Tõnu Õnnepalu ja miksi Marx oli oikeassa

Valheiden katalogi ja Englantilainen puutarha uudelleenluettuna

ti 13.1.2026

Virolainen kirjailija Tõnu Õnnepalu istuu Lontoon metrossa repussaan brittiläisen kirjallisuustutkijan Terry Eagletonin kirjanen Miksi Marx oli oikeassa. Hän oli juuri ostanut Marx-kirjan Waterstonesta ja oli matkalla Warren Streetiltä Waterloon asemalle.

Koska Õnnepalu mainitsee kirjakaupan nimen, on googlattava, mikä Waterstone on. Tekoälyn mukaan se on Tim Waterstonen vuonna 1982 perustama kirjakauppaketju. Yle on tehnyt jutun siitä, kuinka TikTok-sukupolvi on Britanniassa löytänyt perinteiset painetut kirjat. Juuri Waterstone on avannut kymmenen uutta kivijalkakauppaa.

TikTok-sukupolvi lukee romantasiaa englanniksi. Waterstone on silti näköjään ketju, josta saa Terry Eagletoniakin.

Metrossa Õnnepalun viereen istahtaa muodikkaasti parrakas nuori mies, ilmeisesti hyvinvoiva yliopisto-opiskelija. Kännissä kuin käki ja julisti heti, että pian tulee vallankumous. Õnnepalu mietti, ottaisiko esille Eagletonin repustaan, mutta ei sitten ottanut, sillä ilmeisesti parrakas nuori vallankumouksellinen halusi vain pitää monologin. (s. 214)

Monologisti suunnitteli Britannian parlamentin räjäyttämistä ja tiedotti, että vallankumouksen jälkeen jokainen voi tehdä, mitä haluaa. Õnnepalu lisää itsekseen nuivasti, että niin, voi ryhtyä katukauppiaaksi, kulkuriksi, mierolaiseksi, kerjäläiseksi, murhaajaksi, gangsteriksi, pakolaiseksi tai kuolleeksi. Tai ihan vaikka vain diktaattoriksi.

Onneksi suurkaupunki nielaisi vallankumouksellisen matkakumppanin. Õnnepalu miettii metrossa, että Englannissa ei ole ollut vallankumousta kolmeen sataan vuoteeen. Brittein saarelle eivät ole päässeet myöskään vieraat sotajoukot. Englanti on kapitalistisen järjestelmän kehto ja järjestelmän sopeutumiskyvyn mallinäyte. (s. 217)

Englannissa on kaikki jäljellä, mitä oli Marxinkin aikaan: on kuningashuone, arkaainen oikeuslaitos ja parlamentti, jopa osin lukutaidoton proletariaattikin. Kuvaus melko vastenmielisestä lukutaidottomasta proletaarista, Rottanaama-Keithistä, löytyy luvusta Eton (s. 229 - 233).

Luvussa minäkertoja ja virolainen puutarhuritoveri Mark lähtevät retkelle Kuningattaren taloon, mutta sinne on turistien jono. He muuttavat suunnitelmia ja lähtevät Etoniin.

Kuninkaallisten puutarhojen kaupungista, (onko tämä nyt sitten Windsor? Vai onko miljonäärien kylä vielä Windsorista erikseen?), mennään vain toiselle puolelle jokea ja siellä on Eton. Ärsyttävää on, että Õnnepalu kirjoittaa niin epäselvästi.

Pitäisiköhän ottaa esille Google Maps?

Kuningas Prajadhipokinin talo

Valheiden katalogi päättyy tädin hautajaisiin ja Englantilaisen puutarhan alussa on siirtymä, vapautuminen, tunteen puuska. Minäkertojan isä ja isän sisko vaappuivat siskon haudalle. Vanhan ihmisen kuolema on kuin ohimenevä sade, joka lakkaa, matkalle lähtö.

Sitten minäkertoja onkin jossakin talossa yksin. Selän takana on tyhjiä huonetta ja saleja. Työntantajina ovat Setä, Monsieur M, ja täti Madame M. Ranskalaisia. Heillä on rahaa, mutta ei määrättömästi, sillä ainoa palvelija talossa on virolainen Mark, puutarhuri, ja nyt minäkertoja, joka on palkattu määräaikaiseksi puutarhaan.

Kylä on miljonäärien kylä Lontoon lähettyvillä. Aikoinaan Sedän ja Tädin maat kuuluivat Windsorin kruununhallinta-alueeseeen ja tontti oli lahjoitettu eräälle kuningatar Viktoriaa edeltävälle kanslerille tämän ansioiden vuoksi.

Ennen sotaa talo oli kuulunut Siamin kuninkaalle. Kuningas oli syösty vallasta ja Brittiläinen imperiumi antoi hänelle turvapaikan. Arvelen, että kyseessä oli kuningas Prajadhipokin ja vuosi, jolloin hänet on syösty vallasta on ollut 1932.

Katsoin wikipediasta. Vuonna 1932 Siam sai perustuslain ja vuodesta 1939 lähtien maa on ollut nimeltään Thaimaa. Kuningas Prajadhipokin eli puutarhatalossaan Englannissa vain vuoteen 1941 asti.

Kuningas tunnettiin lännessä nimeltä Rama VII. Virallisesti hän oli nimeltään Phra Bat Somdet Phra Poramintharamaha Prajadhipok Phra Pok Klao Chao Yu Hua, lyhyemmin Prajadhipok (thaiksi พระบาทสมเด็จพระปรมินทรมหาประชาธิปกฯ พระปกเกล้าเจ้าอยู่หัว, Somdej Chao Fa Prajadhipok Sakdidej (thaiksi สมเด็จเจ้าฟ้าประชาธิปกศักดิเดชน์).

Hän oli Siamia ja myöhemmin Thaimaata hallitsevan chakri-dynastian seitsemäs kuningas. Rama VII:n vallasta syöksemisen jälkeen Siamin absoluuttisesta monarkiasta tuli perustuslaillinen monarkia.

Luokkaylpeys

Minäkertoja ja Mark eivät halua jonottaa tavallisten turistien kanssa. Minäkertoja inhoaa turistejakin. Kaikki, mitä turisti katsoo, latistuu. (s. 229)

Etonissa ei ole turisteja. Minäkertojan ja Markin työnantajapariskunnan, ranskalaisen tädin ja sedän, pojat ovat käyneet Etonissa sisäoppilaitosta. Etonin koulun jälkeen toinen on opiskellut Oxfordissa ja toinen Cambridgessa.

Siitä huolimatta ranskalaiset työnantajat eivät kuulu brittiläiseen yläluokkaan, sillä he eivät ole Britanniasta kotoisin eikä heidän suvussaan ole sukulaisuus- tai heimositeitä kuninkaalliseen perheeseen.

Raha ei yksin ratkaise Britanniassa yläluokkaan kuulumista.

Markin ammoinen työtoveri Rottanaama-Keith sen sijaan on käynyt brittiläisen valtiollisen keskikoulun, mutta ei osaa lukea. Tuntee siksi luokkaylpeyttä! (s. 232) Rottanaama-Keithistä tuli mieleen Emilia Männynvälin kirjoituskokoelma Toiste en suostu katoamaan.

Männynvälin kirjoituskokoelma tuntuu siirtymältä johonkin toiseen elämänvaiheeseen. Toisaalta Männynvälissä on jäljellä lahjomatonta sekä vimmaista Emilia Kukkalaa ja silmään kirjassa tökkäsi se, että keskiluokka Suomessa halveksii lukutaidonta proletariaattia.

Niin varmaan tekee, tarkka huomio Männynväliltä sinänsä, mutta lukutaidoton omistamaton luokka kunnallisissa vuokrataloissaan vähät välittää siitä, mitä lukeneisto heistä ajattelee. Samoin tekee Rottanaama-Keith. Riittää, että pystyy lukemaan Daily Mailia.

Õnnepalu kirjoittaa Rottanaama-Keithistä inhoten. Tämä kuulema osasi loistavasti laiskotella työssään, mutta antoi samalla vaikutelman siitä, että uurasti ahkerasti. Rottanaama-Keithin elämän kohokohta on ollut, kun pieni kruununperijä karkasi äidiltään puutarhureiden taukotupaan ja äiti, ilmeisesti prinsessa Diana istahti lastaan hakiessaan vähäksi aikaa juttelemaan puutarhatyöläisten kanssa.

Rottanaama kertoi tapausta uudestaan ja uudestaan. He, työläiset, ovat olleet niin lähellä kuninkaallisia, vaikka toisaalta. Rottanaama-Keith julistaa, että kuningatar olisi tapettava.

Lukutaidoton työläinen sai Thatcherin aikaan lunastettua yksityistetyn sosiaaliasuntonsa ja myi sen eteenpäin hyvään hintaan, kääri rahat taskuunsa ja matkusteli pitkin maailmaa. Sen jälkeen Rottanaama-Keith halusi munkiksi, mutta ei päässyt, sillä äkkikäännynnäisiä ei oteta luostariin.

Niinpä seikkailujensa jälkeen Rottanaama-Keith joutui ansaitsemaan eläkkeensä kuninkaallisissa puutarhoissa.

En ihan tavoittanut syytä, miksi Õnnepalu kirjoittaa Rottanaama-Keithistä niin inhoavasti. Tämähän on selviytyjä. Rikkonut kaikkia mahdollisia sääntöjä ja sen kun vain porskuttaa, vaikka ei osaa lukea.

Miksi Õnnepalu ei suo Rottanaamalle tunnustusta? Siksikö että lukutaidoton Daily Mailia lukeva alaluokkainen mies herättää niin paljon inhoa?

Siamin kuninkaan talossa 

Kuningashuoneen tehtävänä on Britanniassa yhdessä keltaisen lehdistön kanssa kanavoida luokkavihaa niin, että vihasta ei kukaan erityisemmin kärsi. Õnnepalu panee merkille, että rikkaat elävät aitojensa takana, köyhät varsin mukavissa sosiaalisesti tuetuissa taloissaan ja aina muualta tulee työläisiä, jotka ovat valmiita tekemään kaikkein tarpeellisimpia töitä halvalla.

Niin Õnnepalukin tulee asettaneeksi itsensä globaalikapitalistiseen kuvioon. Hän ei ottanut vastaan Viron valtion kirjailijan palkkaa, vaan lähti Englantiin puutarhatöihin. Tosin työt ranskalaisen pariskunnan, Sedän ja Tädin, englantilaisessa kuninkaallisessa puutarhassa ei ole yhteiskunnalllisesti kovin tarpeellista, mutta tulee yhtä kaikki piirtäneeksi tarkasti sitä, mitä on tämän ajan siirtotyöläisyys.

Tõnu Õnnepalu pitää ilmeisesti kunnia-asianaan ansaita elantonsa jollain muulla tavalla kuin valtion palkkana ja hänen kieltäytymistään on pidetty ylimielisyytenä. Kyseessä lienee ollut myös kirjailijan vapaus. Jos Õnnepalu olisi ottanut kirjailijan palkan, hänellä olisi ollut velvollisuus kirjoittaa.

Vironkielisestä Vikipeediasta saattoi vielä jonkin aikaa sitten lukea, että Õnnepalu ei ottanut vastaan Viron valtion kirjailijan palkkaa sen vuoksi, että Viro on niin köyhä maa ja Virossa on paljon häntä enemmän valtionpalkkaa tarvitsevia.

Nyt ei enää lue. En tajua tätä kuurupiiloa. Jotain valtionpalkasta löytyy Õnnepalun esseestä Palk. Se on luettavissa Tuglas-seuran Elo-lehdestä sekä viroksi että Jouko Väisäsen suomennoksena, jos jaksaa kaivaa tarpeeksi nettiä.

Minulla on artikkeli jossakin arkistossa paperikopiona. En löydä sitä tähän hätään.

Kysyin Õnnepalun palkasta kieltäytymistä Jouko Väisäseltä itseltään sähköpostitse. Väisänen muuttui sillä sekunnilla kärttynaamaksi. En tajua, miksi ei saanut kysyä. Keneltä kysyisin? Olen tosiaan koettanut haroa nettiä, mutta työlästä on.

Õnnepalun kääntäjä oli syvääkin syvempi pettymys. Paljastui paljon tiedon päällä istuvaksi mörökölliksi. Me olemme Suomessa Õnnepalusta paljolti hänen ja hänen käännöstensä varassa. Ja sitten kun koettaa kysyä jotain, on niin kamalan väärin ja jotain, että joku kysyy. Pappa poltti tosiaan raappahousunsa kanssani.

Toimittajathan tietenkin saavat kysyä, mutta kenenkään virassa istuvan toimittajan en ole havainnut kiinnostuneen koko hepusta. Ylipäätänsä virolaisen kulttuurin seuraaminen on Suomessa luvattoman ohutta.

Liityin sen vuoksi Tuglas-seuraan. Olen saanut jo kaksi Elo-lehden numeroa. Olenkin lukenut ne tarkkaan. Niistä joskus myöhemmin.

Ylimielinen siirtotyöläinen

Tottahan on paljon hienompaa työskennellä siirtotyöläisenä Siamin entisen kuninkaan pakolaistalon puutarhassa kuin Suomessa rakennustyöläisenä muiden virolaisten rakentajien kanssa.

Tulee jotenkin kultivoituneempaa (hienostuneempaa ja oppineempaa) tekstiä. 

Erityisesti ärtymystä koin jo ensimmäistä kertaa Englantilaista puutarhaa lukiessani, kun Õnnepalu kirjoitti luvussa Nousu, ettei kenenkään unelmatyönä voi olla levittää asfalttia, siivota hotellihuoneita tai lypsää lehmiä. (s. 171)

Lause kuvastaa mielestäni akateemisesti koulutetun ja eliitistä vähitelleen pudonneen tai oikeastaan pudottautuneen ihmisen ylimielisyyttä. Mikseivät unelmat voisi olla ihmisen kokoisia?

Õnnepalu ei ole nähnyt Suomen televisiossa ollutta tietoiskua lasten unelmista. Muistelemme Matin kanssa, että tietoisku koski tieliikennettä. Kärki oli siinä, että ei saa varomattomasti ajamalla murskata lasten tulevaisuutta.

Tietoiskussa pikkuinen poika kertoi unelmakseen sen, että pääsisi lakaisemaan teitä lakaisukoneella ja tyttö sanoi haluavansa lääkärihoitajaksi tietenkin.

Luvussa Nousu Õnnepalu käsittelee modernin ajan valhetta. Sääty-yhteiskunnan valhe oli se, että Jumala on luonut yhden kreiviksi ja toisen kerjäläiseksi. Vapaan yhteiskunnan valhe on menestys. Aikaansaaminen. Jokainen voi saada aikaan. Jokainen voi tehdä työtä, joka on samalla harrastus.

On edelleen olemassa syntyperäinen eliitti. "Tunnettujen ihmisten" lapset eivät lähde kaupan kassalle töihin eivätkä vaneritehtaaseen koneen ääreen. Jännittävä huomio. Hesarin Kuukausiliitteessähän on aivan ihastuttava sarja, jossa ensin vanhempi kertoo lapsestaan ja sitten lapsi vanhemmistaan tai sisko veljestä tai päinvastoin.

Onko sarjassa koskaan ollut luokkasiirtymää alaspäin? Niin että jonkin tunnetun ihmisen lapsesta tulisikin jotain aivan tavallista.

Puutarhuritoveri Mark - elämäntarina

Õnnepalu ei kirjoissaan paljoa ihmisiä kuvaile. Moniulotteinen kuvaus Rottanaama-Keithistä on hurmaava poikkeus.

Tai jos Õnnepalu kuvailee, kuvaus niukkaa ja kaikkea muuta kuin rakkaudellista. On vaikea sanoa, eikö kirjailija halua, uskalla vai eikö osaa. Viimeisessä sanassa hän kirjoittaa, että on rakastanut ihmisiä jotenkin liikaa. Ei se kyllä hänen teksteistään välity.

Muistaakseni Mandalassa on kohta, jossa Õnnepalu viittaa jonkin kriitikon näkemykseen siitä, että kirjailijalla on huonot välit isänsä kanssa. Õnnepalu on vihoissaan siitä, että hänen suhdettaan isäänsä arvioidaan kaunokirjallisten tekstien perusteella.

Sanotaan nyt näin. Minäkertojan ja isän välillä on kummaa kireyttä ja etäisyyttä. Ehkä syynä on Õnnepalun seksuaalinen suuntautuneisuus. Virossa ei varmaan olla ihan vielä siinä asti vähemmistöjen oikeuksien toteutumisessa ja identiteettipolitiikassa kuin meillä Suomessa.

Kirjailija kyllä kuvailee kunkin asuinpaikkansa alkuperäisväkeä, mutta kovin ulkokohtaisesti. Hänen henkilönsä ovat paperinohuita ja yksiulotteisia.

Samojen kansien sisään Englantilaisen puutarhan kanssa on yhdistetty Valheiden katalogi ja katalogin ainoat viittaukset minäkertojan pään ulkopuolelle ovat harvat maininnat A:sta sekä niukat kuvaukset isästä sekä muutamasta sukulaisesta tädin hautajaisten yhteydessä.

Viimeisessä sanassa Õnnepalu kertoo, että A tuki häntä masennuksen yli. Kirjailija oli vajonnut masennukseen taasen jonkin kirjan kirjoittamisen jälkeen.

Rottanaama-Keithin lisäksi Englantilaisessa puutarhassa eläväksi henkilöksi nousee puutarhuritoveri Mark. Mark oli tullut Britanniaan aikoinaan hanttihommiin. Hänellä oli Virossa ollut unelmiensa talo ja unelmiensa perhekin (s. 275).

Mark oli nuorena poikana pitänyt kesäisin huolta vanhempiensa osuudesta Väänään puutarhaosuuskunnassa, mutta aikuisena puutarha oli ollut Markille vain harrastus. Tai pikemminkin kutsumus. Vaimo ei lainkaan ymmärtänyt mokomaa.

Kunnes kaikki oli otettu Markilta pois. Arvelen, että oli tullut avioero ja sen jälkeen Mark oli halunnut tappaa itsensä. Eräänä päivänä Mark tapasi Tallinnassa kadulla Englannissa asuvan tuttavansa ja tämä kutsui vierailulle Lontooseen.

Mark lähti kymmeneksi päiväksi Lontooseen. Eräänä päivänä Lontoon-matkallaan Mark vain tuli siihen tulokseen, että ei palaa Viroon ja alkoi vimmaisesti kunnostaa majapaikkansa villiintymään päässyttä puutarhaa.

Majapaikan omisti eteläafrikkalainen orjaisäntä. Orjaisännällä oli sekä vanhustn kotihoivayritys että majoitustalo vanhustyöntekijöinä toimivia slovakkeja, venäläisiä ja virolaisia varten. Muudan Markin tuttava oli käynyt siivoamassa eteläafrikkalaisen isännän kotona.

Se oli ollut kummallista. Kaikkein suurin työ oli ollut panna eteläafrikkalaisen isäntäperheen tavaroiden paneminen paikoilleen. Mark arvelee, että perheen jäsenet olivat tottuneet kotimaassaan kotiorjaan eikä heille ollut muodostunut ajatustakaan siitä, että tavarat voisi panna itse paikoilleen.

Vapaan valkoisen ihmisen ei sovi nostaa kuppia kaappiin tai takkia naulakkoon.

Mark oli Lontooseen jäämispäätöksen jälkeen ollut töissä ensin orjaisännän puutarhassa, sitten tämän pojan puutarhassa ja vähän aikaa jopa vanhusten kotihoidossa, mutta hoivatyö oli ollut hänelle liian raskasta.

Tämä oli äärimmäisen kiinnostavaa! Näin tarkkanäköistä analyysia en Englantilaisen puutarhan jälkeen olekaan Õnnepalulta lukenut. 

Luokkaviha

Mark oli jonain edellisenä talvena aivan liian toiveikkaasti antanut minäkertojan ymmärtää, että Täti ja Setä maksavat ainakin viisinkertaisen palkan siihen verrattuna, mitä sitten oikeasti maksoivat. Minäkertoja oli tuntenut luokkavihaa - nopeasti ohimenevää kylläkin, mutta yhtä kaikki vihaa!

Õnnepalu kiirehtii assosiaatiosta toiseen. Lopulta tulee siihen tulokseen, että he, joiden harteilla maailma oikeasti seisoo, eivät kuori maailman kermaa. Hyvä juttu, että Õnnepalu sentään arvelee, että asiain tilaa on pystytty ja pystytään jonkin verran muuttamaan.

Ehkä ei pysyvästi, mutta kuitenkin. Aina on yritettävä. Jokainen sukupolvi keksiköön uudestaan Marxinsa. Õnnepalu myöntää, että Marxilla on vielä tulevaisuus jonkinlaisessa muodossa.

Sitä paitsi köyhtymisen pelko näivertää rikkaiden sydäntä alituiseen. Minäkertoja näkee Tädin ja Sedän onnettomuuden. Heillä on eri puolilla kalliita kiinteistöjä ja aina Sedän pitää lentää Singaporeen tekemään bisnestä. Setä tuhlaa typerästi satoja tuhansia, muttei raatsi ostaa uutta ruohonleikkuria.

Takaisin Viroon

Minäkertoja palaa Englannista kotiin kesällä. Paluu on yhtä aikaa sekä vapauttava että ahdistava. Viron luonto on moninaisempi ja villimpi kuin Englannissa, mutta virolaisten kollektiivinen kyyryilevän ylpeä köyhyys näyttäytyy taas.

Minäkertoja ajattelee, että jos nyt kuolisi, voisi kuitenkin kaikista masennusjaksoista huolimatta olla tyytyväinen elämäänsä. Ehkä jotakin vielä haluaisi, mutta ei se pakollista ole. On hyvä niinkin.

Oikeastaan ainoa kirja, jossa Õnnepalu oikeasti katsoo ympärilleen uuteen Viroon, on Englantilainen puutarha. Hetken aikaa 1990-luvun alussa Virossa tehtiin oikeasti politiikkaa. Oli tarjolla vaihtoehtoja ja valintoja tehtiin.

Jostain syystä pyhä yksityisomaisuus, alhaiset verot rikkaille, korkeat köyhille, ulkomaisen pääoman ja ulkovirolaisten talousintressien ehdoton palveleminen jähmettyivät kokeilusta systeemiksi.

Virosta rakennettiin parissakymmenessä vuodessa luokkayhteiskunta (s. 271). 2020-luvulle tultaessa (Englantilainen puutarha on julkaistu vuonna 2017) on muodostunut perheitä, jotka siirtävät vallan sukupolvelta toiselle.

Õnnepalu, Marx ja Eagleton

Metrokohtauksessa, jossa Õnnepalun viereen asettuu humalainen vallankumousromantikko, Õnnepalu ei ota repustaan esille Terry Eagletonin kirjasta Miksi Marx oli oikeassa, sillä parrakas romantikko oli ihastunut omiin ideoihinsa.

Eagletonin sijaan Õnnepalu kuvaa luvussa Vallankumous (s. 214 - 220) Looming-kirjallisuuslehden vihkosta, H. G. Wellsin Venäjän pimeydessä. Brittiläinen kirjailija Herbert George Wells kirjoitti vallankumouksen jälkeisestä Venäjästä joukon artikkeleja eikä Õnnepalu taaskaan vaivaudu selittämään mitään.

Hän paiskaa lukijan naamalle 1920-luvun Petrogradin, aavekaupungin. Kaupungissa ei ole yhtään auki olevaa kauppaa. Silti koko kaupunki käy kauppaa. Vaihtokauppaa. Jokainen haluaa hankkia jotain. Kauppa käy niin kuin kävi opiskelukaupungissani Moskovassa, kun Neuvostoliitto romahti.

Ilman Ruoka-Stockmannia ja luottokorttia me länsiopiskelijat olisimme olleet huutavan hukassa.

Wells oli sitä mieltä, että jos Venäjä olisi saanut kitkutella eteenpäin keisarillisessa mädännäisyydessään, olisi järjestelmä saattanut muuttua rauhassa sosialistiseksi. Toisaalta - Õnnepalu ajattelee, olisiko lännessä koskaan rakentunut ihmiskasvoinen kapitalismi tai jopa meidän pohjoismainen demokraattinen sosialismi ilman vallankumouksen pelotetta.

Terry Eagletonin kirjasessa Miksi Marx oli oikeassa Õnnepalua tympii se, että Eagleton ei nähnyt yhtään kohtaa, jossa Marx olisi ollut väärässä. Minä olin ostanut kirjasen heti, kun se ilmestyi suomeksi. Jälkisanat suomalaiseen painokseen on kirjoittanut Tuomas Nevanlinna. Häntä minulla oli kunnia haastatella, kun olin nuori Kodin Kuvalehden toimittaja.

Luin Eagletonin heti syksyllä 2012. Olin silloin juuri aloittanut blogin kirjoittamisen, mutta ilmeisesti en kirjoittanut Eagletonista mitään. Luin kirjasen nyt uudelleen. Ei siitä jäänyt käteen paljoakaan.

Eagletonin hurmioitunut sävy vain sai ärsyyntymään. Pitää lukea tänä iltana vaikka Nevanlinnan jälkisanat siitä uudelleen. Aloin lukea myös Robert Misikin kirjaa Marx jokamiehelle. Siinä vaikuttaisi olevan enemmän ihan siitä, mitä Marx on kirjoittanut, vaikka aika lailla myös Misik on ladannut kirjaan ylisanoja.

Lähden kohta hakemaan kirjastosta Matt Haigin kirjaa Syitä psytellä hengissä. Õnnepalu viittaa Haigin kirjaan. Vielä jossain käänteessä Õnnepalu-opintojani etsin Valheiden katalogista/Englantilaisesta puutarhasta maininnan kirjailijan Irkutskin vankeudessa kuolleesta isoisästä.

Isoisän kuolemasta Õnnepalu kirjoittaa Viimeisessä sanassaan ja minä sitä lukiessa väitin, että Irkutskissa kuolleesta isoisästä ei ole ollut missään muussa Õnnepalun kirjassa.

Õnnepalun suhteesta uskontoon pitää kirjoittaa oma merkintänsä, mutta sitä varten tilaan Mandalan. Niin. Tilasin jo Finlandia-kirjasta.