10. luku - Pieni aviorikosromaani - Sovitteluluku

to 17.8.2023 klo 9.39

Mieheni tekee meille sunnuntailounasta. Syömme kohta lohta ja turkkilaista kastiketta sekä kasvismuusia. Eilen kirjoitin pitkän tovin romaanikässäriäni ja itseäni huvitti, kun sain vain vaivoin Rebekan pois hautausmaalta.

Luin kässärin miehelleni ja tein siihen hänen ehdottamiaan korjauksia sekä muutin päähenkilön nimeksi Pekka.

Kirjoittaessa mieleeni tuli takaumia ja muistoja mieleen eivätkä vähäisetkään tapahtumat – kävely hautausmaalta S-marketiin, sataman kautta luotsiaseman ohitse Kirkkotien rinnettä ylös meinanneet millään edetä.

Olisin halunnut, että minäkertoja kävelee Jalkapuuteatterille tehdyn rantapaikan ohitse, mutta sitten katsoin google mapsista, että Jalkapuuteatterille oli korjattu oma uusi talo kauemmas Puumalansalmen rantaan.

Minulle oli myös tärkeää, että minäkertojani kasteli lastensa biologisen isän hautaa oranssilla kastelukannulla. Kastelukannun olin oikeasti hankkinut, kun mieheni oli ostanut minulle äitienpäiväruusuja. Kuvasin ruusuja Facebookiin, kuten kässärissäni kirjoitin.

Meillä meni silloin hieman paremmin, mutta ei sen vuoksi parisuhdeterapeutti meitä pellolle heittänyt. Terapeutti pani merkille juuttumisemme, jumimisemme.

Sanoin, että petin alun perin miestäni, koska hän lakkautti väliltämme seksin. Mieheni ei omasta mielestään käynyt seksillä kauppaa. Hänen mielestään syy seksin loppumiseen oli siinä, että hän oli sairastunut masennukseen. Minusta hän oli rakastunut masennukseensa.

Olimme terapiassamme syvällä poteroissamme. Se oli totta ja terapeutti lähetti meidät jäähylle.

Oranssi kastelukannu oli kertomuksen metsästyshaukka. Metsästyshaukka oli Giovanni Boccaccion Decamerone-novelleista se, joka pääsi lukioaikaiseen Maailmankirjallisuuden mestarinovelleja -oppikirjaani.

Lukioikäisenä en saanut mitään yhdestäkään kokoelman novelleista. Luin mieluummin kaikkea muuta. Kiitän myös luojaani, että en ottanut Tampereen yliopistossa sivuaineekseni kirjallisuustiedettä. Olisin ollut aivan liian epäkypsä.

Termin metsästyshaukka opin kirjailija Taija Tuomisen kirjoittamisen intensiivikurssilla Snellman-yliopistossa viime viikonloppuna.

Olin hädissäni, mitä teen oranssille kastelukannulle, sillä en voinut jättää sitä seurakunnan vihreiden kastelukannujen joukkoon lähelle hautausmaan vesihanaa enkä voinut kävellä yli kilometriä Puumalan kirkonkylän alahelmaan S-marketiin toisessa kädessä koirantalutin ja toisessa kädessä oranssi kastelukannu. Jostain syystä minulla oli sellainen olo, että Rebekka ei vie kannua takaisin uuteen kotitaloonsa, sillä minun pitäisi seuraavan päivän kuvaus aloittaa taas kastelukannun kantamisella.

Päätin haudata kannun yön ajaksi hautausmaan kukkakompostiin. Olen sitä Puumalassa pöyhinyt ja tiedän, millaista ääntä kuivat kukat kukkakompostin päällä pitävät. Otin kompostista jonkin värikkään ruusukkeen muistoksi joltain kesäiseltä hautakäynniltämme esikoisen kanssa, mutten kuolemaksenikaan muista, minne nauhan survoin. Se saattaa olla jonkin auton jalkatilassa edelleen.

Viime viikonloppuna kirjoitin vain kurssiharjoituksia käsin, mutta muuten kurssi oli käänteentekevä. Sain vihdoin tehtyä kässäriini rakenteen ja järjestelin aikatasot.

Nykyhetki, tämä, jossa kirjoitan ja kirjoitan myös kirjoittamisesta, on preesensissä ja oikeastaan voisin erottaa eri tasot panemalla vaikka päivämäärän luvun alkuun. (En tehnyt niin, huom. to 17.8.2023).

Romaanin tapahtumien nykyhetki on imperfektissä ja romaanin tapahtumien nykyhetkessä minäkertoja, joka on nimeltään Rebekka ja joka yhtä aikaa on ja en ole minä, muistaa asioita ja käy niitä lävitse sitä mukaa kuin ne mieleen tulevat.

Lähetän romaanin täydentyvät versiot luettavaksi Toppa-serkulleni sitä mukaan, kun ne valmistuvat. Taija Tuominen siteerasi kirjoituskurssilla Tuula-Liina Varista. Kun häneltä oli kysytty, mitkä asiat hänen teksteissään ovat totta, hän oli sanonut, että a) kaikki b) ei mitään c) jotakin d) mitä sillä on väliä.

Lisäisin tuohon, että eri ihmisille vastaus on erilainen. Salome tietää pilkulleen, mitä kässärissäni perustuu todelliseen elämään ja Toppa-serkulle aion kirjoittaa seuraavaksi lähetyksen oheen kirjeen, jossa kerron, mitä tässä versiossa on totta ja mikä ei.

Muille ei ole väliä sillä, mikä on totta ja mikä ei.

Nyt on pakko pestä hampaat ja alkaa mieheni seuraksi siivota. Lakanat tulee vaihtaa ja makuuhuoneen matolle on joku lemmikeistämme oksentanut. Mieheni kuuntelee Storytelistä Antti Heikkisen Einaria ja mitäs minä kuuntelisin siivotessani? Voisin kuunnella viidenteen kertaan Volter Kilven Alastalon salin johdannon. En pääse siitä eteenpäin, vaikka Esko Salervo herättää Kilven tekstin eloon.

Mietin kiitollisuutta. Kuinka lässyä, mutta olkoon. Joka aamu herään onnellisena siitä, että saan aamulla ja lounaalla syödä niin paljon kuin jaksan. Aamulla on ihanaa, että mieheni keittää meille puuroa. On tosin aika kamalaa, että kaurapuuro on harmaata kuin mieheni masennus.

On ihanata peittää huikean valkealla arkiraejuustolla ja mustilla aronioilla sekä kaataa aronioiden tai puolukkasurvoksen päälle makeutukseksi pakastemansikkalientä. Mieheni syö rasiasta mansikat, minusta ne ovat inhottavan tuntuisia, kuin kuolleita sammakoita, suussa.

….

Printtaan tekstin Topalle.