12. luku - Pieni aviorikosromaani - Jotain meni rikki

to 17.8.2023 klo 9.53

Salomen vierailu oli heinäkuun epäsosiaalisuuteni poikkeus. Se oli juhlaa. Koetimme taas päästä maistamaan Ville Haapasalon hatsapuria, mutta jono, kuten joka ikisenä aurinkoisena kesäpäivänä, ulottui kioskilta miltei Saimaan sillan kirkonkylän puoleiselle pilarille asti.

Istahdimme Ravintola Sataman terassille odottelemaan. Olimme toiveikkaita ja minä olin varannut asiaa varten koko päivän. Jospa jono lyhenisi.

Ei hyvältä näyttänyt. Ihmisiä kertyi kuin vaivihkaa kioskille. He, jotka eivät jaksaneet jonottaa, tulivat pizzalle satamaravintolaan. Mistä ihmeestä väkijoukot päivittäin sinä kesänä Puumalaan ilmestyivät? Joka kerta, kun kävin tsekkaamassa jonon pituuden, se oli aina yhtä pitkä. Haapasalon sivuprofiili kyllä paistoi kioskin luukulta, mutta kokonaan tyyppiä olin nähnyt vain kerran.

Näin hänen selkänsä, kun hän Hatsapurikioskin avajaispäivän iltana seisoi voipuneen ja hikisenä kirkonkylän ylämäessä jäätelötötteröjonossa. Harmaansinisen ja ohueksi virttyneen teepaidan selkämyksessä oli laaja kostea läiskä. Polvihousujen takapuoli lökötti. Jalassaan Haapasalolla oli jotkut moneen kertaan vääränväristen kanssa pestyt sukat, niiden alkuperäisistä kuvioista ei ollut enää tietoa. Sukkien varret koettivat epätoivoisesti pysytellä ylhäällä, vaikka resori niistä oli kulunut jo kauan sitten kyvyttömäksi. Sukat pysyivät jalassa epämääräisten kengän lonttosten avulla. Ymmärrän, miksi ihmiset rakastavat häntä niin Venäjällä kuin Puumalassakin.

Uskon, että puumalalaiset ja uuspuumalalaiset antavat Haapasalon muuten olla rauhassa. Jotenkin sen puolen ihmisissä on jotain erikoisen luontaisen ystävällistä ja hienotunteista. Minuakaan ei kukaan kirkonkylällä puhutellut, mutta ei tullut hetkeäkään mieleen, että he jättäisivät minut huomiotta epäystävällisyyttään.

Ikään kuin puumalalaiset vaistoaisivat, mitä vastaantulija haluaa; haluaako tämä lämpimän halauksen vai vain myötätuntoisen katseen kauempaa? Lapinlahdella ihmiset tuntuvat lähtökohtaisesti epäluuloisilta. Jos he epäröivät, pitäisikö tervehtiä, he jättävät tervehtimättä ja mieluummin menevät kyykkyyn ruokakaupan hiutale- ja jauhohyllyjen väliin kuin vahingossa sanovat päivää tai jotain ystävällistä ihmiselle, joka epämääräisesti näyttää jostain tutulta.

Purputtavien vissytuoppiemme äärestä kurkimme kohti hatsapurikioskia. Salomella nälän tunnetta ei yleensä ole, mutta minulla olisi ollut jo neljän viljan puuron aika. Pyysimme ruokalistan ja valitsin listalta alkuruoaksi vihersalaatin – oli ihanata istua palveltavana, ei salaatin pesua, ei tomaatin tai kurkun pilkkomista, sen kun vain istuu ja nauttii, rakastan ulkona syömistä ja nyt kun oli mennyt koko alkukuukausi samojen ruokalajien parissa, otin aistinautinnosta kaiken irti.

Satamaravintolan pizzat oli nimetty Puumalan kylien mukaan. Valitsin taas Rokansalon, kuten muutama viikko sitten, kun kävimme Salomen kanssa talokaupan allekirjoitusreissulla. Rokansalossa on grillattua munakoisoa ja artisokkaa, luumutomaattia, oliiviöljyä ja rucolaa.

Salome tilasi pelkän klassisen hampurilaisen ja jätti siitäkin suurimman osan syömättä. Ei salaattia, eikä jälkiruokaa. Hän hieman näykkäisi hampurilaisen kulmasta ja ruokailu oli siinä. En osannut ajatella silloin, että asiassa olisi jokin ongelma, mutta kyllähän siinä oli.

Söin hyvällä halulla Rokansaloni ja mietin, että kesän seuraavalla juhla-aterialla taidan ottaa a la carté -listalta kuhaa ja alkuruoaksi juures-tattarisalaatin. Lämmin parsaperunasalaatti kuulosti luettunakin herkulliselta.

Päätin, että seuraava ravintolasyöntini olisi elokuun puolella ja laskin, että jos noudatan tiukkaa puurolinjaani, minulla on siihen tarvittavat varat koossa, vaikka kävisin pari kertaa maksullisilla aamukahveilla Kuittisen kahvilassa.

Siellä on yrittäjänä nainen, jonka nimeä en tietenkään muista, mutta muistan hänet 1980-luvun puolivälistä, kun liikuin Puumalan porukoissa. Naisen kasvot ovat hymyileväiset, kasvoissa oli tummanruskeita luomia kuin hilpeitä kauneuspilkkuja ja hän tuntuu aina olevan hyvällä tuulella.

Kahvila Kuittisessa kävin joskus vain kahvilla etupäässä siksi, että vitriinin väsähtäneet croissantit eivät houkutelleet, kuten Soropin ihanat leivokset.

Soropin yrittäjä oli useasti kireä ja kerran takavuosina hän huusi puhelimessa yrittäjäkumppanilleen niin, että kahvilavieraille tuli huono olo. Kyllähän minä yrittäjänä ymmärsin sen, että pinna on välillä tiukalla, silloin mikä tahansa pienikin mytty räsymatossa nostattaa infernaalisen vihan. En minä yrittäjän huonotuulisuuden takia boikotoinut Soroppia, vaan sen takia, kun koetin selviytyä kesästä mahdollisimman pienellä budjetilla.

Pelkän kahvikupillisen ostaminen herkkukahvila-konditoriasta olisi ollut liian raatelevaa. Suolaiseen kahvipalaan olisin varmaan voinut hillitä itseni, mutta en ollut siihen budjetoinut erikseen. Ja nyt kun otin vihersalaatin Rokansalo-pizzan kanssa, en koko loppukuusta saattanut sallia itselleni kuin pelkän kahvikupin Kuittisessa kerran tai korkeintaan pari. Mieluummin ei ollenkaan heinäkuussa.

Rahojen kanssa taiteilusta sain kummaa tyydytystä. Jouduin opettelemaan ruokakaupassa ostosten laskemisen, kun Leonid oli tullut Suomeen. Silloin opin myös Valion halvan Arkijuuston arvon. Oranssihintalappuisia ruokia en kykene vieläkään ostamaan. Alennushintalappu kääntää vatsalaukkuni nurin.

Kun S-marketteihin tuli iltamyöhän alennukset köyhille, aloin melkein itkeä, kun luin jostain, että vähävaraisten perheiden teinit tai köyhät mummot piilottavat juuri ennen kello kahdeksaa viimeiset irtokarjalanpiirakat laatikon perille, jotta rikkaat ostajat eivät kahmisi niitä. Niinpä jos itse satun kauppaan siihen aikaan, en koskaan vie viimeisiä karjalanpiirakoita. Säästän ne niille, jotka niitä kipeämmin tarvitsevat.

Köyhä ajanjakso tuntuu nyt elämässäni merkitykselliseltä. Takakäteen ajateltuna. Silloin olin kaupassa ahdistunut eikä Leonid ymmärtänyt minua ollenkaan. Meillähän oli kuitenkin varaa ostaa ruokamme. Meidän ei pitänyt varastaa eikä ryövätä. Asiat olivat hyvin.

Kun olin saanut oman lautasen tyhjäksi, söin Salomen hampurilaispihvin loput ja yhdessä napsimme jälkiruoaksi hänen bataattiranskalaisiaan. Kaivoin esille puhelimeni ja näytin Salomelle Mikan kuvaa.

Mika oli kiskonut minua masennuksestani koko alkukesän ajan. Tottahan tiesin, että hän halusi minut persujen kunnallisvaaliehdokkaaksi. Kostoksi järjestöväelle olisin suostunutkin ja myös siksi, että Mika oli ällistyttävä ihminen. Hänen mielestään olisin vallan mainiosti voinut olla persujen sitoutumaton Feministisen puolueen ehdokas, mutta sitten esikoiseni, joka on käynyt vuosien sotaa äärioikeistoa vastaan kaikilla rintamilla, sanoi:

– Äiti, mitä vittuu, tätä sä et voi tehdä.

Olin pitänyt Mikaa hyvänä tyyppinä ja jopa sankarina siitä lähtien, kun tein hänestä isänpäiväjuttua paikallislehteen. Hän oli joutunut ottamaan vastuun kotitilastaan varhain, kun isänsä oli tullut työkyvyttömäksi.

Tunnistan hänessä myös samaa kuin itsessäni. Mika on ihminen, joka tekee, mitä huvittaa. Joskus se johtaa piittaamattomuuteen ja ihmisistä ympärillä tuntuu, että me runnomme läheisiämme.

Näytin Salomelle Mikan Facebook-profiilikuvaa. Olin juuri kertomaisillani hänelle, että joskus vielä kirjoitan eroottisen novellin tai no jos edes tekstinpätkän halusta mieheen, joka on roteva, jonka ohuilla amisviiksillä kesäisin helmeilevät hikipisarat ja jossa on käristemakkaran tuoksu ja joka osaa ajaa traktorilla sekä käyttää niittokonetta sekä niittosilppuria.

Salome vilkaisi kuvaa, tuhahti ja alkoi sättiä minua.

….

Jotain rikkoutui väliltämme. Meidän olisi pitänyt vielä jutella hänen romaanikäsikirjoituksestaan, mutta läksimme ruoat maksettuamme vähin äänin pois satamaravintolassa. Ajattelimme, että vähän aikaa vielä odottelemme hatsapurikioskijonon lyhentymistä ja minä käännyin satamatorin saippuakauppiaan puoleen.

Aloin jutella saippuakauppiaan kanssa ja pian kävi ilmi, että saippuakauppias oli kotoisin Kanta-Hämeestä, Hausjärveltä, Kärkölän naapurista. Hänen luokaltaan meidän luokalle oli joskus yläasteella tullut Rauno Sauvala. Oli vaikka minkälaista tarinaa ja kohtaloa, jonka jaoimme pulputtaen.

Ei tapahdu niin kovin usein, että tapaan jonkun sieltä asti lapsuuttani. Olin innoissani ja juttua minusta pulppusi kuin kevätpurosta, olinhan ollut kolme viikkoa sanomatta kenellekään muuta kuin huomenta, päivää, kiitos ja heipat. Samalla näin, kuinka nyt loukkaantui Salome. Kävimme vielä juomassa vissyt satamaravintolan terassilla ja tulimme siihen tulokseen, että emme jaksa jonottaa hatsapureja sinäkään päivänä.

Salome lähti ajamaan kotiinsa ja sen jälkeen kirjeenvaihtomme oli pitkään väkinäistä. Asia on väliltämme selvittämättä, kuten sekin, että koin ahdistavana jo sen, kun Salome haukkui minut suostuessani kokoomuslaisen kartanonisännän vaalipäälliköksi.

Vasemmistolaisuudessa on jotain uskonlahkomaista. Jos kerran joukkoon eksyy, ei saa edes ajatella muita puolueita ja aatteen tulee periytyä ainakin kolmanteen polveen.

Sitä, miksi en juo pisaraakaan, ei Salomea kiinnostanut. Olisin kertonut, että entisen heroinistin kanssa elämisessä pisarankin juominen olisi ollut itsemurha tai perhesurma.

Leonid oli istunut Pietarin Krestyssä tutkintavankeudessa. Vangit joutuivat nukkumaan sellissä vuorottain. Jos nukkuivat yhtä aikaa, oli joidenkin oltava päällekkäin. Miehiset miehet panivat kaunistukkaisia miehiä perseeseen ja tuberkuloosi levisi.

Lisäksi alkoholi on aina tehnyt minut sairaaksi. Jos juon lusikallisenkin viiniä, seurauksena on sirittävä päänsärky.