Hustvedtit saivat jäädä

ti 18.8.2026

Läksin Lapinlahdelta anivarhain kohti Kuopiota. Liian varhain. Mikään ei oikein ollut auki aamulla. Kaupungit heräävät myöhemmin kuin pienet paikkakunnat. Ihmettelinkin sunnuntaina, kun vaille kuusi aamulla Linnansalmentietä pitkin eteni kaksi työpakun näköistä autoa.

Siilinjärvellä kävin etsimässä uudesta K-Supermarketista kirjankierrätyshyllyä. Ei ollut ja uusi kaupparakennus on luotaantyöntävä. Pidin paljon vanhasta kaupasta. Valikoima oli hyvä ja kaikki jotenkin kotoisasti käden ulottuvilla. Uuteen ei osaa maalaispoloinen edes ajaa.

Siilinjärven kirjastossa ei ehkä ole kirjankierrätyshyllyä edelleenkään. Muistelen, että siellä olisi vain kirjaston omien kirjojen poistomyyntihylly. Pitää iltapäivällä käydä kysymässä Siilinjärveltä uutta kirjastokorttia.

Minulla on vain Pöljän asumisen jäljiltä Kuopion seutukirjastokortti. Koko seutukirjastoa ei ole ollut miesmuistiin. Sain äsken uuden Kuopion kortin Kuopion kirjaston tiskiltä. Osoitetietoina sentään oli Juhani Ahontie.

Nyt istun Kuopion katedraalimaisessa pääkirjastosalissa. Täällä on hyvät virtaukset kirjoittaa. Aion kirjoittaa kirjeen.

Piti tänään kirjoittamani useampikin kirje, mutta vituix män´ sekin suunnitelma. Takapenkillä lojotti kolme kassillista kierrätyskirjoja ja kun huomasin olevani ainakin kaksi tuntia liian aikaisin kaikkialla, ajelin kaikessa mummorauhassani pitkin vanhoja väyliä Matkukseen.

Espresso House oli onneksi auki. Tilasin avokadobagelin ja vaikutelma oli loiva, jopa nuiva ja lötkö. Join jokin kirjavan matchan. Maksoin välipalastani mansikoita. Aikailin siinä sitten ladaten puhelimeeni ParkMan-sovellusta. Tein töitä vajaan puolen tunnin verran enkä saanut sovellusta toimimaan. Ajattelin, että antaa, vittuuuh, olla.

Sen jälkeen piti ajaa varsinaisen Matkuksen kauppakeskuksen taakse uuteen Luuppiin. Onpa osuva nimi. Joku suunnittelija on into pinkeänä suunnitellut taas semmoisen sumpun, että huomasin olevani nokka kohti tavarantuontia. Minua tuli opastamaan ylen ihastuttava ihminen, jota selvästi nauratti.

En tainnut olla ensimmäinen, joka rullaa auton sivuikkunan auki ja nyyhkyttää surkeasti, miten täältä pääsee pois.

- Tule tutustumaan samalla meidän alueeseen, sanoi ihminen ja sitten jo vähän nauratti minuakin. Ajoin kunniakiekan uuden Luupin tavarantuontikentän ympäri ja vihdoin silmieni edessä avautui portti ulos. Porttikaan ei ollut ihan helposti erotettavissa.

Niin luuppi. Pyysin tekoälyltä määritelmän. On oikein osuva: "Tieteessä luuppia voidaan käyttää kuvaamaan suljettua järjestelmää, jossa tiedot tai energiat kiertävät jatkuvasti."

Matkuksen Luupissa tänä aamuna kiersin minä, maalaistäti.

Sain sentään kaksi kassia kirjoja upotettua Luupin pientavaroiden kitaan. Kaikki kävi hyvin organisoidusti ja nopeasti. Sinne humpsahtivat Knausgårdin Taisteluni-sarjan viisi ensimmäistä osaa.

Kuudes, huipentuma, jäi vielä kirjakokoelmiini ja otin sen yöpöydälle. Tahdon lukea uudestaan kuudennen osan Hitler-esseen. Etsin sitä eilen, en löytänyt nopeasti ja päätin, että luen kirjan toistamiseen kohdasta, jossa Knausgård pohtii nimeä, nimeämistä ja nimen vaihtamista.

Luuppiin menivät myös Marja-Liisa Vartioini. Kiinnostava oli Vartion elämäkerta, mutta kirjoittamiinsa kirjoihin en saanut tartuttua. En oikein päiväkirjoihinkaan. Tai no, niitä aloittelin, mutta kuten Panu Hämeenaho, arvostamamme luovan kirjoittamisen opettaja kirjoittamisen perusopinnoista, sanoi, Vartion nuoruuden päiväkirjojen toimittaja on ajatellut, että joka ikinen tulevan kirjailijan nuoruuden aivopieru on tallennettava ja painettava kovien kansien sisään.

Panu Hämeenaho ei käyttänyt sanaa aivopieru. Termi on minua.

Ei juma, kun googlasin kirjoittamisen aineopinnot, olin jo kovaa vauhtia menossa ilmoittautumaan luovan elämäkerrallisen kirjoittamisen kurssille. Olin jatkamassa perusopintojen jälkeen aineopintoihin, mutta korona tuli väliin ja kaikki kurssit menivät verkkoon. En tajunnut opintotarjottimen kokoamisesta hörönlörön plöröä - ja niin vain opiskelu jäi.

Olen aloittanut Matin elämäkerran kirjoittamisen. Olen tehnyt alustavia haastatteluja ja jotain pannut paperillekin. Vaikka vannoin miehelleni, että en koskaan enää opiskele mitään, voisin koettaa saada opinto-ohjelmaa lävitse uhkaamalla, että jos haluat elämäkertasi koskaan valmistuvan, päästät minut opiskelemaan rakastamaani asiaa.

Haluaisin kirjoittaa myös isosiskostani Paulasta. Nyt kun olen koko elokuun perannut Paulan ja Villensä tavaroita, olen tajunnut, että jollain lailla olen seurannut Paulan jalanjäljillä. Perässähiihtäen. Unelma maalla asumisesta, isoegoinen taiteilijamies elämäntyönä (minulla myös tytöt) ja ortodoksisuus (Paula-sisko on ortodoksinen kummitätini, Paula antoi minulle hautaristikurssilla itselleen tekemänsä hautaristin, en halua luopua siitä, näin kirjoitin Valamon igumeni Mikaelille, kun kyselin siskon Valamon-hautapaikasta).

Vähän aikaa vielä kun tuijottelen Paulan valokuvia, ryhdyn ajattelemaan, että Paula se on minut synnyttänytkin. Eikä meitin iskä ole mun iskä ollenkaan.

Siri Hustvedtin kirjat olivat vähällä saada häädön meiltä. Tympäännyin niin Hustvedtin miehestään Paul Austerista kirjoittamaan kirjaan Haamutarinoita. Suomen Kuvalehden kiukkuinen arvostelija Silvia Hosseini huomasi, että Hustvedt on kirjoittanut kirjan liian nopeasti kirjailijamiehensä kuoleman jälkeen.

Teksti oli öklöttävän imelää. Täytyy varmaan kirjoittaa Matin elämäkerta hyvissä ajoin ennen tämän kuolemaa, jotta Matti ei muutu mielessäni enkeliksi tai pulmuseksi.

Hm. Ja onhan kirja Minä ja Neuvostoliitto aloittamatta vaille valmis. Joten eiköstä vain. Huomenna pidän konttoripäivän. Jos saan tehtyä vielä yhden Paulan asioiden konttoroinnin ja yhdet sopimuspaperit (sekä yhden työtodistuksen), palkitsen itseni kirjoittamisen perusopinnoilla.

Hm. Mitä Matti siitä saa? Jospa koettaisin ostaa itselleni opinnot vapauttamalla miesparan Kaiviksen uuninmuuruulta tänä muurauskautena. Meidän yhdessäolomme on jatkuvaa taistelua ja kompromissien tekemistä.

Sunnuntaina aamupäivällä kävimme kovat neuvottelut. Halusin Kaivikselle Aikataika-viikonloppuna. Matti tinki, että jos niin, niin sitten vain yhdeksi yöksi. Tulin siihen tulokseen, että yksi yö Kaiviksella vaatii lähestulkoon saman muutto-operaation kuin viikoksi muutto.

Sanoin, että hyvä on, ei mennä sitten ollenkaan ja Matti lupasi, että sallii minulle jotain korvauksena. Aloin heti kelata, mutten ääneen sentään: ortodoksinen katekumeenikurssi Kuopiossa joka toisena torstaina, ortodoksisen kirkkovuoden alku Erakkolassa, palvelusmatka Nivalan Karvoskylään Kristuksen kirkastumisen kirkkoon ...

Elämä alkaa näköjään voittaa kammottavan elokuun alun jälkeen. Minullahan on näköjään ihan suunnitelmia. Elokuu on ollut hirvittävä, sillä en tiennyt, miten raskasta ja aikaa vievää asunnon tyhjennys on.

Olen kyllä halunnut tehdä kaiken yksin, sillä tapani mukaan en halua kysyä keneltäkään mitään. En kaipaa neuvoja enkä ohjeita. Päätökset teen itse. Huonotkin.