Pontus Purokuru Keskeytysten arkistosta vähän merkinnän alussa - ja aamukahvin jälkeisenä kairos-hetkenä on hyvä kirjoittaa syyslomareissusta

ti 28.10.2025

Pontus Purokuru aloittaa kirjoituskokoelmansa Keskeytysten arkisto aamukahvista. Aamukahvi auttaa ymmärtämään, että Leo Stranius on mahdollinen. Aamukahvin jälkeen on kaksituntinen kairos-hetki, jonka aikana kaikki muuttuu mahdolliseksi.

Niin totta, niin totta. Herätys oli aamulla kello 3.45. Vein Matin Helsingin-junalle ja olisin mennyt jo kymmentä vaille viisi kuntoportaille, mutta kuntoportaita ei näköjään valaista yöllä. Nyt pelkään, että vajoan saman tien takaisin uneen. On vielä vähän aikaa päivän parasta kairos-hetkeä. Päätin naputtaa merkinnän.

Saksalaisen kirjailijan Jenny Erpenbeckin kiitelty romaani Kairos olisi hyllyssä kaikkialla Rutakon Ylä-Savon kirjastoissa - paitsi Lapinlahdella. Odottelisiko vielä, että sen saisi omasta kirjastosta? Rautavaarallakin Kairos olisi. Taidan odottaa, että Lapinlahden Kairos palaa hyllyyn.

Varasin Lapinlahdelta Kari Hotakaisen Kirjamessut eli haastattelu joka meni päin helvettiä. Selasin kirjaa Matkuksen Suomalaisessa kirjakaupassa ja se on ohut. Kirjan lukenee yhdessä illassa. Mietin, pitäisikö lukea László Krasznahorkain Saatanatango. Rutakkoon Nobel-voittajan teokset ovat vasta hankinnassa.

Sen sijaan Urjalassa sitä oli tyrkyllä kirjaston tiskillä. Selailin kirjaa eikä se tuntunut vaikealta. Urjalan kirjasto kuuluu Pirkanmaan kirjastoverkkoon ja Saatanatangon oli määrä lähteä verkkolainaksi muualle, mikäli kukaan urjalalainen ei sitä lainaisi. Kummallista, että Rutakossa ei ollut yhtään László Krasznahorkaita hankittuna. Muistan Hesarin arvion Saatanatangosta, kun se julkaistiin suomeksi.

Koijärvi ja Urjala

Syyslomareissulla Marian kanssa Länsi-Suomessa ryntäsimme Urjalassa kirjaston vessaan. Kirjasto oli toisessa kerroksessa, mutta jotenkin selviydyimme rautaovista ja natisevasta hissistä. Kirjastossa kyselin Koijärvestä. Olimme ajaneet Koijärven jonkun sivukylän lävitse ensin ja luulin, että tässä kuuluisa Koijärvi nyt sitten on. Ei ollut. Tulimme isomman tien risteykseen, jossa oli kyltti vasemmalle Koijärvi 4.

Maria arveli, että olimme olleet Koijärven Alapitkällä.

Urjalan kirjastossa emme saaneet tolkkua siitä, mikä kylä loppujen lopuksi oli, mutta kylän keskeltä löytyi ränsistynyt Koijärven seurakunnan ilmoitustaulu. Itse asiassa nyt kun katsoin Google Mapsista, olimme melko lähellä itse vihreän liikkeen alku-Koijärveä. Siellä olisi ollut lintutornikin!

Koijärven kunta on wikipedian mukaan lakkautettu vuonna 1969 ja suurin osa siitä on liitetty Forssaan. Pieni osa pohjoisesta kuuluu Urjalaan. Koijärven seurakunta on ollut olemassa pidempään ja sillä on ollut ilmoitustaululla ilmoitettavaa vielä 2000-luvullakin:

"Koijärven seurakunta perustettiin vuoden 1924 alusta. Vuoden 1969 kuntaliitoksen yhteydessä se muodosti seurakuntayhtymän Forssan seurakunnan kanssa ja lakkautettiin vuoden 2006 lopussa. Vuoden 2007 alusta seurakunta liitettiin Forssan seurakuntaan, jolloin perustettiin Koijärven seurakuntapiiri."

László Krasznahorkain Saatanatango

Koijärven vuonna 1922 rakennettu kirkko olisi ollut tutkimisen arvoinen, mutten keksinyt mistään edes hautausmaan vessaa. Ajoimme hurjapäinä Urjalaan emmekä sieltä löytäneet nopeasti huoltoasemaa ja siksi töytäilimme kirjastoon. Eikä siinä vielä kaikki; kirjasto oli 1970-luvulla rakennetun liikerakennuksen toisessa kerroksessa ja vessa aivan taaimmaisessa nurkassa.

Olen yhä vahvemmin alkanut arvostaa Nesteen Matkakeitaita. Invavessa on heti sisäänkäynnin jälkeen oikealle avautuvalla käytävällä eikä ole lukittu tai vittumaisen koodin takana. Viitasaaren ABC on painajainen. Vessat ovat peränurkassa ja invavessaan pääsee vain koodilla. Yleensä kassalle, josta koodin saisi, on jono ja kassalla työskentelee joku syntymässä säikähtänyt typy, joka välttelee katsekontaktia asiakkaiden kanssa jo muutenkin.

Invavessan ovikoodi tuntuu olevan tarkasti varjeltu salaisuus ja saamme sen jättiläismäisen tiskin takaa juuri ja juuri kuultavana kuiskauksena.

Kyselin Urjalan kirjaston vessakäynnin jälkeen kyselin virkailijalta László Krasznahorkain Saatanatangosta. Se oli tyrkyllä urjalalaisille kirjallisuuden ystäville. Kerroin, että Hesarissa oli ollut Nobel-voiton yhteydessä juttu Krasznohorkain kääntämisestä.

Kääntäjä on Minnamari Sinisalo (ent. Pitkänen, Hesari halusi panna entisen sukunimen jostain syystä esille juttuun). Sinisalo puhuu kääntäessään kirjoittamansa ääneen, jotta saisi kielen elämään. Hän tekee samoin kuin kirjailija itse tekstiä kirjoittaessaan. En saanut Urjalan kirjastovirkailijaa innostumaan pikku kaunokirjallisuuskeskustelusta.

Sen sijaan hän katsoi verkkokirjastosta, että Krasznahorkaita on varattu murto-osa siitä, mitä on varattu Satu Rämön uusinta Islanti-dekkaria. Kun sitten virittelin vielä jutustelua Koijärvestä virkailija ilmeisesti halusi päästä meistä eroon ja hälytti apuun kirjastonjohtajan.

Kirjastonjohtaja tiesi kuntaliitoksesta enemmän, mutta häneltä en enää edes uskaltanut kysyä, oliko lukenut edes juttuja Krasznahorkaista. Urjalan kirjaston kunniaksi on sanottava, että siellä sentään Krasznahorkain Saatanatango oli jo syyslomaviikolla.

Kyvyttömät ja haluttomat

Olen ilmeisesti ulkoavaruudesta. Vieläkin hävettää, miten into pinkeänä koetin virittää entisten toimittajatutkintolaisten whatsappissa keskustelua johtamisesta. Pidän hyvänä sitä, että toimittajat ovat niin itseohjautuvia ja suvereeneja töissään, että pitävät johtamiskoulutuksia nilkkikoulutuksena, kuten Antti Pietilä kirjoitti kirjassaan Erkon verikoirat, mutta en olisi arvannut, että saan kieltämättä naiiveihin keskustelunaloituksiini persutason yleisölinää.

Vastauksena oli jotain niin analyyttistä kuin: "...kyvyttömät yrittävät saada haluttomia tekemään mahdottomia."

Muutaman todella epätoivoisen keskustelun aloitusyrityksen jälkeen jätin ryhmän. Enkä mennyt toimittajatutkintolaisten 40-vuotistapaamiseen Tampereelle syyskuussa. Ohjelma ei ollut tarpeeksi kiinnostava. Meistähän olisi saanut irti vaikka minkälaisen pikku seminaarin, jossa jokainen olisi esitellyt jonkin itselleen rakkaan aiheen. Kun kerta johtamisesta kukaan ei halunnut puhua tai sitä miettiä.

Niin kuin Lions Clubissa ikään. Olen ymmärtänyt, että lionslaiset esitelmöivät toisilleen tapaamisissa. Onko muuten Lions Clubeja enää olemassa? Ehkä ei, sillä meitä ei ole pyydetty mihinkään Lapinlahden Viertäjiin tai Kiertäjiin. Luulisi kutsun jo käyneen, kun osakeyhtiökin täytti kesällä 17 vuotta. Olemmehan työnantajaedustajia ihan.

Jostain syystä toimittajatutkintolaiset halusivat tapaamisessa vain istua elegantisti viini- tai olutlasillistensa ääressä. En tiedä, kuinka monta lasillista tarvittiin, että ihmiset alkoivat puhua henkilökohtaisista asioista. Kuvassa, jonka juhlista sain, ihmiset kyllä näyttivät iloisilta, mutta arvelen, että en olisi kuitenkaan osannut istua pitkässä pöydässä tarpeeksi siivosti ja säädyllisesti.

Olisin tietenkin häirinnyt eläköityvien kultapossukerholaisten taivaallista rauhaa kysymällä, missä olivat silloin, kun hyvinvointivaltiota alettiin ajaa alas uusliberalistisessa pöhinässä.

Lenin oli oikeassa

En jaa maailmaa ihmisten kanssa, jotka lukevat Satu Rämön tai Leena Lehtolaisten dekkareita enkä näköjään enää jaa maailmaa sellaisten ihmisten kanssa, jotka lukevat toisiaan. Hesarilaiset lukevat Iltasanomia ja Iltasanomissa töissä olevat lukevat Hesaria. Ylellä työskentelevät eivät jaksa lukea mitään, sillä pelkäävät potkuja.

Toisaalta! Esimerkkini Hesari-Iltis-persekiepistä on huono. Olen nimittäin alkanut lukea Hesaria kannesta kanteen ja tarkasti. Ilolla olen pannut merkille, että päätoimittaja Erja Yläjärven aikaan toimitus on saanut käskyn etsiä kiinnostavia haastateltavia maakunnista ja esimerkiksi demokratiaa käsittelevät artikkelit ovat loistavia.

Lisäksi jutussa Esa-Pekka Salosen elämäkerrasta sanottiin, ettei kapellimestari ajattele päivittäin, mitä Lenin sanoi, mutta ajatteleepa kuitenkin jotain!

"Lenin kirjoitti, että ilman kommunistista maailmanvallankumousta valta on sadan vuoden päästä keskittynyt muutamien taloudellisten konglomeraattien käsiin." Esa-Pekka Salonen muistuttaa ja lisää, ettei ennustus ihan pieleen mennyt.

(HS su 26.10.2025, Kuinka vasemmistolainen oikein olet, Esa-Pekka Salonen?)

Ja jotta nyt ei ihan menisi kehuskeluksi, olen sitä mieltä minäkin, että Hesarin kulttuurissa on ihan liikaa kevyttä musiikkia ja kulttuuritoimituksen toimittajanhakuilmoitus oli syvällä anusaukosta.

Kaipaan niin Ärräpäitä ja siellä käytyjä keskusteluja. Onneksi niitä voi silloin tällöin käydä puhelimitse.

Tulevaisuuden usko, lohtu ja voima 

Päivä menee käytännössä blörinäksi. Kohta iskee vähien unien jälkeinen aivosumu. Olen jo tänä aamuna lukenut Karjalaisen sekä Hesarin ja uusimmasta Elonkehästä (3/25) pohjoiskarjalaisen ekoteologin Pauliina Kainulaisen kirjoituksen Hengityksenkaltainen yhteys luontoon - Mistä tulevaisuuden uskoa, lohtua ja voimaa.

Merkkasin oranssilla yliviivaustussilla Kainulaisen artikkelista joitain kohtia. Kainulaisen kirjoitustyyli joskus ärsyttää ja nytkin ýmpyröin lauseesta Jumalan kaipaaminen vie nän kokonaisvaltaiseen suuntautumiseen Häneen sanan Häneen. Ärsyyntymiseni kertoo enemmän minusta kuin Kainulaisesta.

Ja niinhän se on. On taas myönnettävä, että kun kirjoitan siitä, mitä muut ovat kirjoittaneet, kirjoitan etupäässä itsestäni.

Joka tapauksessa ensin ärsyynnyin Elonkehän Osma Naukkarisen pääkirjoituksesta. Naukkarisella on täytynyt olla todella toivoton hetki, kun on pääkkärinsä väsännyt. Hänen mielestään ei ole syytä toiveikkuuteen. Ymmärrän kyllä, mitä Naukkarinen tarkoittaa. Ei ole aihetta katteettomaan teknologiatoiveikkuuteen, mutta arvelen, että suurempi vaikutus kuin maailmanlopun maalailulla, on sillä, että sekoitetaan erilaisia kehitys- ja ajatuskulkuja.

Toki Naukkarinen itsekin kirjoittaa, että sai toivoa Henry Soinnunmaan reportaasista Ikielo-permakulttuurifestivaaleilta ja virolaisen Valdur Mikitan esseekokoelmasta. Myös Pauliina Kainulaisen tekstistä välittyi toivo, lohtu ja lämpö. Hän lainaa Julia Norwitchilaista, 1300-luvun englantilaista mystikkoa. Norwichiläinen kirjoitti, että "Kaikki kääntyy hyväksi ja kaikki kääntyy hyväksi ja kaikenlaiset asiat kääntyvät hyväksi."

Äiti Juliana mielsi Jumalan äidillisenä.

Kainulainen ei ota ajatteluunsa Vanhan Testamentin julmia jumalakäsityksiä. Hän pitää niitä ilmauksina ihmisymmärryksen vajavaisuudesta. Raamatuntutkija Kari Latvus ottikin Kirkko ja Koti -lehden haastattelussa esille Jumalan erisnimen Shaddai. Se tarkoittaa joko vuorta tai naisen rintoja. 

Latvus on kirjoittanut tietokirjan Jumala kuvien muutoksessa. En ole sitä vielä lukenut, mutta ilmeisesti olen irtautumassa persoonallisen Jumalan käsityksestä. Sen vuoksi niskakarvani nousivat pystyyn ja tunsin ärtymystä, kun suuresti ihailemani Pauliina Kainulainen kirjoitti Elonkehässä, että Jumalan kaipaaminen vie kokonaisvaltaiseen suuntautumiseen Häneen. No ei kyllä vie, ajattelin, ja vähän säikähdinkin omaa reaktiotani.

Arvelen, että olen edelleen panteisti - en edes panenteisti. Uskon Jumalaan, mutta Jumala on kaikki. Myös me olemme osa Jumalaa. Minulle ei ehkä sittenkään ole olemassa mitään ulkopuolista Häntä.