11. Luku - Pieni aviorikosromaani - Sinne jäin

to 17.8.2023 klo 9.49

Meillä oli Puumalassa Pyryn kanssa aina sama ohjelma. Aamulla marssimme kastelemaan mesitähteä ja kaukasialaista maksaruohoa Leonidin haudalle. Kaivoin kastelukannun kukkakompostin kolosta, kunnes keksin ostaa spriiliukoisen tussin ja tekstasin nimeni tyttöaikaisine sukunimineen ja sekä puhelinnumeroni kastelukannuun sekä tekstin – saa lainata – ja sijoitin oranssin kannun seurakunnan vihreiden kastelukannujen joukkoon.

Jospa hautausmaan päällikkö, suntio, etäinen tuttuni nuoruusajoilta, ei sitä heittäisi menemään tai veisi asiaa seurakunnan neuvoston kokoukseen.

Täällä olin kaikille Sorjonen, aivan turha oli edes koettaa kenellekään selittää sitä, että identifioin itseni enemmän äidin sukuun ja äidin puoleiseen äitilinjaan. Äidin äitini, äpärämummo Maria Karoliina oli syntynyt Sulkavalla ja hänen äitinsä Sofia, piikana Sulkavalle tullut, Mikkelin maalaiskunnassa.

Puhelinnumeron liitin mukaan varmuuden vuoksi, jos vaikka hautausmaaorganisaatiolla on jotain valittamista kastelukannuni väristä. Eihän se kommunisminpunainen ollut, mutta oranssina ehkä sopimaton ja liian iloluontoinen.

Jos totta puhutaan, kirjoitin tyttönimeni ja puhelinnumeroni kastelukannuun sen vuoksi, että minuun ottaisi yhteyttä hautausmaanrakennustöitä urakoiva yrittäjä. Hänellä on Puumalassa myös rauta-, maatalous- ja puutarhakauppa.

Yrittäjä on Puumala-lehden entisen päätoimittajan poika. Kun olin nuori Puumala-lehden toimittajatar, iskin päätoimittajan pojan. Meillä oli aivan suunnattoman hauskaa. Hauska tyyppi tämä vaikutti olevan edelleen.

Hänellä oli keväisin Puumala-lehdessä ilmoitus taitettuna ylösalaisin: ”Multa tuli jo!” Ei järin älyllistä, mutta epäkorrektin hauskaa. Vaikka olin Puumalassa ensin sitä mieltä, että minulle riittävät muistot ihanasta seksistä elämäni ihanien miesten kanssa, toivoin sisimmässäni hauskan yrittäjän ottavan minuun yhteyttä.

Hän oli jo nuorena ollut aistillinen, pyöreä ja karvainen. Iloinen pyknikko. Eikä hän ottanut yhteyttä. Tarinaan oranssista kastelukannusta hiipi antikliimaksi. Mutta huomasin, että olen edelleen elossa, vaikkakin romaanini fiktiivisessä osassa. Halusin seksiä.

Kävelimme hautausmaalta Pyryn kanssa kirkonmäkeä alas S-marketiin. Kaupan yläpuolelta hujeltavat Puumalan ohikulkijat Saimaan siltaa pitkin Imatran suuntaan. Imatrantien varrella on isän rakentama talo, äidin taloksi muuttumaton. En ostanut paljoa tavaraa kerralla, vain sen verran, jonka sain tungettua joulunpunaiseen Fjällräven reppuuni ja kannettua selässäni kotiin.

Kuopukseni, joka oli ensin kässärissä nimeltä Anastasia ja muuttui kesken kaiken Nataliaksi, oli ostattanut repun minulle Pekalle kerran, kun olivat kahden Kuopiossa ostamassa meille televisiota jouluksi.

Kuopukseni haluaa aina katsoa jouluna analogista televisiota joulupukin kuumaa linjaa myöten. Tyttö ja Pekka olivat jo autossa, kun tyttö kysyi, onko Pekalla jotain lahjaa äidille, minulle.

– Ei, hän sanoi, ei ollut, kuten ei koskaan aiemminkaan siihen mennessä.

– Olen niin lahjaton ihminen, Pekka kertoi, kuten aina, saman selityksen.

Kyse oli pikemminkin Pekan kyvyttömyydestä ajatella toista ihmistä edes lahjan ostamisen verran. Hänessä oli jotain pihiä, nihkeää, kutistunutta.

Tyttäreni piti päänsä, he hyppäsivät ulos autosta ja kävivät tavaratalosta hakemassa minulle joulunpunaisen repun. Minulla jo oli eränvihreä samanlainen reppu, mutta se ei ollut tyttäreni mieleen, kuten Pekan mieleen ei ollut eränvihreä ulkoilutakkini. Vaikka olimme takin yhdessä minulle valinneet, Pekka inhosi sitä.

En oikein koskaan kyennyt hahmottamaan sitä, millaisen vaimon hän minusta oikein halusi. Hän halusi pukea minut jonkinlaiseksi ja kun oli saanut minulle ostettua jotakin, kun puin hänen haluamansa vaatteet ylleni, hän alkoi jälleen inhota minua ja juuri minulle ostamiaan vaatteita.

Olen pakkomielteisesti miettinyt, millaiseksi minun pitäisi muuttua. Koetin olla hänen piirinsä ihmisten seurassa. Koin itseni vieraaksi eikä minulla ollut kenenkään kanssa juuri yhteisiä puheenaiheita.

Kaikkein pahin oli, kun tarjosimme illallisen pitäjän kulttuurivaikuttajalle, joka teki kulttuuriteon korjaamalla kansalliskirjailijan syntymäkodin. Se oli elämäni pisin ilta. Me Pekan kanssa emme käytä lainkaan alkoholia ja ilmeisesti illallisilla olisi pitänyt olla tarjolla viiniä sekä jälkiruoaksi kahvit ja konjakit.

Sen jälkeen varmaankin olisi pitänyt avata viinipullo toisensa jälkeen, jotta kulttuurivaikuttaja ja hänen muusikkomiehensä olisivat rentoutuneet, ja tuhlata heihin aikaa aamuyöhön asti. Pitkästyin jo puoli tuntia vierailun alusta ja aloin odottaa, että pääsisin kantamaan lautasia pois tuvasta. Halusin päästä pois tilanteesta, täyttämään astianpesukonetta ja ehkä katsomaan tyttärieni kanssa jotain dokumenttia keittiön telkkarista.

Halusin aikaisin nukkumaan, sillä tiesin, että tytöt herättävät minut aamulla aikaisin.

Sen jälkeen tein epätoivoista yritystä sopeutua Pekan piireihin vielä muutaman vuoden ajan. Lopulta kyllästyin. Jätin pakkopullaksi käyneen järjestön ja valitsin ympärilleni ihmiset, joiden kanssa pysytin juttelemaan tuntikausia puhelimessa välillä palaten siihen, miten me nyt tähän tulimme.

Meillä oli samat suosikit ja vierastimme samoja guattareita, lacaneja sekä focaulteja.

Eränvihreän repun annoin esikoiselleni, joka lähti Helsingin anarkistipiireihin ja alkoi äänestää Kommunistista työväenpuoluetta, minä, äitinsä, en ollut siihen tarpeeksi rohkea. Punaista kuopuksen valitsemaa reppua rakastin yli kaiken ja jos ostin Puumalan S-marketista vessa- tai talouspaperia, kiinnitin paketin läpsymään repun päälle kuin interrail-reissun loppuvaiheessa, kun oli saatava muistoesineet mahtumaan jonnekin.

Yleensä ostin ulkomailta muistoksi pieniä suomi-unkari-suomi tai suomi-tsekki-suomi -sanakirjoja tai jotain muuta outoa, jotka sain mahtumaan johonkin rinkan koloseen. Kerran ostin Prahasta sakset ja niiden takia jouduin erityiseen turvatarkastukseen prahalaisella lentokentällä. Sakset otettiin käsimatkatavaroistani pois ja sain ne takaisin Helsinki-Vantaalla nätisti paperipussiin pakattuna.

Yleensä Pyryn kanssa tallustelimme pois Puumalan sataman kautta ja joskus, ani harvoin, ostin huvikseni kahvit. Etenkin kun kiirehdin kirjoittamaan työnohjausopintojeni lopputyötä, en malttanut istuskennella jouten. Toki oli välillä mukava seurata, kuinka ihmisiä tuli ensin unisina ja hiljaisina – koronan vuoksi matkailijat olivat kummallisen vakavia koko kesän ajan. Ikään kuin he olisivat pälyilleet ympärilleen sanoen habituksellaan, että Helsingistä sitä olemme, mutta emme kanna mukanamme virusta.

Eristyksissä on oltu koko kevät täällä, ihmiset tuntuivat hämmentyneinä kuiskien vakuuttavan.

Koko kesänä ei kuulunut juopuneiden purjehtijoiden äänekästä naurua tai paikallisten juoppojen turinaa. Ainoa poikkeus varmasti olisi Siltakemmakat elokuussa. Koulukeskuksen kentälle oli jo alettu rakentaa valtavaa terassia turvallista juhlimista varten enkä minä aikonut olla Siltakemmakoiden aikaan lähimaillakaan.

Melu kantautuisi talooni, vaikka melumuurina välissä onkin kunnallinen vuokrakerrostalo ja monitoimitalo. Olen kerran käynyt Puumalassa haudoilla Siltakemmakoiden aikaan päivällä enkä viihtynyt pitkään. Koko kirkonkylä oli muuttunut hysteeriseksi juottolaksi ja autoja sekä punanenäisiä ihmisiä oli joka paikassa ahdistukseen asti.

Nytkin halusimme Pyryn kanssa pois kauppojen läheltä puolenpäivän ruuhkan aikaan. Iltapäivällä oli vähän aikaa hiljaisempi hetki, mutta kolmelta ja neljältä kirkonkylä vilkaistui taas.

Joka aamu keitin kaurapuuron ja peitin puolet harmaasta massasta arkiraejuustolla, kuten ennenkin Pekan keittämän harmaan massan. Toisen puolen puurosta lautasella somistin pakastepuolukoilla sekä tuoreilla mansikoilla, joita sai Puumalan kirkonkylältä jo heinäkuun alussa. Lounasaikaan keitin ruishiutalevoittoisen neljän viljan puuron ja iltapuurona minulla oli täysjyvämannapuuro. Neljän viljan Nalle-puuron koostumus on muuttunut sitten nuoruusaikojeni.

Kun kävin lukiota Kärkölässä, ensimmäisellä luokalla asuin ala-asteaikaisen bestikseni äidin talossa kortteerissa. Bestikseni äiti hemmotteli minua runsailla aamiaisilla ja ihanilla iltapaloilla. Aina oli tarjolla mitä hienoimpia juustoja ja aamulla pehmeätä puuroa. Sen ajan neljän viljan puurossa oli taatusti enemmän vehnää, sillä maku oli lempeä.

Välipaloiksi tein erilaisia hedelmä- ja marjasekoituksia. Niissä en säästellyt, vaikka kalliitahan ensimmäiset tuoremansikat aina olivat. Enpä syönyt ulkona, mikä olisi muuten kallis paheeni.

Syömällä joka aterialla samaa säästin vaivaa sekä suunnittelussa että valmistuksessa. Joskus varioin ruokalistaani panemalla ohrauunipuuron sähköuuniin hautumaan. Sitä söin illalla ja seuraavana päivänä lounaaksi. Ja taas mukaan marjoja.

Liha jäi pois itsestään, kuten myös pullat tai leivokset. Leivosten vuoksi kiersin S-marketin kanssa kulmittain sijaitsevan kahvila-konditoria Soropin. Ajattelin, että käyn herrastelemassa Soropissa sitten, kun pystyn tilaamaan vain jonkin herkullisen pikku suolaisen kahvin oheen. Kahvilan suklaakakkuja en pystyisi vastustamaan.

Parasta pysyä poissa niiden ulottuvilta. Sitä paitsi rahaa minulla ei sinä kesänä ulkona syömiseen ollut tai edes yhteen kahvikuppiin ilman tarkkoja laskelmia.

Illalla teimme vielä lenkin Pyryn kanssa. Joskus tallustelimme valtatien toiselle puolelle ja suuntasimme kohti terveyskeskusta ja Puumalanniemen kautta takaisin kotitalollemme.

En puhunut kenenkään kanssa. Ihmiset katsoivat meitä ystävällisesti, mutta eivät lähestyneet. Näytin varmasti siltä, että haluan olla omien ajatusteni kanssa. En ollut ahdistunut. Olin mietteliäs ja sisäisesti riemuissani sekä innostunut. En kuitenkaan vetänyt ylikierroksilla. Olin syventynyt kirjoituksiini. Elin pääni sisällä ja se sai ihmiset pitämään etäisyyttä.

Jopa Pyry rutinoitui muutamassa päivässä. Joka aamu se kyykkäsi kakalle suuren sinimustanvihreän kuusen taakse seurakuntatalon pihan reunalle. Keräsin kakan pois paluumatkalla ja vein omaan jätesäiliöömme, koska en tiennyt, minne olisin koirankakkapussin kirkonkylällä jättänyt.

Samalla korjasin kuusen takaa muidenkin koirien jätökset. Ajattelin, että jotain pientä minä, voimieni mukaan, voin tehdä uuden asuinkuntani eteen. Olin yhteisössä mukana. Pikkuisen minäkin.

Huvitti se, että jos olisin ollut vanha minä, olisin koonnut kansanliikkeen kirkonkylän koirankusettajista, maalannut banderollit ja kyltit sekä olisin mobilisoinut mielenosoituksen kunnantalon eteen vaatimaan kirkonkylälle koirankakkaroskiksia. Jos vaatimuksiamme ei olisi otettu vakavasti eikä kukaan olisi saapunut kiukkuisten koiranomistajien eteen pihalle, olisimme suurieleisesti vallanneet koirinemme koko kunnantalon. Olisin Pyryn kanssa tietenkin ollut rynnäkön etulinjassa ja olisin nauttinut suuresti siihen, kuinka venäläinen vartiokoira olisi herättänyt kunnantalon työntekijöissä vavistusta ja kauhua.

Kunnallisvaalit olisivat seuraavana keväänä ja halusin pysytellä niistä erossa. Pelkäsin, että heikkona hetkenäni saattaisin allekirjoittaa ehdokaskaavakkeen. Vallankäyttö on aina kiehtonut minua, mutta olin onnistunut valitsemaan niin marginaalisia taustajärjestöjä, joissa valitsemisen riskiä ei ollut ja joissa lähtökohtaisesti joutui miettimään toisenlaisia tapoja vaikuttaa.

Puumalassa ei ollut yhtään potentiaalista marginaalijärjestöä. Marginaalein valtuustoryhmä oli kristilliset ja toisiksi marginaalein kokoomus.