Oodi Neuvostoliitolle

ti 6.10.2026

Vihaan runoja. Ja tässä sitä ollaan. Kirjoittamassa oodia kirjoittamisen aineopinnoissa. Voi vittu.

(KIKV1004 Runous, oppimistehtävä 1, oodi)

Oi , sinä Neuvostoliitto,

minkä menit tekemään.

Romahdit silmiemme alla.

Meitä oli silloin Moskovassa

monta.

Oli tulevat toimittajat Riitta Turunen ja Arja Paananen,

kemiläinen kommunisti-Erkki ja minä.

Minulta kysyttiin hiljattain, manipuloitiinko meitä siellä.

Ei, sillä sinä, oi, Neuvostoliitto olit jo ihan loppu.

Oi, sinä Neuvostoliitto,

kyllähän minä sinut tiesin.

Neljäntoista iässä luin Laps Suomen

isän ja äidin kirjahyllystä.

Lapsena

elin suomalaisessa kolhoosissa Imatralla.

Oli sata lehmää, ruokintapöytä, äiti ja minä

Isä ajoi traktoria Kaukaan tehtailla

neukut delegaationa kartanolla.

Oi, sinä Neuvostoliitto,

luin kommunistisen puolueesi yhdeksännentoista puoluekokouksen

Gorbatšovin puheen. Oli perestroika, glasnost ja virolainen punk.

Mutta sitten tulivat Goldman Sachs ja kaikki meni ihan vituiks.

Oodin Oi, sinä Neuvostoliitto taustaa

Opiskelin Moskovassa lukuvuoden 1990 – 1991. Menimme sisään Neuvostoliittoon ja tulimme seuraavana keväänä ulos hajonneesta imperiumista. Olin lukenut Tampereen yliopistossa sivuaineena kansainvälistä politiikkaa ja olimme keskellä maailmanpolitiikan polttopistettä.

Osallistuimme jokaiseen mielenosoitukseen demokratian puolesta. Ihmiset olivat innoissaan ja samalla päättäväisiä. Tämä loppuu nyt.

Juuri ennen paluutani Suomeen, 27. maaliskuuta 1991, oli siihenastisesti suurin mielenosoitus Moskovan keskustassa. Meille instituutilla sanottiin, että keskusta suljetaan pian, metrot lakkaavat toimimasta eikä keskustaan saa mennä. Ryntäsimme saman tien viimeisellä metrolla keskustaan. Puna-armeijan BTR-miehistönkuljetusajoneuvoja vilahteli Kremlin tuntumassa Maneesin aukion kulmilla.

Tunnelma oli jännittynyt. Nousimme hotelli Inturistin kuudenteentoista kerrokseen. Siellä oli pieni ja intiimi teehuone. Inturistissa oli 20 kerrosta ja olimme ystävättäreni, tulevan STT:n Pietarin-kirjeenvaihtajan Riitta Turusen kanssa loisineet viikonloppuja Inturistin ylimmän kerroksen sviitissä, kun sviitin asukas, Riitan ystävätär, matkaopas Megi Jaaro, oli käymässä Suomessa.

Katselimme hajamielisesti alas Gorkinkadulle teehuoneen ikkunasta. Äkkiä joku huudahti, että nyt alkaa tapahtua. Loikkasimme hissiin. Alhaalla katutasossa juoksimme ulos hotellin ovista, betoniportaita kipin kapin alas – ja keskelle mielenosoittajien ja sotilaiden välistä tyhjää tilaa.

Sotilaat tulivat rintamana rynnäkkökilpineen Kremlin suunnasta ja kymmenet tuhannet mielenosoittajat etenivät pitkin Gorginkatua kohti Kremliä. Kun mielenosoittajat ja sotilaat kohtasivat, kukaan ei panikoinut eikä käynyt väkivaltaiseksi. Me suomalaiset toimittajatulokkaat puristuimme rintamien väliin ja peräännyimme yhtä jalkaa taaksepäin mielenosoittajien kanssa.

Isokokoinen valokuvaaja Mauri Ratilainen näytti kalpealta, sen muistan.

Mitään dramaattista ei tapahtunut. Paitsi, että pian Neuvostoliitto lakkasi olemasta. Syksyllä olin töissä suomalaisessa aikakauslehdessä ja eräänä aamuna kerrosvaksi sanoi, kun tulin Pitäjänmäen toimitustaloon töihin, että Gorbatšov on syrjäytetty. Luulin, että se on savolaismiehen hauskuuttamiseen tarkoittama vitsi.

Ei ollut. Viro julistautui saman päivän kuluessa itsenäiseksi ja minut lähetettiin heti viikoksi repparimatkalle Viroon. Ajoimme virolaisen valokuvaajan kanssa pitkin maata ja kävimme jututtamassa muun mussa kirjailija Viivi Luikia.

Matkustin Moskovaan kesällä 1992. Neuvostoliittoa ei enää ollut. Uusliberalismi oli saapunut Venäjälle ja unelmat demokratiasta olivat sulaneet tuhokapitalismiin.