Ljudmila Ulitskaja Daniel Steinin viisaus

ke 21.10.2026

Enää kaksi runoa tehtävänä runouskurssilla. Sitten pääsen miettimään sekä luovan elämäkerrallisen kirjoittamisen että runouden esseetä ja runouskurssin lopputyötä. Haluaisin päästä kirjoittamaan niitä jo nyt.

En valinnut runouskurssia kirjoittamisen perusopinnoissa. Se ja draamakurssi ovat vastassa aineopinnoissa, jos meinaan tästä vielä jatkaa opintojani - ja minähän meinaan. Draamakurssin aineistona vilahti jossain silmänurkassa Anders Vacklinin ja Janne Rosenvallin Käsikirjoittamisen taito ja siitä olen innoissani, vaikkakin draama sinänsä kiinnostaa yhtä paljon kuin runous. Eipä paljoa ollenkaan.

Runoudelle olen nyt kolmen runon kirjoittamisen ja muiden runojen lukemisen jälkeen jopa hieman suopea. Jossain käänteessä pitäisi perehtyä Hopsispopsispopsikseen. Olen ilmeisesti tekemässä tietokirjoittamisen kurssia toiseen kertaan. Mietin, haittaako se. Ehkä ei haittaa. Sitä paitsi olisi hyödyllistä lukea uudistuneet viestinnän lait ja säännöt.

Voisin perehtyä tietokirjoittamisessa verkkopäiväkirjoihin. Mielessäni on aihe. Voisin vertailla kirjailijapariskunnan Sara Henrikssonin ja miehensä kirjallisuustohtori Markku Soikkelin verkkopäiväkirjoja. Just keksin aiheen. Haluan nimittäin hyödyntää tarkemmin Sari Östmanin väitöskirjaa "Millaisen päivityksen tästä saisi - elämäjulkaisijuuden kulttuurinen omaksuminen".

En saa sitä oikein ympättyä elämäkertakirjoittamisen loppuesseeseen. Päätin esseen käsittelevän muistia ja muistamista. Tilasin Kongnitiivisen neurotieteen perusoppikirjan netistä ja meinaan lukea sen muiltakin osin kuin elämäkertakirjoittamisen tausta-aineistoksi piti.

Alustava otsikkoni on Miksi Matti ei muista? Kahden eri tavalla muistamattoman läheisen tarkastelua.

Ljudmila Ulitskaja Daniel Stein

On pakko palauttaa Ljudmila Ulitskajan Daniel Stein kirjastoon. Säilytän kuitenkin liimalappuset kirjan välistä, sillä haluan kirjan itselleni. Mietin, tilaanko Suomalaisesta kirjakaupasta ja kerrytän virtuaalista pokkaripassia vai suoraan Siltalalta.

Ensimmäinen liimalappu on sivulla 53. Luku on nimetty Freiburg, marraskuu 1990.

Luku on tallenne veli Daniel Steinin tapaamisesta freiburgilaisten koululaisten kanssa. Tallenteessa veli Daniel kertoo, mistä on kotoisin ja minne kulkeutui saksalaisten hyökättyä kotikylään. Tai kuten veli tuumaa, ei se ollut kaupunki, muttei oikein kyläksikään voi sitä kutsua. Asukkaat olivat puolalaisia ja juutalaisia.

Kun saksalaiset miehittäjät lähestyivät, taajaman asukkaat pakenivat pohjoiseen. Maaseudulla juutalaisperhe leiriytyi vähäksi aikaa metsään ja äiti antoi kullekin tädiltään lahjaksi saaman hopealusikan. Lusikan voisi vaihtaa leipään nälän tultua. Äiti sanoi, että poikien on parasta pyrkiä Palestiinaan ja isä rauhoitteli, että eivät saksalaiset tee vanhemmille pahaa, sillä isä oli taistellut Itävallan armeijassa.

Isä ja äiti kuolivat jollain tuhoamisleirillä.

Oli syyskuu 1939 ja veli Daniel Stein päätyi milloin Länsi-Ukrainaan, joka aiemmin oli ollut Itä-Puolaa ja josta myöhemmin tuli osa Neuvostoliittoa, sitten hän päätyi Liettuaan, joka oli itsenäinen maa, jonka miehittivät venäläiset ja saksalaiset ja lopulta Valko-Venäjälle, joka aikaisemmin oli kuulunut Puolaan ja jonka saksalaiset niin ikään miehittivät.

Lähetin sivusta kopion Ylä-Savon subcomandante Marcosille sen vuoksi, että keskusteluissamme sivuamme usein näitä teemoja, kuten kristinuskon ja juutalaisuuden suhdetta tai kansalaisuutta tai valtioita, kansainvälisestä politiikastakin puhumme ja kulttuureista, kielestä ja kielistä.

Ulitskajan biofiktiosta opin, että Vilna on ollut kaikkea muuta kuin liettualainen kaupunki. Sen asukkaista on ollut puolalaisia ja juutalaisia yli puolet.

Vilna on Matin ja minun kaupunki - ja vähän Riikakin

Ulitskajan mukaan Vilnaa on sanottu Euroopan juutalaisten pääkaupungiksi. Nyt olisi nähtävä ennen kuolemaa vielä holocaust-museo, The Lost Shtetl, Liettuan Šeduvassa. Sen on suunnitellut suomalainen arkkitehtitoimisto Lahdelma & Mahlamäki ja sen arkkitehdit Rainer Mahlamäki (pääsuunnittelija) ja Ilkka Syrjäkari (projektiarkkitehti).

The Lost Shtetl oli ehdolla arkkitehtuurin Finlandia-palkinnon saajaksi tänä vuonna. Politiikan tutkija Timo Miettinen valitsi pääpalkituksi vantaalaiset Kuusijärven savusaunat. Katsoin heti Google-kartasta, että Joakimin ja Annan talolta olisi savusaunoille vajaa viisi kilometriä.

Olivatkin jo suunnitelleet savusaunoilla käymistä.

Katsoin Google-kartasta myös, että holocaust-museo on itse asiassa lähempänä Riikaa - vain 159 kilsan päässä. Riiassa olimme lokakuun alussa Keski-Suomen mestarikiltaneuvoston reissulla ja kaupunki oli yhtä ihana kuin kaksi vuosikymmentä sitten.

Aloin suunnitella automatkaa Riikaan ja Vilnaan. Riiassa majoittuisimme tietenkin vanhaan kaupunkiin ja minä pääsisin vihdoin käymään Riian ortodoksisessa kirkossa. Se jäi väliin lokakuun alun reissullamme, sillä Matti valitsi kävelyn Akmen Tiltsiä pitkin Riian kansalliskirjastolle.

Kirjaston alakerrassa oli poliittisten julisteiden näyttely. Olemme Marian kanssa nähneet yhden julisteista kansainvälisessä julistetriennaalessa Lahden Malvassa. Näyttely oli 6.6.–7.9.2025. Pitää tsekata kalenterikirjasta, millä reissulla näyttelyn näimme.

Juliste, joka tuli vastaan Riian kansalliskirjastossa sisälsi kämmeniä, joiden etusormi osoitti milloin oikealle ja milloin vasemmalle, ylös ja alas.

Riian Akmen Tilts on iso silta hotellimme läheisyydessä. No nyt hotelli on sitten meidän hotelli. Koetimme katsella ympärillemme, jotta olisimme erottaneet hotellin, jossa olimme Matin Ingmanin restaurointioppilaiden kanssa, mutta emme löytäneet. Pitää kaivella aikakirjoja, jos jossain sattuisi olemaan hotellin nimi.

Gunārs Birkerts Riian kansalliskirjaston suunnittelija

Riian kansalliskirjaston arkkitehtonisella luomuksella on ihana tarina. Sen on suunnitellut Amerikkaan nuorena muuttanut arkkitehti Gunārs Birkerts (1925 - 2017). Rakennuksen muoto tulee suoraan liettualaisesta kansansadusta, jossa prinsessa Saulcerīte nukkuu lasivuoren päällä ja odottaa kosioitaan.

Muistaakseni kosijoista kaikkein tyhmin saavuttaa lasivuoren huipun ja saa prinsessan. Näin meille Keski-Suomen mestarikillan reissulaisille kertoi viehättävä naisopas. Muistaakseni kosija oli tyhmä, mutta sinnikäs ja oikeamielinen.

Piti nieleskellä turistikierroksella, kun oppaamme kertoi, että osa kirjoista kansalliskirjastoon kulki vanhasta kirjastosta ihmisketjun kädestä käteen. Tuli ihan mieleen ihmisketju Baltian lävitse Tallinnnasta Vilnaan 23. elokuuta 1989.

Ihmisketjut voiman ja yhteisyyden osoituksena

Vuoden 1989 Ihmisketju oli järjestetty natsi-Saksan ja Neuvostoliiton tekemän Molotov–Ribbentrop-sopimuksen 50-muistopäivänä. Daniel Stein viittaa sopimukseen merkitsemässäni luvussa (s. 56). Etelä-Puolasta karanneiden veljesten tiedossa kyllä oli natsi-Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimus, mutta ei sopimuksen Itä-Euroopan jako-osio.

Veljekset päätyvät Länsi-Ukrainaan Lviviin. Lviv oli Neuvostoliiton etupiiriä ja vaikka Lvivin kokemus tuntui kamalalta, se mitä Lvivin jälkeen tapahtui, osoitti, että ei se niin kauheaa ollutkaan.

"Siellä meitä ei sentään otettu kiinni kadulla, passitettu vankilaan eikä ammuttu..." (Ljudmila Ulitskaja Daniel Stein s. 56).

Kun veljekset olivat päässeet Lvivistä Vilnaan, heistä jo tuntui siltä, että ovat melkein Palestiinassa. Vaikka kaupungissa oli paljon juutalaisia, helpotuksen huokaus oli harhaa, sillä jo ennen kuin saksalaiset olivat saavuttaneet Vilnan, olivat liettualaiset itse alkaneet tappaa juutalaisia.

Wehrmachtin joukot valtasivat Vilnan vuonna 1941. Sitä ennen Vilnaan olivat marssineet neuvostoliittolaiset joukot. Daniel Steinin pikkuveli oli saanut matkustusluvan Palestiinaan ja oli lähtenyt pakomatkalle vaarallista reittiä pitkin Moskovan ja Istanbulin kautta.

Daniel Stein pelastui repimällä Davidin tähden puvustaan ja väittämällä, että on puolalainen. Sitä ennen hän oli joutunut piiloutumaan tappajanatseja vilnalaiskerrostalon kellariin. Hänen vanha juutalaishenkilöllisyytensä jäi siihen.

Myöhemmin Gestapon tulkkina Daniel Steinin piti varoa, että kukaan ei näe häntä alasti peseytyessä tai saunassa.

Ukmergėn teknikot

Liettuan holocaust-museokäynnin yhteydessä voisi majoittua Šeduvos malūnasissa. Se näyttää mukavalta ja kotoisalta Booking.comin mukaan. En aio tsekata hotellin hintoja Trivagosta. Inhoan Trivagon mainosta niin. Holocaust-museon kylästä Šeduvasta voisi jatkaa Vilnaan ja reitin varrella olisi Ukmergė, jonka teknikoista Matti muistaa kuulleensa laulun radiosta joskus nuorena.

Ukmergėn teknikot liittyy meidän suhteemme alkuaikoihin. Kun olin Matin henkilökohtaisena venäjätulkkina Vilnassa Celebration of Craft - EU-projektissa keväällä 2005, mies yllätti minut positiivisesti oudolla muistikuvalla Ukmergėn teknikosta.

Matin muistikuvan mukaan teknikot olivat voimalaitosteknikoita. Yllätys oli siinä, että olin luullut Matin kuuluneen yläsavolaiseen ihmisryhmään, joka on kerran käynyt Nilsiän takana ja se on sitten siinä. Enempää näkemistä maailmankuvan muodostamiseen ei tarvita.

Heitähän täällä riittää.

No, nythän alan jo kirjoittaa mielessäni elämäkertakirjoittamisen loppuesseetä.

Menimme Vilnassa kihloihin. Sormukset ostimme vilnalaisesta kultasepänliikkeestä - ostimme valmiiksi jo vihkisormuksetkin. Varaa oli ainoastaan tummaan topaasikivisormukseen. Vihkisormukseni väri osoittautui symboliseksi; aika mustaa on välillä ollut.

Brestin unionia mietin myöhemmin

Sormukset pujotimme sormeen Kolmen ristin kukkulalla, jossa pääsin ihmettelemään kolmen ristin monumenttia. Kysyin joltakin vastaantulijalta monumentista ja sain hajanaisen selvityksen uniaattikirkostakin. Kun äsken kysyin, onko Vilnassa uniaatteja, tekoäly antoi minulle reitin Augustinas Žemaitiksen kirjoittamaan nettiartikkeliin Itäisen riitin katolisuus (uniaatit) Liettuassa.

Kopioin tähän kökön käännöksen artikkelista: "Liettuan suuriruhtinaskuntaa hallitsivat katoliset liettualaiset johtajat, mutta suuriruhtinaskunnan laajentumisen jälkeen nykyajan Valko-Venäjälle ja Ukrainaan (1300–1400-luvuilla) suurin osa väestöstä oli itäortodoksisia slaaveja. Jakolinjoja yritettiin ratkaista monin tavoin. Suuriruhtinas Vytautas käytti paljon aikaa vaikuttaakseen aikansa uskonnollisiin johtajiin, jotta kristinuskon itä-länsi -skisma ratkeaisi kokonaan.

Ei onnistunut. Myöhemmät Liettuan suurherttuat päättivät ratkaista ongelman paikallisesti globaalin ratkaisun sijaan perustamalla uniaattikirkon vuonna 1596 (Brestin unioni). Sen kannattajat saivat jatkaa itäortodoksisia uskonnollisia käytäntöjä, mutta tunnustivat katoliset instituutiot (mukaan lukien paavin)."

Jos nyt alan miettiä Brestin unionia, en pääse tänään lainkaan Laura Airolan Mola molaan. Pitää kirjoittaa nämä pois mielen päältä, jotta pääsen kirjoittamisen kurssien loppuesseisiin. (En päässyt merkinnässäni Mola molaan. Teen otsikon luonnoksiin valmiiksi, jotta voin kirjoittaa siitä lähiaikoina.)

Takaisin Daniel Steiniin

Kirjeessään Władysław Klechille, jota koetin selvittää googlaamalla, Daniel Stein pohtii sitä, että Israeliin muodostunut kristillinen yhteisö on äärimmäisen monimuotoinen. Se muodostuu monista kirkoista, joista kullakin on omat perinteensä ja käsityksensä (s. 104).

Tämä ei ollut minulle mikään uutinen, mutta veli Danielin huomautus ortodokseista oli. Veli Daniel kirjoittaa, että puhumattakaan ortodoksien eri sorteista, jotka eivät myöskään ole samaa mieltä mistään. Moskovan patriarkaatin kirkko on syvästi riitautunut Venäjän ulkomaankirkon kanssa, ja niin edelleen, loputtomiin (s. 105).

Minä kun olen luullut, että koko ortodoksinen maailma on yhtenäinen. Jestas!

Jumalaa esille kirkollisesta roskasta

Kiinnostavinta antia kirjassa Daniel Stein ovat kirjailija Ljudmila Ulitskajan kirjeet Jelena Kostjukovitšille. Vuonna 2006 Moskovaan päivätyssä kirjeessään Ulitskaja kirjoittaa, että elämänsä aikana Daniel nosti pöydälle koko joukon ratkaisemattomia, vaiettuja ja kaikille hankalia kysymyksiä, kuten kysymyksiä yrityksestä kaivella Jumalaa esiin lahonneista sanoista, kaikesta kirkollisesta roskasta ja itseensä käpertyneestä elämästä.

Tätähän minä juuri olen miettinyt pää punaisena ja otsa rypyssä niin pitkään, kun aloin hiimailla ortodoksien parissa 1990-luvulla.

Mitä valtion tulisi olla?

Jäi vähän epäselväksi, miten Isaac Hantman liittyy veli Daniel Steiniin. Olisi pitänyt piirtää karttaa Ulitskajan biofiktiossa esiintyvistä henkilöistä. Hantman liittyy Steiniin kaiketi niin, että oli lähtöisin Emskistä, jonne jäljelle jääneet juutalaiset tekivät pyhiinvaellusmatkan vuonna 1992.

Jos oikein tajusin, Hantman kuului Daniel Steinin Gestapo-tulkkina pelastamaan juutalaisryhmään.

Emsk-nimistä kaupunkia ei Valko-Venäjällä tekoälyn mukaan ole. Tekoäly poimi Wikipediasta tiedon, että Valko-Venäjällä oli suuri juutalaisgetto Pińskissä, mutta Ulitskajan biofiktiossa Emskin juutalaisgetto vanhassa linnoituksessa vaikuttaa paljon pienemmältä.

Vuonna 1942 Emskissä tapettuja juutalaisia biofiktion mukaan oli viitisensataa. Noin kolmesataa, joukossa kirurgi Hantman, pääsi veli Daniel Steinin ansiosta pakenemaan ja paenneiden jälkeläisiä kokoontui Emskiin vuonna 1992 piskuinen 44 hengen joukko.

Kirurgi Isaac Hantmanin vaimo, Ester, tulee juhlaan Amerikasta Ewan Manukyanin kanssa. Kirja Daniel Steinista alkaa Ewan tarinalla. Ewa syntyi vuoden 1943 alussa Valko-Venäjällä partisaanileirillä ehkä Białowieżan aarniometsän keskellä. Kirjassa puhuttiin vain korvesta.

Emskistä paenneet juutalaiset piileskelivät niin sanotussa partisaaniosastossa vuoteen 1944, jolloin Neuvostoliitto vapautti Valko-Venäjän saksalaismiehityksestä.

Ewan äiti oli kovan linjan kommunisti Rita Kovacs. Ewa vihasi äitiään, sillä Rita Kovacs ei tyttärensä mukaan soveltunut lainkaan äidiksi.

Kovacs syntyi vuonna 1908 köyhän varsovalaisen juutalaisperheen tyttärenä (s. 61 -62). Opiskellessaan Mucha-Skoczewskin korkeakoulussa varhaiskasvatusta hän liittyi vallankumoukselliseen Grins-nuorisojärjestöön. Oli vuosi 1925 ja seuraavana vuonna hän liittyi Puolan kommunistisen nuorisoliiton jäseneksi.

Kovacs eteni maanalaisten kommunistien järjestöhierarkiassa ja vuonna 1928 hänet pidätettiin ensimmäisen kerran. Kovacs sai kahden vuoden tuomion. Sen jälkeen pidätykset ja vankilatuomiot olivat seuranneet toisiaan.

Kovacs on jännittävä romaanin sivuhenkilö!

Lapseton Ester näkee Ewan katseessa samaa loistetta kuin miehensä Isaacin silmissä. Siitä päättelin, että Isaac-vainaa saattaa kuitenkin olla Ewan isä. Partisaanileirin kuvioita.

Isaac Hantman ja vaimonsa Ester pääsevät sodan jälkeen Palestiinaan ja asuvat siellä kymmenen vuotta. Hantman ei kuitenkaan voi hyväksyä sitä, että juutalaiset valtasivat asuinalaa arabeilta. Hän ottaa vastaan tarjouksen työskennellä Bostonissa ja tulee siihen tulokseen, että USA vastaa parhaiten kansalaisuus- ja alueellisuusperiaatteen mukaan organisoitua valtiota, joka tuntuu hänestä ihanteelliselta.

"Kaikissa muissa suhteissa maa (Yhdysvallat) on samaa maailmanlaajuista tunkiota kuin kaikki muutkin." (s. 218)

Isaac Hantman oli asiantuntijana Nürnbergin oikeudenkäynnissä ja hän tulee siihen tulokseen, ettei nykymaailman tule perustua uskonto- tai kansallisuusperiaatteen vaan kansalaisuus- ja alueperiaatteen varaan.

"Valtion muodostavat kansalaiset, jotka asuvat kyseisen alueen rajojen sisällä." (s. 218)

Isaac Hantman miettii, että alueperiaatetta noudattivat Rooman imperiumi ja Itävalta-Unkari keisari Joosef II:n aikaan 1700-luvulla. Joosef II lakkautti kagaali-itsehallinnon ja julisti Toleranz-patentin, suvaitsevaisuusmääräyksen. Se julisti kaikki valtion kansalaiset tasaveroisiksi lain edessä.

Joosef II:n julistuksessa on Hantmanin mukaan aistittavissa Josef von Sonnenfelsin vaikutusvalta. Josef von Sonnenfels oli kristitty juutalainen. Muut juutalaiset eivät von Sonnenfelsin ajatuksista pitäneet, sillä niiden mukaan laaditut uudet Itävalta-Unkarin lait rajoittivat perinteistä elämäntapaa.

Wikipedia kertoo, että Ludwig van Beethoven omisti Sonnenfelsille Pianosonaatin nro 15. Panen television pois päältä ja kuuntelen läppäriltä Pianosonaatin nro 15. Ihanata. Ehkä pääsen joskus vielä merkinnän loppuun.

Ljudmila Ulitskajan Daniel Stein on sellainen runsaudensarvi, että halkean.

Ihminen voi tietää vain sen, minkä kykenee mahduttamaan itseensä ja ratkaisemattomia kysymyksiä jää

Kirjailija Ljudmila Ulitskaja kirjoittaa kirjeessään Jelena Kostjukovitšille, että aina jää ratkaisemattomia kysymyksiä (s. 241). Kirjailija haluaisi ymmärtää, mutta mikään logiikka ei tarjoa vastauksia siihen, mitä on perisynti, pelastus ja lunastus ja jos Jumalaa ei ole, mikä on elämän tarkoitus.

Tosin minä olen sitä mieltä, että elämän tarkoitus on elämä itse, vaikka Jumala olisikin olemassa. Mikä ihmeen ongelma tässä on? Ihmisen elämä on sitä, että toisesta päästä pannaan sisälle puuroa ja toisesta päästä tulee kakkaa. Metabolian avulla saamme jonkin aikaa pitää yllä nefešiä.

"Nefes (hepreaksi nefeš, נֶפֶשׁ) on vanhatestamentillinen ja teologinen käsite, joka kääntyy usein sieluksi, elämäksi tai eläväksi olennoksi. Se liittyy erottamattomasti teemaan ´elämän henki´, sillä heprealaisessa ajattelussa nefes kuvaa ihmistä kokonaisvaltaisena, hengittävänä olentona – ei niinkään ruumiista irrallisena osana."

Teksti on Suomen adventtikirkon sivuilta. Hieman edellä adventtikirkon sivuilla sanotaan, että ihminen ei ole voinut kehittyä alemman eläinkunnan muodoista eikä evoluution käsitys ei ole saatettavissa sopusoinnussa Raamatun ilmoituksen kanssa.

Voi sentään heitä poloisia. En näe mitään ristiriitaa Raamatun luomiskertomuksen ja tieteen selitysmallin välillä. Maasta me olemme tulleet ja sinne palaamme.

Ulitskaja kirjoittaa kirjeessään lisäksi, että mikään logiikka ei tarjoa vastausta. Ei kristinusko, ei juutalaisuus eikä buddhalaisuus (s. 242). Kaikki ovat mielestäni likiarvoja ja vähän sinne päin. Ulitskajan mukaan on vain opittava elämään tiettyjen asioiden kanssa ja siirrettävä ne välillä syrjään.

Daniel Stein puolestaan puhuu seurakunta-avustajalleen Hildalle, että ihminen voi tietää vain sen, minkä kykenee mahduttamaan itseensä (s. 283). Kun ihminen on tottunut ajattelemaan määrätyllä tavalla, pienikin poikkeama tavallisesta ajatuksenkulusta voi tuntua kipeältä.

"Kaikki eivät ole valmiita vastaanottamaan uusia ajatuksia, tarkentamaan tai täydentämään tietojaan." (s. 283)

Siihen on vain tyydyttävä, että tähän on tultu, sanoi kuntaministeri Tapani Tölli ja antaa adventistien ajatella, mitä tykkäävät.

Helleenimytologian jäänteitä

Daniel Steinin monologissa Hildalle on kyse erään hurununnan raivarista, jonka nunna oli saanut, kun Stein ei suostunut tulkkaamaan nunnan hurupuheita seurakunnan päivällispöydässä.

Daniel Stein ei voinut sietää ajatusta Jumalansynnyttäjästä:

"Legenda siitä, että Jeesus syntyi Mariasta ja Pyhästä Hengestä, on helleenimytologian jäänne. Siinä piilee mahtavan pakanallisuuden, suuren orgian, hedelmällisyysvoimien ja äiti maan palvonnan maaperä." (s. 284)

Nyt sitten kysymään tekoälyltä, keitä oikeasti olivat helleenit.

Wikipediasta opiskelen taasen:

"Helleenit (m.kreik. Ἕλληνες, Hellēnes) tai panhelleenit (Πανέλληνες, Panhellēnes) oli antiikin Kreikassa yleisnimitys kaikille kreikkalaisille. Se oli peräisin Hellenistä ja alun perin tämän johtaman thessalialaisen heimon nimi. Helleenien alkuperäinen asuma-alue oli Hellas. Myöhemmin termi laajeni tarkoittamaan koko varsinaista Kreikkaa.

Helleeniseksi alueeksi laskettiin koko se alue, minne kreikkalaiset olivat siirtokuntineen levittäytyneet. Varsinkin antiikin Kreikan kaupunkivaltioiden itsenäisyyden aikaan kreikkalaiset kutsuivat kaikkia, jotka eivät olleet helleenejä, barbaareiksi. Varhaiskristillisellä ajalla helleeni viittasi pakanoihin tai kaikkiin pakanuudesta kristinuskoon kääntyneisiin, vastakohtana juutalaiset tai juutalaiskristityt. Nykyisin myös modernit kreikkalaiset kutsuvat itseään helleeneiksi."

Suuret orgiat ja hedelmällisyysvoimat? Äiti Maa? Jestas, kiinnostavaa!

Daniel Stein on aivan epätoivoinen, sillä se kaikki tunkee mukaan kristinuskoon, ihan hirveää.

Veli Daniel kertoo toisella vuosisadalla muistiin kirjoitetusta midrašista (hepr. ‏מדרש‎; monikko midrašim). Midraš on juutalaisten kirjanoppineiden raamatullisten tekstien selitys- ja tulkintakirjallisuudesta.

Veli Danielin lainaaman midrašin mukaan hedelmöitykseen tarvitaan kolme tekijää - mies, nainen ja pyhä henki. Heprealaisessa Raamatussa käytetään sanaa ruah. Ruah on läsnä joka ikisessä hedelmöityksessä, ja enemmänkin, se jatkaa huolenpitoa naisesta ja sikiöstä hedelmöityuksen jälkeen.

Koska ihminen kävelee kahdella jalalla, on naisen kohdussa oleva alkio enemmän keskenmenon vaarassa kuin neljällä jalalla kävelevän eläimen. Siksi Jumalan on kannateltava jokaista lasta ihan syntymähetkeen asti. Ja jottei lapsi pelkäisi kohdun pimeydessä, Jumala asettaa kohtuun pienen valotuikun. (s. 284)

Kaunista ja runollista.

Lisäksi veli Daniel luennoi Hildalle siitä, että evankelistat eivät ajatelleet siemenettömästä sikiämisestä mitään. Tajuatko, Hilda, mistä se kertoo, veli Daniel kysyy ja vastaa:

"Kieroutuneesta tietoisuudessa sukupuolielämä yhdistetään ilman muuta syntiin! Juutalaisilla hedelmöitys ei syntiin liity! Synti liittyy ihmisen huonoon käytökseen! ... Kaikki legendat synnittömästä sikiämisestä ovat syntyneet kieroutuneesta tietoisuudesta, joka pitää miehen ja naisen aviollista suhdetta syntinä." (s. 285)

Siinähän tuo nyt tuli, mikä minua on nyppinyt ortodoksisessa kirkossa jo vuosikymmenten ajan.

Kirjoitus keskeytyy. On jo ilta. Päivässä oli taas niin monta keskeytystä, että viimeisimmät liimalaput jäivät Ljudmila Ulitskajan Daniel Steinista kirjaamatta ja kirja tilaamatta itselle. Ryhdyn paketoimaan kirjekuoreen Peter Frankopanin kirjasta Silkkitiet lukua siitä, millainen kamppailu oli pyhäkössä kävijöistä kristinuskon alkuvuosisatoina.

Synagogassa näettesen oli paremmat pilleet. Oli symbaaleja ja vaikka sun mitä soitinta!

Lähetän luvun Ylä-Savon Subcomandante Marcosille. Omistan hänelle verkkopäiväkirjani Daniel Stein -merkinnät. Joudun hiki kainaloissa pänttäämään asioita voidakseni keskustella Marcosin tasolla. Tai edes lähellä sitä. Jossain vielä Steinin loppupuolella on ortodoksisten isien juutalaisvastaisuudesta.

Mutta nyt haen Poesian toisen osan Lapinlahden kirjaston varaushyllystä ja vien samalla Silkkiteiden leikkeen postiin.