitkäraajainen, kiipesi saman vuoden syksyllä Valkoisen hotellin ulkoseinää myöten omasta keljastaan erään pietarilaisen ex-narkkaritytön keljaan. Päissään tai mistä minä tiedän, oliko heroiinia päässyt saarelle silloin. Saša putosi kivirakennuksen valkean julkisivun puoleiselle pihalle ja vammautui pahoin, mutta jäi kyllä henkiin.
Sašan epäonnistuneen kosioreissun takia luostarin työväki jäi saarelle Käkisalmen kirkon juhlien ajaksi. He saivat juomingeistaan kollektiivisen rankaisun. Olin kesän valokuvia lähettäessäni kirjoittanut Leonidille kirjeen, jossa kerroin suunnitelmistani Emman, Paulon mamman ja Nenolan Ainon kanssa saapua Käkisalmeen juhlille.
Matkustimme Käkisalmeen naisporukalla Pietarista. Paikallisjuna oli Pietarista lähtiessä niin täysi, että jouduimme tungeksimaan rinkkoinemme vaunueteisessä. Koska olimme kaikki alle 160-senttisiä, nauratti valtavasti, kun tuntui siltä, että väkijoukko pusersi meidät irti lattiasta. Ihan kuin olisimme nousseet taakkoinemme ylös ja jalkamme olisivat nousseet ilmaan.
Koetin ottaa tilanteesta järjestelmäkamerallani kuvaa. Jonkinlaisen otoksen onnistuin saamaan teologi-Ainon nauravista kasvoista. Ympärillämme lainehti venäläisten viikonlopun viettäjien hiki. Hampaidemme välissä oli Pietarin katuhiekkaa.
Saavuimme Käkisalmeen ja pian paikalle tuli luostarin nomenklatuura. Luostarin edustajat kertoivat, että työväki on arestissa ja minä olin murtunut. Kun olin lähtenyt kesällä luostarista, laivalle minut saatteli Leonid. Hän oli pyytänyt minua valokuvaamaan itseään ja minähän valokuvasin.
Valokuvasin hänet lähtöaamuna verkkokalvolleni. Meillä suomalaisilla ei lähtöaamuna ollut enää muuta tekemistä kuin haahuilla ympäriinsä surumielisen näköisinä. En muista, olivatko minulla ylläni jo siviilit, toisin sanoen farkut, päällä, mutta jalassani minulla oli jo maailmalliset aikuisemman naisen kapeakärkisen avokkaat.
Laatokan rantahiekka tunki kenkiini. Leonid otti kengän jalastani, ensin toisen ja sitten toisen, istuin rantakivellä - ja puhalsi hiekan pois. Asettelin avokkaani kyllä itse takaisin jalkaan, mutta olin lopuksi elämää täysin myyty.
Kello tulee kaksitoista. Aloitin käsikirjoitukseni kirjoittamisen aamulla, kun Pekka lähti lentokentälle. Sen jälkeen olen pessyt koneellisen pyykkiä, imuroinut sekä mopannut makuuhuoneen lattian ja vaihtanut lakanat.
Nukkumaan käydessä aluslakanalta kuului ärsyttävää rahinaa. Mutisin aamulla, oliko toinen koirista sittenkin päässyt illalla hyppäämään sängylle, kun brittipoliisisarjan Nuori Morse katsomisen jälkeen kävin vielä vessassa ja nuorin koira tunkeutui makuuhuoneen raolleen jääneestä ovesta.
Ei kuulemma ollut, vaan hiekka sängyn jalkopäässä oli peräisin omista jalkapohjistamme. Kun nousin sängystä, havaitsin, että makuuhuoneen lattialla oli hiekkamatto kuin Laatokan rannassa ikään.
Emme päästäneet koiria hyppäämään sänkyyn, mutta ne puistelivat turkkiaan hämmentyneenä, kun joutuivat tyytymään lattialla makaamiseen. Koiratarhassa on pieni kerros ruokamultaa, jossa joskus kesän loppupuolella saattaa jaksaa kasvaa jokunen ruohonkorsi. Muuten tarha on hiekkaa.
Tänään näköjään kirjoitin kasvustani. Kasvoin aikuiseksi, koska Konevitsan luostarin sänkykamarisilmäiset kokit nauroivat ballerinatossuilleni.
Pekka soitti. On tulossa lentokentältä. Käy K-kaupassa ostamassa ruisjauhoja muikkukukkoa varten. Keitänpä miehelleni kahvit. Olisin imuroinut keittiössäkin, mutta imuri meni Pyryn karvoista tukkoon.
[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]