Dokumentti Dangerous Play ja Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia - tajunnanvirtaa Sonja Sirviöstä ties minne Teemu Mäen kritiikkiin Miina Savolaisen söpöstelyä kohtaan

Joskus vain täytyy uskaltaa

ke 17.6.2026

Kasasin eilen tilitoimistolle kuitteja tilinpäätöstä varten ja katsoin samalla Heli Sirviön tekemää dokkaria pikku siskonsa Sonjan taistelusta kenialaisen rakastettunsa Frank Wanyaman puolesta Kenian oikeuslaitosta vastaan.

Nostan hattua Sonja Sirviön henkiselle kantille.

Dokkarin alussa vilahti iisalmelainen järvimaisema ja googlasin Sonja Sirviö + Iisalmi. Löysin Iisalmen Sanomien nettiarkistosta Sonja Sirviön haastattelun vuodelta 2018.

Dokkarin keskushahmo onkin iisalmelaisen maatalon tyttö. Sukutalossa isäntänä on veli Samuel Sirviö. Sonjan, Helin ja Samuelin (en tiedä, onko sisaruksia muitakin) isä on näköjään kuollut (vuonna 2005), sillä Sonjan äiti, Johanna Ehnqvist on kirjoittanut kirjan Isää ei enää ole.

Käyn hakemassa sen Rautavaaran kirjaston hyllystä ensi tilassa. Tämähän on äärimmäisen kiinnostavaa porukkaa. Ehnqvist on tehnyt kirjastaan ilmaisen nettiversion, mutta kirjana lukeminen on helpompaa.

Merkintäni pursuilee, mutkittelee ja etenkin paisuu, poukkoilee, mutta koska eilen tein uroteon tilinpäätöksen valmistelussa, voin tänään tehdä ihan mitä huvittaa. Kohta on Marian aamiaisen aika. Jatkan sitten, kun olen saanut neidin aamuhommat tehtyä.

Tämä on taivaallista. Kun Maria asui kotona, minulla oli ennen tämän heräämistä kirjoitusaikaa. Joskus tyttö soitti lastenhuoneesta useamman kerran jalat ristissä ja keskeytin kirjoittamisen vasta, kun likka uhkasi pissata sänkyyn.

Sonja Sirviö käytti voimauttavan valokuvan metodia

Sonja Sirviö oli Iisalmen Sanomien haastattelun ajankohtaan lähdössä YK-töihin Keniaan. Hän oli jo ollut töissä New Yorkissa Manhattanilla ja toisaalta indonesialaisessa slummissa. Indonesiassa Sirviö hoiti slummilapsia. Äidit olivat prostituoituja ja todennäköisesti lapsista tulisi prostituoituja myös.

"Vaikka olin asennoitunut siihen, ettei ole minkäänlaisia odotuksia, olot yllättivät. En voinut muuta kuin yrittää antaa lapsille joitakin onnellisia lapsuusmuistoja. Otimme valokuvia ja teimme Instagram-sivuston. Se oli heistä mukavaa." (Iisalmen Sanomat New Yorkista slummiin: Sonja Sirviö haluaa korjata vääryyksiä, Tiina Tynkkynen-Hieta, 26.1.2018)

Slummien lapset tulivat nähdyiksi. Sonja Sirviön työskentelytavassa vaikuttaisi olevan samaa kuin valokuvaaja Miina Savolaisen voimauttavissa valokuvissa Maailman ihanimmat tytöt. Kissantappovideoija Teemu Mäki arvosteli valokuvakirjassaan Miten olla mies tai nainen tai jotain muuta? Miina Savolaista söpöstelystä.

Vai söpöstelyä? No voi vittu

Kirjoitan näitä auki sen vuoksi, että itse muistaisin, miten yksi asia heitti toiseen.

Ostin Teemu Mäen esseitä sisältävän valokuvateoksen Kajaanin taidemuseosta viime kesänä. Kävimme Marian kanssa katsomassa Teemu Mäen näyttelyn. Näyttely avasi Mäkeä moniulotteisesti. Kiinnitin erityisesti huomiota taiteilijan suhteeseen esikoistyttäreensä.

Ja nyt kirjoitan suurin kirjaimin. MINUA EI KIINNOSTA NIINKÄÄN TAIDE SINÄNSÄ, VAAN TAITEEN TEKIJÖIDEN ELÄMÄ. Tarkoitan tässä taiteella myös kirjallisuustaidetta.

Ilmeisesti Mäen esikoistyttärellä, Ursulalla, on eri äiti kuin Mäen kahdella nuoremmalla lapsella. Nuorimmaiset ovat poikia. Pojat esiintyvät Mäen joulua ja kulutusyhteiskuntaa käsittelevässä elokuvassa Jouluevankeliumi.

Näimme elokuvan Marian kanssa Kiasmassa joulun 2018 alla. Elokuvassa joulupukkina oli Mäen puoliso Noora Dadu. Eeva-lehden haastattelun (17.11.2025) mukaan pariskunta on nyttemmin eronnut.

Wikipedia kertoo, että Dadu on syntynyt Kuusankoskella. Lisäksi löytyvät tällaiset tiedot: "Dadun isä on palestiinalainen ja äiti suomalainen. Dadu oli avoliitossa taiteilija Teemu Mäen kanssa vuosina 2004-2023. Heillä on kaksi lasta. Dadu on Sumud – Suomen Palestiina -verkoston perustajia. Hän toimi järjestön puheenjohtajana vuosina 2023-2025."

Sumud - Suomi Palestiina -verkoston vuosikokous oli eilen Helsingissä. Olisinpa ollut tilaisuudessa osallistua siihen. Olen verkoston jäsen.

Joka tapauksessa Teemu Mäellä tuntuu olevan mutkattomammat välit poikiinsa. Ehkä esikoistytär on kuvataiteilijalle vähän mysteeri tai sitten Kajaanin taidemuseoon on vain valikoitunut enemmän maalauksia, joissa esiintyvät Mäen pojat.

Tytär Ursulakin oli Kajaanin viime kesän näyttelyssä mukana. Hän esimerkiksi nukkui lelulaatikossa. Muistuu mieleeni Stefan Bremerin valokuva tyttärestään vauvana. Valokuvaaja kuvasi vauvaa makaamassa astioiden kuivauskaapin alahyllyllä. Muistelen, että Bremer tutkaili vauvan mittasuhteita valokuvaamalla tätä oudoissa yhteyksissä.

Joka tapauksessa kun luin Teemu Mäen esseetä valokuvakirjastaan Miten olla mies tai nainen tai jotain muuta? siitä, että Miina Savolaisen Maailman ihanin tyttö -kirjan kuvat ovat joutavaa kitsiä ja epäonnistunutta ylevää (s. 46), ajattelin, että haist´vain Teemu Mäki oikein Iso Vittu.

Mäen mukaan Savolaisen voimauttavat valokuvat lastenkodissa kasvaneista tytöistä torjuvat tosiasioita.

Kysynkin nyt: Mitä tosiasioita? Jokaisen ihmisen voi nähdä myös kauniina. Mäen mielestä Savolaisen kirja on huonoa voimauttamista. Kuvat ovat itsepetosta ja eskapismia. Hörönlörön, sanon minä.

Katsotaanpa kirjasta Miten olla mies tai nainen tai jotain muuta? Mäen ottamia kuvia poikiensa äidistä Noora Dadusta. Mäki antaa Dadun kasvoilla olla pehmeän ja iloisen ilmeen - jopa hymyä (s. 146 - 147). Kirjan sivuilla  92 - 93 on diptyykki Teemu ja Armas (isä ja poika vuonna 2006 & 2014). Vuonna 2014 otetussa kuvassa taiteilija hymyilee ja näyttää lempeältä.

Miksei Mäki valinnut kuvaa, jossa huutaa lapsilleen naama punaisena? Vai eikö taiteilija huuda?

Majakan varjosta Satakunnan Kansaan ja Raumalle ja Raumalta Kajaaniin

Pongasin Teemu Mäen Kajaani-näyttelyn jullarin Rauman taidemuseosta. Sinne olimme Marian kanssa purjehtineet Satakunnan Kansan taidejutun perusteella.

Tilasin keväällä 2025 Satakunnan Kansan muutamaksi kuukaudeksi, koska olin lukenut nettilehdestä Jari Hiltusen arvion Tuire Krogeruksen omituisesta nuorten aikuisten sadusta Majakan varjosta.

Vaikka en olisi halunnut, pidin Krogeruksen esikoisesta. Kirjan julkaisemisen aikaan Krogerus, Dimexin miljonääritytär, sai kosolti aikakaus- ja keltalehtijulkisuutta. Hänestä oli juttu jopa Gloriassa. Lisäksi Savon Sanomien Jaana Hiltunen kirjoitti Krogeruksesta ihan kelvollisen henkilöjutun.

Savon Sanomissa ei kuitenkaan ilmestynyt arviota itse kirjasta. Eikö Savon Sanomissa ole enää lukutaitoisia toimittajia? Tosin! Jaana Hiltunen lainasi kirjasta kohtaa, joka oli enteellinen ja mielestäni kuvasi Majakan varjon jonkinasteista omakohtaisuutta.

Hei, mutjoo, Jaana Hiltunenhan tulkitsi haastateltavan tekstiä psykoanalyyttisella tavalla. Jestas, nyt sen tajusin. Tämä ei ole vittuilua. Olen tosissani.

Joka tapauksessa Satakunnan Kansan kriitikko Jari Hiltunen (miksi tämä sukunimi hänelläkin?) oli lukenut Tuire Krogeruksen Majakan varjon tiukasti ja tarkasti, mutta ei lytännyt sitä. Olin paria vuotta aiemmin pienen pienenä persekärpäsenä seurannut Krogeruksen romaanin synty- tai pikemminkin julkaisuvaiheita ja pidätellyt hengitystäni.

Kun lopulta luin romaanin itse, olin äimänä. Pidin siitä. Oli pakko etsiä netistä jotain, joka kertoisi uskottavalla tavalla perusteluita sille, miksi pidin kirjasta. Uskaliastahan semmoinen oli. Harmillista, Majakan varjon oli arvostellut vain Satakunnan Kansa. Toinen arvio oli jonkun kirjablogistin, mutta en oikein arvosta heitä.

Blogistit harvoin sanovat mitään vittumaisen tarkkanäköistä lukemistaan kirjoista.

Seuraavaksi halusin ottaa selvää, millainen heppu on Satakunnan Kansan Jari Hiltunen ja kannoin kirjastosta kotiin vähäksi aikaa vinon pinon tämän kirjoittamia äärimmäisen sivistyneitä ja kammottavan paksuja teoksia galaktisesta runousopista kosmologeille ja muille tähtien tarkkaajille. Mukana taisi olla myös Hiltusen Ahmatova. Maagisrealistinen kertomus venäjänukrainalaisesta runoilijasta Neuvostoliitossa.

En ehtinyt edes lehteillä niitä. Sen sijaan ehdin lukea muutaman luvun Iisalmen väliaikaisen kirjaston hyllystä nappaamastani venäläisen nykykirjallisuuden esseeteoksesta Kenen aika? (Toim. Tomi Huttunen ja Tintti Klapuri).

Siitä intoutuneena ahmaisin Ljudmila Ulitskajan Vihreän teltan alla niin, että unohdin seurata, miten romaanin henkilöt liittyvät toisiinsa ja kolmeen keskushenkilöön, Sanjaan, Iljaan ja Mihaan. Tämän vielä selvitän tämän kesän aikana. Muuta projektia kesäksi en ota.

Vihreän teltan alla piirtää inhimillisen ja lämpimän kuvan neuvostoajan toisinajattelijoiden kirjavasta joukosta. He tuskin halusivat Neuvostoliiton romahduksen jälkeistä raakakapitalismia.

Olen jo hyvällä alulla selvitystyössäni. Olen saanut tuta siitä, kuka oli weismannilais-morganilaiseksi leimattu neuvostobiologi Nikolai Vavilov (1885 - 1943). Vavilov hävisi ideoiden taiston Trofim Lysenkolle (1898 - 1976).

Ja Lysenkohan oli heppu, joka lupasi Stalinille, että saisi viidessä vuodessa luotua ankarissa olosuhteissa kasvavia viljelykasveja.

Paluu dokumenttiin Dangerous Play

Rattoisaa. Ensin soitin Kaupparekisterin yritystietojärjestelmään ja jonotin yli puoli tuntia. En saanut vastausta, mutta sain ystävälliseltä naiselta numeron verottajalle ja jonotettuani sinne vaille puoli tuntia, kävi ilmi, että olin soittanut väärään numeroon ja minut käännettiin soittamaan arvonlisäveropuolelle.

Hups, sieltä vastasikin ihminen nopeasti. Ajatus katkesi. Kirjoittaminen katkesi. Sain vastauksen. Voimme vähentää arvonlisäveron muudaasta laskusta.

Useasti olen saanut kuullll..... Tämmöinen lauseen alku löytyi pursuilevan tekstin hännästä. Mitähän olen saanut kuulla? Varmaan sitä, että blogitekstini eivät pysy kasassa. Otsikkoni ovat nykyään ihan mitä saattuu. Niiden tarkoitus ei ole houkutella ketään lukemaan, vaan haluan itse löytää tekstimassojeni joukosta etsimäni merkinnän.

En keksi enää aasinsiltaa takaisin dokumenttiin Dangerous Play. Katsoin sitä eilen tilinpäätösmonotoniaa lievittääkseni ja tietenkin sotkin koko ajan papereitani. Saas nähdä, millainen sumppu kivan kirjanpitäjän eteen ensi viikolla tilitoimiston postilaatikosta lävähtää.

Dangerous Play kertoo dokumentin tekijän Heli Sirviön sitkeästä pikku siskosta Sonja Sirviöstä. Pikku sisko tekee lähestulkoon kaiken voitavansa saadakseen oikeutta kenialaiselle Frank Wanyamalle.

Hän myy jopa oman asuntonsa rahoittaakseen Wanyaman taistelua.

Aivan aluksi Wanyama ei varsinaisesti edes ollut Sonja Sirviön rakastettu. Sonja oli Keniassa YK-tehtävissä ja tapaili kuuluisaa rugby-tähteä. Siinä vaiheessa istuimme vielä Marian aamiaisen ja minun inkivääriteeni ääressä keittiössä ja olin hajamielinen. Vai halusivat vain pitää hauskaa, jaahah, ajattelin ja siirryin kohta tuvan puolelle tilipaperikaaokseni keskelle.

Kuittien kopioiminen kävi lopulta niin tylsäksi, että askartelin kirjanpitäjälle käsin kortin, jossa selitin, mitä missäkin muovikansiossa on. Adhd-aivoni eivät ole enää niin notkeat kuin ennen ja pääosan aivokapasiteetistani varastivat Sonja Sirviö ja Frank Wanyama.

Samoihin aikoihin kuin Sirviö ja Wanyama vain tapailivat ja pitivät hauskaa, joutui Wanyama syytteeseen joukkoraiskauksesta. Kyse oli siitä, että Wanyama ja tämän rugby-pelikaveri Alex Olaba olivat päästäneet jonkun syntymäpäiviään juhlineen naisen Wanyaman kotiin ja nainen oli pyytänyt kaveruksilta kolmen kimppaa syntymäpäivälahjaksi.

Kaikki olivat ainakin kännissä. Ehkä jossain muussakin aineessa, siitä tosin ei ollut dokumentissa puhetta. Samaa kolmen kimppaa nainen oli halunnut aamullakin, kun kolmikko ei ollut enää muuta kuin kankkusessa tai jälkitilassa.

Jonkin ajan kuluttua nainen oli Wanyamalta (kaiketi myös Olabalta) vailla rahaa aborttiin. Ja kun Wanyama ei suostunut maksamaan, nosti nainen metelin somessa. Vaikka nainen ei tehnyt rikosilmoitusta, somekohun perusteella syyttäjä nosti Wanyamaa ja Olabaa vastaan oikeusjutun.

Sonja Sirviö alkoi taistella Wanyaman rinnalla, sillä oikeuskäsittelyyn liittyi monia todella omituisia piirteitä ja kiemuroita. Mielestäni on uskottavaa, että Wanyama ja Olaba eivät raiskanneet naista. Jos olisivat raiskanneet, olisivat varmasti maksaneet naisen hiljaiseksi.

Virhe ilmeisesti siinä, että Wanyama meni rehellisesti kertomaan sukupuoliyhteyden tapahtuneen.

Heli Sirviö ja me too

Asiat ovat äärimmäisen monimutkaisia. Sonja Sirviön isosisko Heli Sirviö, dokumentin tekijä, on itse raiskattu teatterikorkeakoulun ensimmäisellä luokalla. Hänet raiskasi samassa koulussa opiskeleva opiskelija.

Raiskaus tapahtui ensi-iltajuhlan päätteeksi. Raiskaaja oli ihan kiva poika.

Lopulta miesopettaja kysyi, miksi Heli Sirviö oli yht´äkkiä muuttunut. Iloisesta näyttelijoäopiskelijasta oli tullut surkea, kärttyinen ja itkuinen. Miesopettaja kysyi suoraan, onko sut raiskattu ja kysyi sitten huolissaan, oliko raiskaaja opettaja.

Kun Heli Sirviö puhui raiskauksesta naisopettajalle, tämä sanoi, että kannattaa miettiä poliisille menemistä, mutta samalla tuli ottaa huomioon se, että samalla tuhoaisi tulevaisuuden työtilaisuuksiaan.

Heli Sirviö ei mennyt poliisille, sillä raiskauksesta oli ehtinyt kulua useampi kuukausi. Heli Sirviön puheenvuoro löytyy Ylen Areenalta A-studiosta 31.1.2018. 

Seksi ilman suostumusta on nykyään rikos. Millä todistat suostumuksen, kuten Wanyaman ja Olaban tapauksessa? Syntymäpäiväsankarittaren mielestä kolmen kimppa kännissä oli varmasti hyvä idea eikä lainkaan huono krapulassakaan, mutta nainen ilmeisesti tuli toisiin ajatuksiin, kun pää selkisi.

Jos on sana sanaa vasten, miten todistaa mihinkään suuntaan?

Sonja Sirviön ja Frank Wanyaman rakkaus

Oikeuslaitostaistelu näyttää hitsanneen Sonja Sirviön ja Frank Wanyaman yhteen tiukemmin kuin mitkään papin aamenet ja sakramentin riitit. Vaikka he eivät enää kahdeksan vuoden jälkeen olekaan kuin yhtiökumppaneita ja ystäviä, ovat he kokeneet yhdessä jotain äärimmäisen äärimmäistä ja samalla ainutlaatuista.

Jossain kohtaa dokumenttia näytetään, kuinka Wanyama ajelee ratikalla Helsingissä ja puuskahtaa, että hän on oikea stereotyyppien stereotyyppi; suomalaisen tyttöystävänsä rahoilla elävä afrikkalainen mies.

Olin vähällä huutaa, että mitäs tuosta, anna hyvä mies palaa! Tietenkin afrikkalaismiehen ylpeys on koetuksella, mutta hänen naisensahan rakastaa häntä, herrajukara sentään! Itse asiassa inhoan koko mokomaa r-sanaa, mutta kaikesta kuluneisuudestaan huolimatta sitä on pakko käyttää. Muutenkaan asiaa ei voi ilmaista.

Vahvaa sitoutumista. Hoivaa. Hitto, joo, Wanyama oli iso ja vahva hyvissä asemissa ollut mies, joka on menettänyt kaiken. Mutta jos kaikkea paskaa ei olisi ollut, olisiko Wanyama omahyväinen kusipää ja olisiko raikas yläsavolainen nuori (kepulainen!) nainen rakastanut omahyväistä kusipäätä?

Tietty konttaaminen taitaa tehdä ihmisestä rakastettavamman. Kärsimys ei välttämättä jalosta, mutta silti. Eihän Sonja Sirviön omistautumisessa ole mitään järkeä. Siksi nostan hänen henkiselle kantilleen hattua.

Otsikon teepussimietelmälause Joskus tulee uskaltaa, tarkoittaa sitä, että sitä vain on pakko tehdä päättömiä asioita.

Kuten esimerkiksi se, miten sain Suomeen lasten biologisen isän. Pitää kirjoittaa se juurta jaksain joskus johonkin. Vaikka tytöille arkistoon. Saa avata vasta kirjoittajan kuoleman tai muistisairauden puhkeamisen jälkeen.

Pajtim Statovci ja Dangerous Play

Hesarin Kuukausiliitteessä Pajtim Statovcin kirjoista sanotaan kohtalonomaisesti, että niissä asioilla ei ole tapana järjestyä eikä unelmilla toteutua. Olen pääosin toista mieltä. Kissani Jugoslaviassa toisen keskushenkilön, äiti Eminen, elämä lutviutuu, kun hän kävelee ulos alistavan miehensä elämästä.

Alistava mies, Bajram, oli vajonnut pohjille jopa maahanmuuttajakategoriassa. Hänen vajoamisensa alkaa potkuista. Bajram ja Emine pakenivat Kosovosta jo ennen kuin muut sikäläiset pakolaiset saapuivat. Hän auttoi ja tulkkasi työkseen muita Jugoslavian pakolaisia, kunnes sai potkut sillä perusteella, että viis veisasi tasavertaisuudesta tai jotain aika abstraktia.

Bajram oli Kosovossa yliopistomiehiä ja Suomessa hänen sosiaalinen asemansa onkin jotain aivan muuta. Käänne pohjalle jyrkkeni, kun Bajram ryöstää maanmiehensä kanssa kaupan kassan.

Ryöstäjiksi epäillään venäläistaustaisia miehiä. Bajramia ja ryöstökumppania naurattaa. Sen jälkeen miehet kuljettavat varastettua tavaraa Venäjän rajalle.

Eminen kerättyä kamppeensa ja lähdettyä aluksi Ensikotiin, Bajram muuttaa takaisin Kosovoon, asettuu perheen entiseen kerrostaloasuntoon, ajaa muutaman vuoden taksia ja kuolee. Toisaalla kirjassa sanotaan, että hän lopulta ampui itsensä.

Mistä sitä tietää, vaikka Bajramin elämässä olisi ollut joitain hyviäkin hetkiä vanhana miehenä kotimaassaan taksia ajellen. Ehkä Bajramin lapsenlapsen lapset kertovat tarinaa hurjasta isoisoisästä, joka ryöstelee ja välittää varastettua tavaraa. Raivaa tilaa. Ansaitsee rahaa niin, että lapsille voi järjestää kaverisynttäreitä.

Kissani Jugoslavian minäkertoja on romaanin aluksi kammottavan yksinäinen toisen polven maahanmuuttaja, joka on hankkinut itselleen suomalaisen yliopistokoulutuksen ja luuli sillä saavuttavansa paremman elämän kuin vanhempansa.

Minäkertoja kuitenkin eristäytyy eristäytymistään. Hänestä suomalaisten opiskelutovereiden puheet ovat tyhjänpäiväisiä.

Lisäksi minäkertoja on homo ja ilmeisesti heteronormatiivisuudesta irrottautuminen tarkoittaa muun muassa sitä, että seksiä voi harrastaa irrotettuna erityisistä tunnesiteistä. Ainakin Antti Holman Järjestäjästä olin lukevinani jotain sellaista ja Kissani Jugoslavia alkaa raa´asti jostain chatista tai sellaiselta alustalta, jossa tehdään miesseksitreffejä.

Pyöreäperseinen kaipaa kovakyrpäistä. Noh, mikäs siinä. Eipä siinä.

Kuitenkin minäkertoja löytää lentokoneesta samalta penkkiriviltä kaljun Samin ja rakastuu. Pian hänen luonaan asuu oma pankinjohtaja. Romaanissa on tarkasti kerrottu suhteen huonotkin vaiheet. Minäkertoja alkaa sabotoida suhdetta ja ajaa Samin pois luotaan.

Kirjalla on onnellinen loppu. Minäkertoja tappaa lemmikkinsä, kuristajakäärmeen. Lemmikki on ensin koettanut kuristaa isäntänsä. Käärmeen kuolema antaa tilaa Samin palata. Tosin minäkertoja väittää, että palautti lemmikkinsä sinne, mistä se tulikin.

Vaikka en erityisemmin ole symbolismin ystävä, kuristava käärme kotona ja alistava terävähampainen kissa romaanissa ovat oivia keinoja ilmaista minäkertojan alistuvuutta ja eristyvyyttä, ihmisarkuutta.

Sen sijaan minäkertojan (Eminen ja Bajramin poikaa) matka Kosovoon ei oikein auennut. Miksi piti heittää käärme muovipussista äidin isän päälle? Ehkä se oli vapautuminen menneisyydestä. Jos edes niin.

Hyppäys Pajtim Statovcista Sirviön siskosten dokumenttiin Dangerous Play käy asioiden lutviutumisen avulla. Frank Wanyama sanoo dokumentin loppupuolella, että Afrikassa ajatellaan ajan parantavan haavat.

Näinhän se on. Moni sietämättömäksi ja ylitsepääsemättömäksi ajattelemani asia menneisyydestä tuntuu nyt noh, siedettävältä. Ei tunnu enää miltään. Tarkoitan sitä, että mieli on tyyni, ei turta.

Toivon, että Frank Wanyama saa oikeutta. Jos hän kaikesta huolimatta joutuu vankilaan, toivotaan, että Sonja Sirviö vaikka tekee tahollaan lapset jonkun muun kanssa tai Frank Wanyaman kanssa ja pariskunta saa toisensa viimeistään siinä kohtaa, kun Sonja Sirviö muuttaa takaisin Iisalmeen ja ryhtyy eläkkeellä kepun kaupunginvaltuutetuksi.

Toivottavasti Sonja Sirviöllä on hyvä eläkekertymä, jotta voi ylläpitää vankilassa ollutta miestään.

Hyvää kannattaa odottaa. Nimittäin Sirviö lupasi vuoden 2018 Iisalmen Sanomien haastattelussa, että palaa synnyinkaupunkiinsa.