Yhteinen taipaleemme Satakunnan Kansan kanssa päättyy euron tutustumisjakson loppuun - vastaan alkoi tulla Hesarissa julkaistuja juttuja

Kaikkea sekalaista Kajaanin lähdön aamuna: Tiibetiläisen taiteen keskuksesta Alastarolla, Rauman taidemuseon Lumoavasta vaivasta, Kerttu Horilasta Poriin, Olgat Ravn ja Palo, Ciia Kiiskinen ja aivan lopussa Marxilaisuuden kritiikkiä Olga Ravnin Minun työssäni

ti 8.7.2025 ja ti 15.7.2025

Se, että päädyimme Marian kanssa Raumalle ja taidemuseoon, on Satakunnan Kansan kulttuuritoimituksen ansiota. Kun ostin Jari Hiltusen kritiikin Tuire Krogeruksen kirjasta Majakan varjo, piti samalla tutustumiseurolla ostaa Satakunnan Kansaa nettilehtenä kuukauden ajaksi.

Nyt suhteemme Satakunnan Kansan kanssa on päättymässä. Vaikka tänäänkin luin innolla reportaasin ulvilalaisen emerita työpsykologin rönsyävästä puutarhasta, petyin Satakunnan Kansaankin vähäsen.

Siinä on ihan liikaa samoja juttuja kuin Hesarissa. Vituttaapi!

Raumalle pätkä Hämeen härkätietä

Ajoimme perjantaina 4. heinäkuuta Marian kanssa Messilästä Raumalle. Katselin Messilän aamiaispöydässä netistä reittiä. Jostain muistiin tuli Hämeen Härkätie ja löysinkin härkätien kotisivut.

Lähellä Forssaa huomasin kulahtaneen opasteen museotielle. Käännyin oikealle ja siinä se oli: 14 kilometrin pätkä Hämeen härkätietä. Nauratti, sillä tuli vaikutelma, että tienpätkän on annettu ennallistua itsekseen lähes keskiaikaiseen kuntoon.

Opastetaulut olivat raapiutuneet ja näköalapaikkojen pysäköintitaskut pusikoituneet.

Lähempänä Raumaa oli tarkoitus ajaa Pyhäjärven itärantaa pitkin, mutta en älynnyt risteystä ja päädyimme Raumalle näkemättä vedestä vilaustakaan. Onnistuimme olemaan Raumallakin vailla havaintoa merestä tai edes sen läheisyydestä.

Tiibetiläisen taiteen keskus

Alastarolla tienposkessa oli yksinkertainen kyltti: Tiibetiläisen taiteen keskus. Ajoin tietenkin kyltin ja risteyksen ohitse. Risteyksen jälkeisellä linikkapysäkillä panin mapsin päälle ja maps ohjasi meidät Alastaron teollisuusalueen halki ja takaisin Tiibetiläisen taiteen keskuksen risteykseen.

Kävimme taiteen keskuksen pihassa, mutta keskuksen aukioloaikaa oli jäljellä vain kaksikymmentä minuuttia. Panimme vain merkille, että semmoinen on ja päätin, että sinne vielä palaan. Äsken googlasin. Tiibetiläisen taiteen keskus on avant garde musiikkimiehen Pekka Airaksisen (1945 - 2019) perustama ja mikä erityisesti kolahti, oli se, että tietämättömyys on viides mielen myrkky!

Tästä en ole ikinä kuullutkaan. On olemassa raivokkaita suojelijoita, jotka suojelevat ihmisiä mielen myrkyiltä. Tietämättömyyden lisäksi myrkkyjä ovat viha, kateus, ylpeys ja ahneus. Muista on surku luopua, mutta tietämättömyyden myrkystä olen halunnut koko ikäni vapautua!

Rauma ja kaikkea siellä

Rauman taidemuseon näyttely Lumoava vaiva oli lumoava. Mieleni teki itkeä, kun astuin sisään Christoph ja Sebastian Müggen teokseen, jonka osia ovat Levoton auringonkukka, joka tanssi pois palapelistä, Kuinka näytellä normaalia ja sopia palapeliin ja Käsienpesu-Neurotango.

Aivan kuin Müggen veljekset olisivat tyhjentäneet pääni sisällön museohuoneeseen. Teoksesta kirjoitan vielä, mutta kohta alkaa taas olla kiire.

Haluan kirjoittaa myös Ida Sofia Flemingin teoksesta Traumakuoret II.

Koska osuimme käymään Raumalla hirmumyrskyn ja kaatosateen välissä, emme ehtineet Rauman taidemuseon Muijalaan. Muijala on taideresidenssi. Nimi on vaihdettu. Paikka oli ennen nimeltään Äijälä.

Kerttu Horila, Iisalmi ja Pori

Emme myöskään nähneet Kerttu Horilan Kolmea sulotarta tai keraamista puiston penkillä istuksivaa naista. Taidemuseon edessä oli tällä kertaa poikapatsas. En ehdi nyt etsiä tietoa siitä, kenen patsas oli.

Kerttu Horilan Peppi Pitkätossuun vanhana naisena tutustuin ja ihastuin Kuopion taidemuseossa. Kuuntelin siitä taidevartin ja ryhdyin pitämäään kovasti myös taidevartin asiantuntijasta Peura Maria Meyersistä, vaikkakaan Horilan Peppi Pitkätossun tie Kuopion taidemuseoon ei ollut kovin romanttinen.

Olin niin toivonut, että patsaalla olisi ollut jokin tarina!

Kerttu Horilan ateljee olisi sijainnut Vanhassa Raumassa Länsikadulla. Sekin jäi näkemättä. Horila on syntynyt Iisalmessa vuonna 1946.  Ahaa, Horilan puiston penkillä istuva Maire löytyykin Porin Eetunaukiolta.

Porin ohitustietä kaahasimme muun liikenteen mukana kaatosateessa. Ajattelin hämärästi, mitä jos olisimme Marian kanssa etsineet Lautatarhantieltä muudaan postilaatikon, sillä en saanut viime syksynä vastausta, onko talon numero tämä vai tuo.

Ilmeisesti minun ei tule sitä saada tietääkään. Ymmärrän. Mutta olisin voinut itse ottaa selvää. Ihan huvikseen. Pitää vielä joskus kirjoittaa aiheesta ystävyyssuhteen hiipuminen ja sen katkaisu.

Äitikirjat - Olga Palon ja Olga Ravnin

Maria on siis Savossa. Kohta herätän typyn ja lähdemme, jos Luoja suo, Kajaanin taidemuseolle katsomaan Teemu Mäen näyttelyä. Taiteilija itse olisi ollut tavattavissa viime lauantaina. Harmi, että en katsonut taidemuseon sivuja heti, kun Rauman taidemuseon ilmoitustaululta pongasin jullarin Mäen näyttelystä.

Viime viikolla, kun tulimme Länsi-Suomi -turneelta, tunsin itseni loputtoman väsyneeksi. Höpsistä! Minulla oli ilmeisesti poskiontelon tulehdus. Se päättyi muutaman päivän korvatulehdukseen. Korvatulehduksen huomasin olevan helppo kestää autossa. Kun auto humisee, ei kuule korvien suhinaa ja paksetta.

En ole kyennyt tällä aikaa yhtään mihinkään. Olen vain lukenut äitiyskirjoja. Nyt on meneillään tanskalaisen Olga Ravnin Minun työni. Ravnin kirja tarttui mukaani samalla, kun lainasin Lapinlahden kirjastosta hullun naisen ullakolla istuessa kirjaston tietokoneen ääressä - Olga Palon Keskusteluja lapseni ja Virginia Woolfin kanssa. 

Se oli huikea kirja. Pitää palata siihenkin ennen kuin palautan sen kirjastoon. Sureksin ensin sitä, että kun Maria ja Anna syntyivät, ei ollut mitään vastaavia kirjoja äitiyden kipeydestä. Muistelin, kuinka lainasin Riistaveden kirjastosta Terhi Utriaisen Välimatkoja. Sitä kaiketi oli markkinoitu kirjana äitiydestä, mutta muistan kokeneeni sen teennäisenä ja lipuilevana.

Ei vastannut kokemustani äitiydestä. Siinä tuleva äiti haahuili jossain puutarhassa, jossa oli mätäneviä omenoita. Seesteisen surullista. Olgat Palo ja Ravn näyttävät äitiyteen liittyvän raivon. Raivoa ei voi poistaa ja se askarruttaa. Askarrutti kirjailija Helmi Kekkostakin, sillä hänen oli pakko sisällyttää marraskuun 2013 äititragedia romaaniinsa (etsin nimen tähän joskus).

Tragediassa väsynyt äiti lähti Nurmeksesta ajamaan Kuopioon menevää linja-autoa takaa ja Rautavaaran Hankamäessä ajoi linikan ohitse, teki uukkarin ja ajoi linja-auton nokkaan. Tappoi itsensä sekä kaksi lastaan. Toisen lapsen isä oli linja-autossa matkalla Kuopioon töihin.

Miksei kukaan tunnistanut äidin väsymystä? Minä olen ollut niin väsynyt yöheräämisiin, että olisin voinut helposti tappaa jonkun.

Taiteilija Ciia Kiiskinen ja lapsen ensimmäiset sanat

Kun olin surrut aikani sitä, että en löytänyt äitiyden tunteilleni sanoitusta (olipas pliisusti ilmaistu, menköön!), muistin yht´äkkiä - olikin semmoinen! Ciia Kiiskisen Äitiyspakkaus. Äitiys sai kuvataiteilija Ciia Kiiskisessä aikaan huikean luomisvimman.

Hän kuitenkin arveli traumauttaneen lapsensa sillä, että aina, kun vauva keskeytti äidin työskentelyn, äiti sanoi ääneen: "Voi paska!"  Muistan tyrskähtäneeni ääneen, kun Kiiskinen kirjoitti arvelevansa, että voi ja paska ovat hänen lapsensa ensimmäiset sanat.

Uusi juttu ja joku vitun Substack-artikkeli

Uudesta jutusta en paljoa perusta. Matti kuuntelee sitä ja minä joskus luen sen kirjallisuusjuttuja. Hihittelen uusille ilmauksille, kuten substack-artikkeli. Voi vitun vitunvittu, missä on Janne Saarikivi, kun häntä tarvittaisiin. Voisiko Saarikivi luoda yhteistyössä Uuden jutun kanssa uusia suomenkielisiä termejä ja lanseerata ne?

Lanseerata ei myöskään ole suomiperäinen verbi. Se tulee ranskasta ja tarkoittaa alunperin heittämistä. Tällekin voisi etsiä uuden sanan tilalle.

Mutta Uuden jutun hyvä substack-artikkeli oli Eleonoora Riihisen ja se käsitteli autofiktiota. Nythän on muodissa se, että autofiktiota nyreksitään. Uusimmassa Parnassossa oli kirjailija Joel Haahtelan teksti aiheesta. En mene siihen nyt. Haahtelan romaanit eivät ole kolahtaneet, vaikka kirjailija on psykiatri.

Mutta tämän Eleonoora Riihiseltä panen tänne muistiin. Palaan tarinoituneeseen minuuteen vielä. Joskus:

"Punainen erokirja [—] tutkii kauttaaltaan kirjailijan tarinoitunutta minuutta. Hän kertoo omalla nimellään 'Pirkko Saisiosta', väliin etäännyttäen kolmannessa persoonassa, väliin palautuen suoraan monologiin. Tutkimus kutsuu tällaista erisnimen peliin heittävää romaania autofiktioksi tehdäkseen eron väljempään omaelämäkerralliseen proosaan.
Autofiktion herättämät kysymykset kirjallisuuden ja maailman suhteesta ovat kiinnostavimmillaan, kun päästään etäälle sen tapahtumien ajasta. Saision romaanin henkilögalleria on jo nyt jokseenkin fiktiivinen kirjailijaa nuoremmille sukupolville"

Marxilaisuuden kritiikkiä Olga Ravnin Minun työssäni

Olga Ravnin Minun työssäni oli sivulla 197 kritiikkiä Marxin kirjoituksesta siitä, että ruumiillinen työ pitää ulkoistaa koneille, jotta työläiset voisivat keskittyä aamupäivisin kirjoittamaan runoja. Ravn kysyy aiheellisesti, kenelle Marx aikoi ulkoistaa vaipanvaihdon.