Ljudmila Ulitskajan Vihreän teltan alla uudestaan, kaikki muut Pajtim Statovcit paitsi Lehmä synnyttää yöllä sekä McNeillien Verkottunut ihmiskunta

to 6.8.2026

Harhauduinkin lukemaan tänä kesänä kaikki muut Pajtim Statovcit paitsi viimeisimmän Lehmä synnyttää yöllä, vaikka tarkoituksenani oli lukea vain nopsaan Kissani Jugoslavia. Marialla olikin pokkarina Kissani Jugoslavian lisäksi Bolla sekä Tiranan sydän.

Luin Statovcit hitaasti. Lumouduin ja sitten hämmennyin. Koetin äsken haroa nettiä. Statovcin romaaneista ei ole oikein ilmestynyt arvioita. Vain muutama inhoamani mussuttava kirjablogisti on ylistänyt niitä.

Stop! Korjaan. Löysin yhden ylistävän kirjablogistin kirjoituksen nopealla netin selaamisella.

Sen sijaan Amman lukuhetki tiivisti minunkin hämmennykseni. Hän kirjoittaa:

"Haluan miettiä kirjan henkilöitä viimeiseksi illalla ja ensimmäiseksi aamulla. Haluan nähdä unia heidän vaiheistaan. Kissani Jugoslavia on hieno teos, mutta suhteeni sen henkilöihin jäi viileäksi. En oikein osannut samastua kehenkään, enkä sen kummemmin kiinnostunut siitä, miten heille käy. En osaa, enkä haluakaan analysoida sitä, onko se kirjailijan vai lukijan vika, todennäköisesti ei kummankaan."

https://ammankirjablogi.blogspot.com/2014/08/pajtim-statovci-kissani-jugoslavia.html

Jostain käsittämättömästä syystä Statovcit jättivät minutkin vähän kylmäksi. Ehkä sama ilmiö on ollut lukiessani Tõnu Õnnepalua. Etenkin Joonatanin kirjassa häiritsivät suunnattomasti misantropiset sekä myös misogyyniset jaksot.

Joonatanin kirjan päähenkilö, jostakin itäblogin maasta länteen muuttanut homo, suhtautuu ranskalaiseen rakastajaansa, Georgiin, hyisesti. Georg sanoi olevansa vasemmistolainen. Muka, sanoo kirjan kaikkitietävä kertoja. Kirjan nimihenkilö tuntuu inhoavan rakastettuaan. Georg on Joonatanin mielestä falski - etenkin mukavasemmistolaisuudessaan.

Joonatanin kirjan sivulla 52 on kuvaus lihavasta naisesta. Niinpä. Lihava vanheneva nainen saattaa tosiaan olla ällöttävintä, mitä homo voi keksiä. Samantyyppisen kuvauksen muistan Antti Holman Järjestäjästä. Järjestäjässä oli kirjan keskushahmoa ahdisteleva lihava kirjastovirkailijatar.

Jotta ymmärtäisin jotain Pajtim Statovcista, tulostin juuri kahdelle puolelle A4-arkkia Flóra Várkonyin väitöskirjan Etninen stereotypisointi, rasismi, queeriys ja kulttuurinen identiteetti Pajtim Statovcin romaaneissa Kissani Jugoslavia ja Tiranan sydän.

Ljudmila Ulitskajan Vihreän teltan alla ja Viktor Juljevitš Šengelistä neuvostoliittolaiseen kasvitieteilijään

Lupasin kesän alussa, että muuta tavoitetta minulla ei ole kesällä kuin lukea Ljudmila Ulitskajan Vihreän teltan alla uudestaan perehtyen, nettiä selaillen ja muistiinpanoja tehden. Pajtim Statovci tuli kirjoineen väliin.

Ehdin kesän alussa Ulitskajaa sivulle 59. Tutustuin siihen mennessä muun muassa Nikolai Vaviloviin (1885 - 1942), neuvostoliittolaiseen kasvitieteilijään. Seuraavassa kuvaan kerronnallisen kiemuran, jonka ytimessä kasvitieteilijä on.

Romaanin ensimmäisen kolmasosan keskushenkilöitä oli kolme koulupoikaa, Miha, Sanja ja Ilja. Kolmikolle käänteentekevä on heidän kirjallisuuden opettajansa juutalais-gruusialais-puolalais-mikälie-venäläinen Viktor Juljevitš Šengeli.

Ennen siirtymistään opettamaan moskovalaislapsia Viktor Juljevitš opetti jokusen vuotta Kalinovossa. Wikipedia tuntee Kalinovon: "Kalinovo (ven . Калиново) on maaseutumainen kylä Borovetskojen maaseutuasutuskeskuksessa, Sokolskin piirissä, Vologdan alueella, Venäjällä. Asukasluku oli 17 vuonna 2002."

Kalinovo tuntuu tyhjentyneen. Tosin ei siellä 1940- ja 1950-luvun taitteessakaan kovin paljon asukkaita ollut. Miehiä rintamalle oli lähtenyt 30 ja heistä oli elossa palannut vain 2, toinen jalattomana ja toinen tuberkuloosipotilaana. Tuberkuloosia sairastavakin oli kuollut vuoden kuluttua rintamalta paluusta.

Katsoin Google Mapsista. Kalinovo on suorinta maantietä 708 kilometriä Pietarista itään. Ei se kaukana ole, mutta syrjäinen ja maalainen pikku paikkakunta tuntui varmasti karkotukselta Moskovan vuosien jälkeen.

Viktor Juljevitš Šengeli oli myös ollut sodassa ja menettänyt oikean kätensä. Kun valmistuminen Moskovan yliopiston filologisesta tiedekunnasta häämötti, Viktor Juljevitš empi kahden vaihtoehdon välillä: joko opettamaan lapsia tai tutkijaksi.

Viktor Juljevitš olisi tutkinut Puškinin suhteita ulkomaiseen kirjallisuuteen. Hänen työnsä ohjaaja oli erinomainen keskiajan, romanistiikan ja germanistiikan tuntija.

Ei tarvinnut empiä kauaa. Stalinin puhdistukset päättivät nuorukaisen puolesta. Viktor Juljevitšin tutkimusohjaaja joutui länsimaiden mielistelystä vankilaan ja aloitteleva Puškin-tutkija lähetettiin Kalinovoon.

Kalinovossa Viktor Juljevitš alkoi toden teolla miettiä, oliko mitään mieltä opettaa maalaislapsille muuta kuin välttämättömän lukutaidon verran. Mitä ihmettä ihmistaimet, jotka joutuvat koulun penkiltä suoraan kovaan maatyöhön, tekevät Puškinilla, Gogolilla tai Radištševilla?

Eihän kalinovolaislapsilla oikeastaan ollut edes lapsuutta. Parsittuihin villahuiveihin kääriytyneet tytöt joutuivat ennen koulupäivää hoitamaan pikku sisaruksiaan ja karjaa. Pojat ottivat kesäaikaan harteilleen kaikkein raskaimmat maatyöt.

No niin. Puškinin ja Gogolin tiedän, mutta kuka ihmeen Radištšev?

"Aleksandr Radištšev (1749–1802) oli venäläinen kirjailija, filosofi ja yhteiskuntakriitikko, jota pidetään Venäjän radikalismin ja vapaamielisen intellektuellin perinteen perustajana. Hänet tunnettaan parhaiten teoksestaan Matka Pietarista Moskovaan (1790), joka arvosteli ankarasti maaorjuutta ja itsevaltiutta." (Wikipediasta tämä siivu)

Radištšev opiskeli Katariina Suuren määräyksestä Leipzigin yliopistossa Saksassa. Kun hän palasi Venäjälle ja kirjoitti maaorjuutta sekä itsevaltiutta arvostelevan kirjansa, Katariina Suuri karkotti hänet Siperiaan.

Tekoälyn mukaan Viktor Juljevitš Šengelin esikuvana voisi olla venäläiseen hopeakauden runoilija, kääntäjä ja kirjallisuudentutkija Georgi Arkadjevitš Šengeli (1894–1956). Kun aloin etsiä, mistä tekoäly Georgi Arkadjevitš Šengelin nappasi, osuin Irina Irina Zaharievan esseeseen Vihreästä teltasta.

Nyt tietenkin katson, löytyykö Irina Zaharievasta tietoa. Tekoäly kokosi minulle tällaisen paketin Irina Zaharievasta: "Irina Zaharieva on venäläissyntyinen, Bulgariassa pitkään vaikuttanut kirjallisuudentutkija, filologi ja dosentti, joka on erikoistunut 1900-luvun ja nykyajan venäläiseen kirjallisuuteen."

Perehdyn Irina Zaharievan esseeseen myöhemmin. Voisin lukea sen ensin suomeksi käännettynä ja sitten alkuperäiskielellä. Noin! Nyt sain sen paperille. Suomeksi. Saas nähdä, koska saan jostain aikaa revittyä esseen lukemiseksi venäjän kielellä.

Joka tapauksessa pitää ihan miettiä pitkään Zaharievan ajatusta: "Ljudmila Ulitskoin proosa on luonteeltaan antropologista. Huomio keskittyy ajan synnyttämiin ihmishahmoihin ja näiden hahmojen kehitykseen vuoropuhelussa aikakauden kanssa."

Neuvostoliittolainen kasvitieteilijä Nikolai Vavilov tuli vastaan romaanin sivulla 59. Aloin etsiä netistä tietoa Vavilovista ja siihen alkukesästä pysähtyi kirjan lukeminen. Vavilovilla oli tehtävä kehystää Kalinovoon joutuneen opettajan Viktor Juljevitš Šengelin sosiaalisen piiriä. 

Viktor Juljevitšin työtoverina oli biologiaa ja saksaa opettava pietarinsuomalainen nainen. Nainen oli karkotettu Pietarista itään, koska oli ensinnäkin suomalaista sukujuurta ja ennen sotia toiminut yhteistyössä akateemikko Vavilovin kanssa.

Vavilovista Ulitskaja kertoi sen, että tätä oli syytetty weismanilais-morganilaisuudesta. Ja sitten tietenkin piti ottaa selvää itse Vavilovista että weismanilais-morganilaisuudesta.

Vavilov, Lysenko ja Zabaikalsky-leipä

Ensinnäkin Nikolai Vavilov joutui 1930-luvun lopulla Stalinin ja kommunistipuolueen epäsuosioon, kun hänen vastustajakseen noussut Trofim Lysenko onnistui saamaan omille, pseudotieteellisille opeilleen puolueen jakamattoman hyväksynnän.

Wikipedian mukaan Lysenko päätteli, että eliö kykenee lisääntyessään siirtämään seuraavalle sukupolvelle sellaisia piirteitä, joita ei oli "oppinut" elinaikanaan. Vavilov vastusti ajatusta.

Ilmeisesti Lapinlahden-saksalainen Arne Hölzhle koetti valistaa minua vajaa kaksi vuotta sitten kansalaisopiston metsäkurssilla Gregor Johann Mendelin (1822 - 1884) opeista. Mendel oli oli saksankielinen itävaltalainen augustinolaismunkki ja hän risteytti herneitä.

Hölzhle koetti selittää minulle eleillä ja sormilla Mendelin sääntäjä:

1. sääntö eli erkanemissääntö tai lohkeamissääntö (Law of Segregation)[2]
2. sääntö eli ominaisuuksien vapaan yhdistymisen sääntö (Law of Independent Assortment)[3]
sääntöä peittyvien (resessiivisten) ominaisuuksien jäämisestä vallitsevien (dominanttien) ominaisuuksien varjoon kutsutaan usein Mendelin
3. laiksi (Law of Dominance), mutta nykyisin tätä pidetään perinnöllisyyden perusoppina, ei niinkään Mendelin lakina.

Geeneissä on tietty vaihtelu- ja toleranssiväli, kertoi minulle Hölzhle ja ajattelin, että tästä pitää saada tietää lisää. Nytpä sitten vähän aikaa otan selvää.

Vavilovin weismanilais-morganilaisuus oli oikeastaan weismannis–mendelismis–morganismia. Yksinkertaisuudessaan Weismann teki kokeen 20 hiirisukupolvella. 20 hiirisukupolven hännät katkaistiin, mutta jokaisella hiirenpoikasella oli syntyessään hännät.

Netistä löysin venäläisen toimittaja Boris Burdan artikkelin aiheesta ja Burda (s. 1950) muistaa vuoden 1962 huonon sadon Neuvostoliitossa. Silloin 12-vuotias odessalaispoika joutui syömään maissista ja herneistä tehtyä zabaikalsky-leipää.

Se oli syötäväksi kelpaamatonta.

Nimitys zabaikalsky tulee Taka-Baikaliasta. Taka-Baikalia (ven. Забайкалье, Zabaikalje) on maantieteellinen alue Siperiassa Baikaljärven "takana" eli itäpuolella. Etenkin eliömaantieteellisissä yhteyksissä alue tunnetaan myös nimellä Dauria (ven. Даурия, Daurija), joka tulee paikallisen daguurien kansan nimestä.

Zabaikalskylla Boris Burda tarkoittaa leipää, jonka leipomisessa ei ole käytetty lainkaan viljaa. Viljaa kun vuoden 1962 lysenkolaisessa neuvostokatastrofissa ei ollut liiemmälti saatavissa. Neuvostoliitossa jouduttiin kehittämään silloin pula-ajan sovellettu GOST-resepti.

Iljan Olja

Ljudmila Ulitskajan romaanissa Vihreän teltan alla on niin monta sivujuonta, sivuhenkilöä ja vaikka mitä, että voisin unohtaa konttorityöt, Paula-siskon asioiden hoidon ja koirien kusetuksen moneksi kuukaudeksi, jos tekisin niin kuin tänä aamuna olen tehnyt.

Romaani alkaa vuodesta 1953 Stalinin kuolemalla ja päättyy vuoteen 1996, Josif Brodskin kuolinvuoteen.

Venäläisen kirjallisuuden opettaja Viktor Juljevitš Šengeli on päässyt Kalinovon ankeudesta Moskovaan ja ajattelee, että Moskovassa hänen koululaisillaan sentään on lapsuus ja nuoruus. Hän voittaa puolelleen älykköpojat, Iljan, Sanjan ja Mihan.

Iljan elämä tulee käsitellyksi pojista ensimmäisenä. Ilja oli pitkä ja laiha, pörrötukkainen valokuvaaja. Hän todistaa Stalinin hautajaisten katastrofia kuvaamalla pitkin Moskovaa vellovaa väkijoukkoa. Ilja joutuu itsekin miltei imaistuksi väkijoukon pyörteeseen.

Ilja törmää väkijoukossa kahdeksasluokkalaiseen Borja Rahmaninoviin. Borja on matkalla pylvässaliin isä Aurinkoisen ruumista katsomaan, mutta Iljaa kiinnostaa enemmän itse väkijoukko. Ilja pelastuu putoamalla Moskovan viemäriverkostoon, mutta Borjan äiti löytää poikansa jonkin ajan kuluttua moskovalaisen sairaalan ruumishuoneelta. Pojalla on ranteessaan luku 1 500.

Borja on tuhannesviidessadas väkijoukon rusentama. Myöhempien arvioiden mukaan Stalinin hautajaisissa kuoli tuhansia ihmisiä.

Ulitskaja tuo Iljan aikuisuuden esille vasta tämän toisen vaimon Oljan kertomuksessa. Oljan tarina on romaanin nimiluvussa Vihreä teltta. Luvun alussa kuvataan, kuinka ihastuttava sunnuntailapsi Olja oli.

Olja syntyi kahdelle synkännäköiselle ja jo ikääntyneelle puoluevirkailijalle. Vanhemmat kasvattivat iltatähtensä rehelliseksi ja periaatteelliseksi tytöksi. Hän kunnioitti työtä tekeviä, kuten esimerkiksi perheen kotiapulaista, isän mustan Volgan kuljettajaa ja äidin harmaan Volgan kuljettajaa.

Neuvostopikkutytön elämä oli hauskaa ja helppoa. Oli pioneerileirit ja viikonlopun reissut perheen huvilalle virka-autolla. Vanhemmat passittivat Olgan Moskovan yliopistoon opiskelemaan filologiaa. Aluksi kaikki meni mallikkaasti. Olga valittiin Komsomol-toimikuntaan ja meni ensimmäisen opintovuoden lopulla naimisiin neuvostourhon kanssa.

Aviomies ja tulevan ihastuttavan Kostja-pojan isä on Ilmailuinstituutin opiskelija, lentokonemiehiä, tarkentaa kirjan kaikkitietävä kertoja.

Sitten tulee käänne. Oljan yliopisto-opettaja julkaisee ulkomailla jonkin Neuvostoliittoa arvostelevan kirjoituksen ja joutuu syytteeseen kansanvihollisuudesta. Koska Olja on kasvatettu rehelliseksi ja vilpittömäksi, hän ryhtyy muutaman muun kurssitoverin kanssa puolustamaan opettajaansa.

Puolustajat saavat potkut yliopistosta ja Olja kiinnittyy vähän sekalaiseen toisinajattelijajoukkoon, vaikka nimitystä ei vielä tunnetakaan.

Oljan Ilja

Kaikkitietävä kertoja ohittaa Oljan elämän alkuvaiheita kuvatessaan tämän tulevan aviomiehen, Iljan, aikuiselämän alkuvaiheet. Mietin, mitä aikamuotoja käyttäisin romaanihenkilöiden vaiheiden kuvauksessa ja päädyin, että kun kerron kirjan nykyhetkestä, käytän historiallista preesensiä ja kun kerron kirjan takaumista, käytän menneitä aikamuotoja.

Olja-kuvauksessani nivelvaihe aikamuotojen välillä on hetki, jolloin Oljan pioneeri-komsomol-elämä päättyy ja toisinajattelijat marssivat hänen elämänsä näyttämölle.

Iljan elämä kouluvaiheen jälkeen ja ennen Oljaa tulee romaanissa pieninä paloina. Esimerkiksi se, että Iljalla oli elellyt loismaisesti ensimmäisen vaimonsa rahojen turvin niin kuin Oljankin kanssa, sitten hylännyt kylmästi tyhmänpuoleisen vaimonsa ja kehitysvammaisen tyttärensä, tulee ilmi vasta, kun Ilja on loikannut länteen ja jättänyt Oljan Neuvostoliittoon.

Ilja lupasi loikatessaan hakea Oljan mukaansa, kunhan tämä on saanut Kostja-poikansa aikuiseksi. Loikkari-petturi ei pidä lupaustaan.

Se, kuinka Iljasta tuli toisinajattelija, ei oikein selkeästi käy ilmi. Iljan piti koulun jälkeen hakea Leningradin valokuvausinsinööriopintoihin, sillä siellä oli opiskellut hänen isänsäkin, mutta koska vuoden 1957 Moskovan kansainvälisen nuorisofestivaalin avajaiset olivat pääsykoepäivänä, Ilja luikahtaa Leningradista takaisin Moskovaan ja pääsykokeet saavat jäädä.

Ilmeisesti Iljan, Sanjan ja Mihan kansainvälisillä nuorisofestivaaleilla tapaama belgialainen emigranttijälkeläinen Petja, Pierre Sand, tulee vastaa myöhemmin Vihreän teltan alla -romaanissa.

Ihailen Ljudmilan Ulitskajan ratkaisua siitä, kuinka hän puikauttaa romaanin alkupuolen keskushenkilökolmikkoon kuuluvan Iljan takaisin romaaniin sivuhenkilönä, Oljan miehenä.

Mutta nyt on aika ryhtyä johonkin oikeaan tänään. Laitoin äsken thaimaalaista suippopaprikapataa ja sitä tuli ämpärillinen. Iisalmen torilla olisi lauantaina thai-festivaali ruokineen, mutta ehkä minun pitää syödä lauantaina omat sapuskani.

Eilen tuli kummallinen aivotoimintakohtaus. Sen lisäksi, että uppouduin Ljudmila Ulitskajan Vihreän teltan alla -romaaniin ja Neuvostoliiton toisinajattelijoihin, intouduin aloittamaan uudelleen J.R. McNeillin ja William H. McNeillin Verkottuneen ihmiskunnan. Se on yleiskatsaus maailmanhistoriaan.

Ostin kirjan Kuopiosta tietokirjallisuuden Tiedon jano -päiviltä vuonna 2014 ja pääsin sitä vuosien saatossa melko pitkälle. Nyt meinaan rykäistä sen loppuun.