Taivaallisessa Kahvila Hedwigin Helmessä

ti 22.9.2026

Vihdoin ihana kirjoitushetki Juuan Kahvila Hedwigin Helmessä.

Kasaan täällä hermojani, sillä eilinen iltapäivä vierähti Jyväskylän avoimen yliopiston tekoälylähtötestin ja kirjoittamisen aineopintojen henkilökohtaisen opiskelusuunnitelman HOPS:n parissa. Tein tekoälylähtötestin kuusi kertaa. Testaus oli järjestetty niin ovelasti, että uusiksi sai yrittää vasta tunnin kuluttua ensimmäisestä yrityksestä.

Tulipa odotellessa katsottua ihan opetusvideo ja aloitettua monta kertaa tekoälyn eettisen käytön ohjeiden lukeminen avoimen yliopiston sivuilta. En olisi ohjeisiin ilman pakollista testitaukoa koskenut edes kolmen metrin kepillä.

Aloitin lukemista yhtä monta kertaa kuin kokeilin testiä ja joka kerta hylsyn saatuani palasin takaisin ohjeisiin. Pääsin kerta kerran jälkeen pidemmälle ja lopulta ohjeiden loppuun.

Yleensä en viitsi keskittyä ohjeisiin paria kappaletta pidemmälle. Niinpä ammoisissa kirjoittamisen  perusopinnoissani tein vahingossa kaksi tietokirjoittamisen tehtävää. Piti tehdä yksi ja kun olin lukenut ohjeista ehkä kaksi ensimmäistä riviä, hökäisin tapani mukaan into pinkeänä tekemään ensimmäistä. Luulin, että niitä piti tehdä kaksi.

Kun olin saanut ensimmäisen valmiiksi, katsoin, mikä olikaan toinen ja huomasin, että tehtävien välissä oli sana TAI. Koska toinen tehtävä oli mielenkiintoisempi, tein kuitenkin sen ja esitin opettajalle. Eipä siinä. Oli mukava tehdä molemmat tehtävät.

Testivitutukseni johtuu siitä, että tekoäly ei kiinnosta tipan tippaa. Käytän sitä hakukoneena ja hakukoneenakin lähinnä omaan verkkopäiväkirjaani.

Kysyn tekoälyltä tavallisimmin sellaisia kysymyksiä, kuten milloin verkkopäiväkirjan pitäjä Pia Valkonen on kirjoittanut Lucia Berliinin Siivoojan päiväkirjasta. Tarvitsen päivämäärää, en edes tiivistelmää sisällöstä, sillä sisällön voin tarkistaa itse.

Joskus huvittelen kysymällä tekoälyltä, mitä tämä tietää verkkopäiväkirjailijasta nimeltä Pia Valkonen.

Tekoälytesti meni lopulta lävitse, vaikka yliopiston Moodlen ohjelmassa on outoja vikoja - niitä kaiketi sanotaan bugeiksi - joskus tehtävänasetteluiden teksti muuttuu sössön sössöksi ja eilen tekoälytestissäkin oli joitain häikkiä. Häikistä en kuitenkaan voi syyttää sitä, että jouduin tekemään testin kuusi kertaa. Ihan oli oman keskittymättömyyteni syy.

Illan hämärtyessä sain myös Hopsis Popsis Pilipopsikseni valmiiksi. Leonid sanoi aina hopsispopsispilipopsis. Lienee oppinut sen jostain lastenohjelmasta tai varioinut jotain kuulemaansa hokemaa. Leonid tuli viime yönä uneeni. Niin kuin HOPS:kin. HOPS:n tuuppasin pois uninäkymästä. Se kummitteli ihan kaavakemuodossaan.

Leonidia en tuupannut. Ihmettelin vain, miksi siihen tuli.

Olin HOPS:iani varten lukenut opettajan ohjeet ja lauseen: "Suunnitteluvaiheessa ei kärsi vielä ilmoittautua jaksoille." Jäin lauseen luettuani miettimään, että olisin käyttänyt mieluummin ilmaisua ei kannata ja sitten mietin, että verbi kärsiä tässä yhteydessä saattaa olla taas ohjelmistobugi. (Miksei voi sanoa, että vika tai häiriö?)

Ja koska olen ihminen, joka kokeilee kaikkea paitsi kansantanhuja ja omaa siskoa, tietenkin ilmoittautua hökäisin tietokirjoittamisen oppimistehtävällä kuitattavalle aineopintojen kurssille. Maksoinkin sen hätäpäissäni ja ohimennen ajattelin, jahas tätä se opettajan lause taisi tarkoittaa.

Sitten selasin kursseja eteenpäin ja tajusin logiikan. Jokaisen kurssin jälkeen on täppä: ilmoittautuminen myöhemmin. Tietokirjoittamisen verkkokurssi tulee myyntiin 1.1.2027. Verkkokurssi tarkoittaa sitä, että on edes verkkotapaamisia.

Soitin Jyväskylän yliopiston keskukseen ja kysyin, mistä voin kysyä tällaista asiaa. Sain numeron. Se oli väärä, mutta väärästä numerosta ystävällinen IHMINEN antoi minulle oikean. Soitin sinne ja vähän aikaa jonotettuani sain oikein mukavaa ja kilttiä ohjeistusta.

Väärät ilmoittautumiset ja maksut voi perua vuorokauden sisällä. Tämä pitää panna korvan taakse.

Jäi eilen Hopsis Popsis Pilipopsikseen lisäämättä, että opin parhaiten ihan elävän opettajan ja kurssitovereiden läsnäolosta. On vaikea päästä tunnelmaan ja flow-tilaan tuijottamalla sumeita naamoja tietokoneen ruudulla.

Tämän koronanpaskiainen teki meille! Opetus siirtyi nettiin. Ihan paskaa. Hyvä on, hyvä on. On hyviä nettiopettajia, kuten Helsingin Psykoterapiainstituutin kouluttajat Inga Järvinen ja Harri Väisänen. He olivat niin intensiivisiä, etteivät antaneet työyhteisösovittelijakoulutettavien löpsähtää ruudun äärellä sekunniksikaan.

(Korjasin kouluttajien nimet ke 23.9.2026 klo 8.)

Kun kirjoittamisen aineopinnot Snellman-instituutin kautta (ja Jyväskylän avoimen yliopiston vaatimusten mukaisesti) tulivat päätökseen, ajattelin saman tien jatkaa aineopintoihin. Tuli siis korona. Olisi pitänyt omin avuin koota opiskelutarjotin netistä ja osata nettiopiskelukoukeroita.

Kirjoittamisen perusopintoihin ryntäsin sen vuoksi, että työnohjaajaopinnoissa oli oppijaksoja vain kahden kuukauden välein Helsingissä ja jaksojen välissä unohdin, että mitään opiskelinkaan. Pitkästyin, turhauduin ja tuskastuin. Elämäni tuntui tyhjältä ja merkityksettömältä, kun Maria oli muuttanut Vuosaareen ja Anna Jyväskylään.

Sairastuin klassiseen tyhjän pesän kriisiin. Nyt sen voi tunnustaa.

Eihän minulla oikeastaan ollut tyttöjen syntymän jälkeen omaa elämää. En valita. Niin juuri on hyvä ja piti ollakin. Jos minulla on joskus mahdollisuus omaan elämään, sillä on tuhoisat seuraukset. Parempi on, että minut kytkee betoniporsaaseen kettingillä tai pulttaa taluttimeni seinään.

Niinpä tyhjän pesän tuskissani, kun olin lakannut synnyttämästä kissan- ja koiranpentuja tai marsuja (oli sekin), tungin työnohjaajaopintojeni väliin kirjoittamisen perusopinnot. Perusopintojen jälkeen maksoin jonkin aikaa Jyväskylän avoimen yliopiston opiskeluoikeudesta, mutta sitten löysin HPI:n Helsingin Psykoterapiainstituutin!

HPI:n johtaja oli kyllä omituinen ja ehkä jonkinlainen erityispersoonallisuus, viis johtajista, eihän meillä ollut hepun kanssa muuta kontaktia kuin se, että tämä haukkui meidät pystyyn läheisessä lounasravintolassa, kun yliväsyneinä kikatimme ääneen ihan mille tahansa, jota joku sanoi.

En ollutkaan pitkään aikaan, suorastaan vuosikymmeniin, nauranut niin. Meillä oli hauskaa niin kuin joskus nuorena tyttönä. Olimme samalla muiden lounastajien mielestä sietämättömiä. HPI:n johtaja tuli pöytämme ääreen ja alkoi huutaa meille.

Olimme vähän aikaa hiljaa ja kun johtaja oli dramaattisesti poistunut lounaspaikasta, aloimme nauraa taas. Sydämetöntä, mutta pidin kaikista työyhteisösovitteluopiskelutovereistani - aina happaminta ja kärttyisintä nyreilytätöstä myöten. Kurssin kaksi vetäjää toimivat loistavasti yhteen.

Aina kun aloin arvostella ensin mielessäni, sitten ääneen ja lopulta Snellman-instituutissa antamalleni kirjallisella palautteellani KOVAAN ÄÄNEEN ratkaisukeskeisen lyhytterapian opettajapsykoterapeuttiamme, sanoin ensin itselleni, onko arvosteluni kohtuullista, sillä Helsingin Psykoterapiainstituutilla oli rahaa asettaa meille KAKSI OHJAAJAA. Snellman-instituutin kouluttajapoloinen oli kanssamme yksin ja vielä kokenut KAKSI vakavaa loppuun palamista.

Loppuun palamiset olivat ilmeisesti olleet aika hiljattain, suorastaan edellisen vuoden sisällä, sillä antamassaan naistenlehtihaastattelussa nainen oli vain vuotta aiemmin julistanut: ".... olen tehnyt hurjasti – aivan liikaa – töitä. Työskentelen myös kouluttajapsykoterapeuttina ja työnohjaajana. Onneksi olen onnistunut välttämään työuupumuksen ja myötätuntouupumuksen."

Noh, Snellman-instituutti vaihtoi seuraavalle koulutusjaksolle kouluttajaa. Seuraava luokka sai Sirkku Ruutun ja Sirkku Ruuttua meillä oli MIF:n (Management Institute of Finland) työnohjaajakoulutuksessa kunnia seurata yhden koulutuspäivän ajan. Ihan mahtava tyyppi. Just minulle sopiva kouluttaja. Niin vilkas, että istui välillä käsiensä päällä eleitään hilliten.

Pidin lyhytterapiakouluttajaamme jäykistelijänä. Ymmärsin niin, että pahinta olisi, jos hänen terapiassaan asiakas olisi osoittanut tunteita, kuten alkanut itkeä niin, että räkä tulee sieraimista. Oloni oli tunneilla epämukava. Teki mieleni vaihtaa asentoa, istua jalat pöydällä ja vääntelehtiä. Piti istua suu ja jalat supussa, jottei opettaja olisi järkyttynyt tai pelästynyt, että nyt nyt nyt nyt itsekontrolli menee.

(Veikkaan taustalla ollutta päihdeongelmaa.)

PÖHHHH. Pitää mennä. Olen organisoimassa Juuan kirjaston ylelliseen työtilaan rakennuksen yläkertaan Restaurointiosaamista korjausrakentamiseen -sessiota. Niin. Se on nettipohjainen koulutus.

Koulutukseen tulevat avaintyöntekijämme Kolin työmaalta. Kainalot hikoavat. Näin vähän painajaisiakin. Paitsi Leonid-osuus ei sitä unessa ollut. Mietin vain ohimennen, kappasta, Leonid on tullut takaisin. Eilinen Hopsis Popsis Pilipopsis -taistelu oli kyllä nettipohjaista työskentelyä minulle tarpeeksi koko loppuelämäksi, mutta kai se on tämäkin taisto vielä käytävä.