Kohtauksia eräästä avioliitosta

pe 25.9.2026

Nyt kun olen ollut kuolleena kohta kahdeksan vuotta ja vaimoni, Paula, on muistia vailla hoivakodissa, haluan kertoa, miten se kaikki meni. Te vaimoni sukulaiset, piditte minua akkani elättinä. Akka, kuten meillä Mantsinsaarella oli tapana sanoa, on kunnianimitys, heristin teille etusormeani. Te pudistelitte päätänne.

Istuin vaitonaisena kahvipöydän ääressä ja sehän teitä suulaita eteläsavolaisia pelotti, ja akkani kantoi teille pullat, pikkuleivät, piirakat ja kukot. Passasi, hääräsi, mutta osasi ottaa huomioon ensin aina minut. Te pyörittelitte silmiänne. Minä näin sen.

Ei se aina niin mennyt. Kun ostimme Välimäen neljäkymmentäyksi vuotta sitten, minusta tuli kotirouva. Kun Paula lähti hienona virkanaisen töihin kunnantalolle, istuin piisin ääreen, lisäsin loputtomasti puita sen hataraan kitaan, suunnittelin töitä, pilkon perunat ja joskus lihat, jos olemme saalista Hilman kanssa saaneet tai kalat, jos jotain on tullut Paulan kanssa verkoilla Pikkaraiselta - ja Pieliseltä sen jälkeen, kun vaurastuimme niin, että saatoin omalla mopolla ajella.

Panin padan hautumaan. Join lämmintä kahvia ja tupakoin. Aina välillä saatoin käydä nykäisemässä hanurista kappaleen, se tuli ulos, miten sattui, joskus oikein, usein väärin.

Aamuun rauha loppui. Päivät seurasivat toisiaan kovina. Tuprutti lunta tai tuuli niin, että peltikatto oli irrota. Pakkaset tulivat aikaisin. Meillä ei ollut vielä sähköjä ja kaikki piti tehdä käsin. Veden kantaminen, polttopuiden sahaus ja talon korjaustyöt, ei se helppoa ollut. Kun Paula tuli illalla kirkolta linja-autolla kotiin, menimme Hilman kanssa ikävissämme usein vastaan.

Söimme uunipaistosta hiljaa omia huoliamme ajatellen. Nukkumaan kävimme yleensä melkein heti, kun olimme syöneet. Tilley-lampun kaasua piti säästää ja radion patterit oli varattu uutisten kuuntelua varten. Aamuherätys oli viiden aikaan. Paula peseytyi kylmenneessä tuvassa emalivadin ylle kumartuneena. Yllään jokin pikkuinen paita.

Olisi pitänyt maalata se näky. Kun aloin maalata Paulaa ja vaikka kuinka olisin koettanut saada kankaalle hänen pikkutyttömäisen pirteytensä ja valoisuutensa, sivellin teki kummallisia pyörteitä ja huomasin kankaalla ruman töpselinokkaisen possun. Sellaisena Tyko Sallinen näki Mirrinsä.

Itseni onnistuin tallentamaan sellaisena kuin halusin, Paulaa en. En tiedä, mikä minuun aina iski. Saatoin maalata hänet kauheassa Säästöpankin mainospipossa. Ehkä kostin jotain. Kun hankimme Välimäen, olimme olleet naimisissa kymmenen vuotta. Lapsia ei ollut ilmaantunut emmekä voineet siitä puhua edes keskenämme. Kun sairastuin alzheimeriin, jankutin Paulalle aina, että olisin halunnut pojan, olisin opettanut poikani metsästämään ja kalastamaan. Akka vain tuhahteli.

Myöhemmin kuulin hänen sanovan sisarelleen, kun tämä lapsettomuudesta kysyi, että näki töissään niin paljon kelvottomia vanhempia, ettei omia halunnut. Sisar ei sanonut mitään. Piti varmaan vastausta omahyväisenä, mitä se olikin. Ei se ollut oikea syy. Lapsia ei vain tullut. Ehkä oikea syy oli ikä. Paula oli kolmenkymmenen, kun menimme naimisiin. Vanhanapiikana pitivät sukulaiset. Emme kutsuneet häihin.

Paula oli ammattikasvattajana kasvattanut paljolti pikku siskonsakin. Paula ei pitänyt äidistään. Pikku sisko seurasi Paulaani kuin pieni uskollinen koira. Toi vielä aikuisena omat äpäränsä meille hoitoon. Ei tuonut monta kertaa, sillä osasin osoittaa mieltäni.

Vaimon pikku sisko piti Hilmasta ja hoiti Hilman pentuja. Muuten oli outo lapsi. Istui sisällä nenä kiinni kirjassa, sillä kesä muutti hänet nopeasti punaiseksi kuin krapu. Anoppini, körttiuskovaisena karmea tapaus, paloi aina käsivarsistaan rakkuloille, kun joutui ajamaan työkseen nurmikkoa hehtaarisilla nurmikentillä.

Appiukkoni oli hiljainen ja surullinen, entinen isäntämies, joka oli joutunut hankalan akkansa takia lähtemään sukutilalta. Köyhiä olivat, mutta kamalan ylpeitä. Eivät pitäneet minusta, sillä en ollut oikeissa töissä eivätkä tauluni menneet kaupaksi. Jo valmistuessani taideteollisesta Helsingistä olin käynyt vanhanaikaiseksi. Patsastilauksia en saanut eikä kukaan ollut kiinnostunut kansallisromanttisista maisemamaalauksista.

Olimme ensin Välimäestä innoissamme. Saimme pienen maatilalainan, mutta se ei pitkälle riittänyt. Minä tein itse sen, minkä kykenin, eihän meillä ollut ulkohuussissa ensin edes takaseinää. Kaivo oli eristämättä ja kuistin katto piti uusia heti. Väsyin ja tupakkia paloi. Sitä Paula minulle suostui kantamaan, viinaa viidesläisenä, pahempana kuin körttianoppi, ei minulle koskaan tuonut. Oli aina vain pimeämpää.

En jaksanut maalata. Ei tosin ollut varaa ostaa värejä tai kankaita. Myyntinäyttelyitä varten olisi pitänyt tehdä kehyksiä. Sitten tuli kamala saunariita.

Vaimokulta oli ollut työmatkalla Hesassa ja tuli kotiin vasta lauantaina. Olin nukkunut yöt huonosti. Lukitsin kaikki ovet, väliovetkin ja pidin haulikon sängyn vieressä. Hilman päästin jalkopäähän. Minä saunaa lämmittelemään, jotta saa Paulakin pääkaupungin pölyt pinnastaan. Sattui sitten akan silmä nakkaamaan pariin tikun palaseen ja tuhkan hituseen kiukaan edessä lattialla.

Ja perkele vie, alkaa minua sättimään, sanoo, että ei hän ehdi täällä siisteyttä ylläpitämään, kun pitää töissä käydä. Minulle sauna on pyhä paikka ja lähdin löylystä eteisen puolelle. Vetelin hermosauhuja. Naureskelin jo nikotiinin lauhduttaessa mieltäni, että niin sitä käärme luikerteli paratiisiin.

Eikö akka pölähtänyt siihen höyrypilven peikkona ja alkanut haukkua minua tupakan tuhkista ja rahan menosta.

Jotain särkyi. Lakkasin vähän ajan perästä pitämästä päiväkirjaa ja jos jotain kirjoittelinkin, Paula poltti saunanpesässä sekä omat kirjoituksensa että minun. Muuttaessamme kaksikymmentäkaksi vuotta myöhemmin Valamon Ksenia-taloilta takaisin Juukaan, sanoin, että maalaamiini ikoneihin ei hänen sukulaisillaan ole osaa eikä arpaa.

Paula paiskoi sisarusteni häävalokuvat ja minun muistoni siniseen puuarkkuun ja huusi: Tulkoot täältä hakemaan sukulaisesi, siitä vain.