Tuire Krogeruksen Majakan varjo on kasvutarinana sadunkaltainen ja upea, tendenssimäisyys keskellä kirjaa tympii

su 29.6.2025

Mietin koko viime yön, miksi Tuire Krogeruksen Majakan varjon New Yorkin ja Irlannin jaksot olivat häiritseviä. Illalla oli pakko lähettää viestiä (täten luovun sanasta whatsapata) Suomen kirjallisuuden contessa Adelaide de Saint Erasmolle, että romaani plöpsähti tendenssimäiseksi me too -tuotteeksi. Onneksi vedin kirjan kerralla loppuun. Vähän yli kymmeltä olin viimeisillä sivuilla.

Kannatti lukea Majakan varjo kokonaan. Lopussa oli kipeän kaunis kuvaus tyttärestä ja äidistä, jotka hetkeksi löysivät yhteyden toisiinsa. Tajusin, että äiti suojeli tytärtään. Hän suojeli tätä jo lähettäessään tyttärensä kouluun toiselle mantereelle.

Romaanin lopussa äiti antoi tyttären säilyttää isästään kauniin, rakastavan ja ihannoidun kuvan.

Mutta niin kuin taajaan myös opinnäytetyössäni siteeraama sosiaalipsykologi, psykoterapeutti ja kirjailija Katriina Järvinen sanoi Riikka Suomisen mainiossa radio-ohjelmassa Vallatonta rakkautta: "Moni asia on totta yhtä aikaa."

Isä oli varmaan myös rakastava ja lämmin. Toisaalta isä oli vetäissyt itselleen lapsivaimon kummallisista oloista ja kasvattanut tästä seurapiirikelpoisen rouvan. Rouva vain ei osannut olla äiti, sillä hän itse oli joutunut kasvamaan käytännössä vailla äitiä - ja oikeastaan isääkin.

Romaanin pääajatukseksi minulle muodostui selvityminen ja lasten ihmeellinen resilienssi. Sen Tuire Krogerus tavoitti hyvin. Pidin lisäksi romaanin alkupuolen sadunomaisuudesta. Tuli mieleen ihastuttava pokkari, jonka muistan nyppäisseeni jonkin ruokamarketin kirjahyllystä tai alekorista vuonna 2015. Saattoi olla vaikka Iisalmen K-Sittarista.

Pokkari oli Eowyn Iveyn Lumilapsi ja se kertoo lapsettomasta pariskunnasta Alaskasta. Aviopuolisot ovat ajatumassa erilleen. Asetelma muuttuu, kun pariskunnan pihapiirissä alkaa liikkua metsän lapsi Faina. Faina elää yksin kuin villieläin ja selviytyy!

Emme eläneet sitkutellen

Kävimme pokkarin ostamisen aikoihin Annan kanssa K-Sittarissa ja Annan kanssa aina meni rahaa niin, että Matin tukka nousi pystyyn. Piti ostaa sitä ököttiä ja tätä ököttiä ja tuota kynnenkasvatusseerumia. Kaipaan tuhlausreissuja Iisalmeen. Välillä kävimme Emotionissa ja menimme kahvila Hillaan herrastelemaan.

Eihän meillä ole koskaan rahaa ollut liiaksi, mutta olen osannut panna ne olennaiseen. Tirskistä. Makeaan elämään ja nautintoihin. En elä sitku-elämää. Miksi elää, sillä huomenna voi olla kuollut?

Toisaalta osaan elää vähällä, jos niikseen tulee. Jos ei ole rahaa käydä ulkona syömässä, ei sitten käydä ulkona syömässä. Kun rahat menevät vähiin, emme menetä mitään perustavaa laatua olevaa. Lopetamme ylellisyydet. Sitten ylellisyydeksi riittävät sipulirenkaat ruisleivän päällä. Tämän opin  Leonidilta.

Siksi olen vihainen Urpon (kök.) hallitukselle. Hallituksen kardinaaliääliöt ottivat pois työttomyysturvan suojaosan. Se, että perusturvan lisäksi saattoi ansaita 300 euron edestä tulojen vähentämättä perusturvaa, antoi kaikkein köyhimmille mahdollisuuden sallia itselleen jotain ja mahdollisti pienten työpätkien vastaanottamisen ilman, että joutui odottamaan seuraavia korvauksia paperisodan vuoksi.

Lisäksi asumistuen leikkaukset hajottavat köyhien yhteisöjä, kun ihmiset joutuvat muuttamaan pienimpiin asuntoihin. Anu Kantolan sekä työryhmän kirjassa Kahdeksan kuplan Suomi kirjoitti toiveikkaasti, että lähiöissä muhii hiljaisen vallankumouksen kipinä. (s. 240)

Lähiöiden ihmiset ratkovat arjen ongelmia kaikessa hiljaisuudessa. Yhdellä on auto ja autollinen käyttää autottomia kauempana kaupassa. Autollinen koiranomistaja voi saada kyydittävänsä hoitamaan koiraa, jos on itse käymässä jossakin.

Se, jolla on pora, voi käydä kiinnittämässä naapurin taulut ja saa vastapalvelukseksi lettipullaa. Marian pukemispenkin kunnan työpajalla rakentanut mies tiedotti naapurilleen aamuisin olevansa hengissä, kun pani kahvinkeittimen päälle. Asuntojen keittiöiden väliseinät olivat niin ohuet, että kahvinkeittimen porina kuului naapuriin.

Nyt kun ihmiset joutuvat muuttamaan asumistuen leikkausten takia, yhteisöt hajoavat ja muuttajat joutuvat aloittamaan sosiaalisten verkostojen luomisen alusta. Näin persujen puoluekokouksesta noin kahden sekunnin televisiouutispätkän, jossa kurttuisen pirun näköiseksi muuttunut Riikka Purra (natsisaksipers.) sanoo, että valtion budjetissa on vielä paljon kaikkea hilipatihippanpaata, josta voi karsia.

Veikkaan tietäväni, mitä Purran mielestä on hilipiatihippanpaa. Se varmaankin on, kaupan halvin arkijuusto halvan ranskanleivän päällä. Tottahan sellainen pitää höylätä pienimmistä sosiaalituista pois.

Kahdeksan kuplan Suomi sanoo, että pienituloiset sinnittelijät ovat piikki kansakunnan brändääjien lihassa: "Eriarvoistuva Suomi tarvitsee uusia lääkkeitä demokratian vahvistamiseen ja yhteiskuntarauhan säilyttämiseen."

Samaan ajatukseen päättyivät Osmo Soininvaaran muistelmat Voittoja ja tappioita. Soininvaaran mukaan räjähtäneet tuloerot ovat pahin yhteiskunnallinen uhka. Soininvaaran muistelmista on kirjoitettava oma merkintänsä. Aloitin muistelmien kuuntelun vuosi sitten ja lopetin alkukesästä.

Ihan huikeasti opin niistä, mutta en ehtinyt kirjoittaa mitään, kun oli tämä pahuksen lyhytterapeuttiopiskelu. Kun pääsen opinnäytetyön uusinnasta eroon, en pieraisekaan vähään aikaan mihinkään oppikirjaan viittaavaa kohti edes!

Majakan varjo ja Lumilapsi

Sekä Tuire Krogeruksen Majakan varjo jonnekin puoliväliin ja Eowyn Iveyn Lumilapsi kokonaisuudessaan ovat aikuisten satuja.

Kirjansa alkupuolella Krogerus kuvaa kauniisti majakkasaarella keskenään selviytyvän sisaruskatraan solidaarisuutta ja lämpöä. Olot ovat karmivat ja vanhemmat aivan sekoboltseja, mutta lapset selviytyvät. Toki he kantavat traumansa saaren ulkopuolelle ja välittävät ne seuraavalle sukupolvelle, mutta jos niin ei olisi, seuraava sukupolvi traumatisoituisi jostain muustsa.

Jossain lyhytterapeuttiopintojen oppikirjassa oli lause, että meidän on tultava toimeen niillä vanhemmilla, jotka meillä on. Taisi olla Harri Virtasen Trauma ja rakkaus.

Majakan varjo alkaa sillä, kun isä saapuu moottoriveneellä saaren rantaan. Hänellä on mukanaan televisio ja lapset asettuvat laiturille ikä- ja pituusjärjestyksessä valmiina vastaanottamaan harvinaista vierasta saarella: isää tuliaisineen.

Hienosti rakennettu alku. Romaanin henkilöt tulevat esitellyiksi lukijalle ja samalla voi päätellä asetelmat. Isä sipaisee silmälasinsa merenroiskeista kuiviksi paitansa kaulukseen ja arvioi lapsiaan.

Ensimmäisenä rivissä on isosisko Klaara vieressään isoveli Klaus, seuraavana Knut ja rivin pitelijänä minäkertoja, Kira. 

Isä tuo saarelle television. Lapset hihkuvat ja heittelevät innoissaan tavaroita. Telkkari avartaa eristyksissä elävän lapsilauman elämää kummasti. Seuraavana päivänä rantaan lipuu arvokas äiti. Äidillä on hiilikuituvene ja hän on uljas ja vapaa taivaan lintu, jota ei voi kahlita häkkiin.

Äidillä oli vatsassaan viides lapsi ja katras hapantuu; televisio oli vain harhautusjuoni. Isosisko Klaara sanoo, että ei aio hoitaa enää yhtään vauvaa. Klaara oli hoitanut minäkertojan ja Knutin. Klaara oli ollut ihan lapsi, kun vauvojen äitiyspakkauksista värkätyt kopat oli siirretty esikoisen huoneeseen.

Laatikoiden kannet olivat maakellarissa mattona, ettei kukaan vain liimannut niihin postimerkkejä ja postittanut vauvoja Indokiinaan.

Knut tokaisee: "Saatanan saatana, minun ja Kiran kai sitten pitää hoitaa se." Mamma hieroo masuaan ja naureskelee hassuille lapsille, että hänhän se vauvan hoitaa. Ilmeisesti kaikilla oli tiedossa jo siinä vaiheessa, että mamma tuskin hoitaa yhtään mitään.

Minäkertoja juoksee ulos majakasta. Hän on iloinen uudesta perheenjäsenestä, sillä perheenjäsen on vauva eikä riuhtaise veneen moottoria käyntiin eikä lähde mantereelle taaksejääville iloisesti vilkuttaen.

Riipaisevaa. Riipaisevasti ilmaistu. Huikeaa!

Kaksoisveli hainpoikanen

Knut on minäkertojan kaksoisveli. Hän on syntynyt samana päivänä, mutta eri äidistä. Knut kertoo, että hänellä on ollut biologisen äitinsä vatsassa kaksoissisko Karoliina, mutta Knut, hainpoikanen, on syönyt siskonsa.

Minäkertoja ottaa Karoliinan mielikuvituskaksoissiskokseen. Karoliina seuraa minäkertojaa pitkälle aikuisikään asti ja kannustaa tätä pitämään puolensa.

Sisarukset löytävät Knutin syntymätodistuksen. He kohauttavat vain olkapäitään sille, että veli osoittautui velipuoleksi - isän jostakin prostituutiosuhteesta alkunsa saanut. On vaikea sanoa, milloin vihamielisyys isän ja mamman välille on pesiytynyt. Joka tapauksessa isä ei väistä mahdollisuutta sanoa mammasta jotain ilkeää.

Mamma on isän mielestä tyhmä torpparin tytär, joka vain hienostelee. Vanhempien välinen suhde vaikuttaa sado-masokistiselta. Lapset selviytyvät. Kira hoitaa Kallen, sillä äiti ei kauaa jaksa. Äiti on luotu tanssimaan ja lähtee pian mantereelle ties minkä syyn varjolla.

Äidin hyväksyvän katseen tarve viiltää syvälle. Kun mamma ihastelee minäkertojan enkelinkiharoita, laventelintuoksu ympäröi minäkertojan. Kun äiti kääntää kasvonsa pois, kukat kuihtuvat ja tuoksu himmenee.

Isän muistikirja

Isä tekee lapsistaan koko ajan muistiinpanoja mustaan nahkakantiseen muistikirjaan. Minäkertoja lukee muistikirjaa ja joutuu tyytymään siihen, että hänestä muistikirjassa on vain vähän. Knut-veljeä isä pitää erityisen älykkäänä.

Isä opettaa lapsille tärkeitä asioita ja pilkkaa mammaa sivistymättömyydestä. Isä on taitava myyntimies ja kulkee myyntimatkoilla. Mamma liehuaa ties missä. Lapset ovat pitkiä aikoja saarella keskenään. He ostavat tilille ruokaa ja isä tulee aina välillä maksamaan laskun. Bensakortilla lapset saavat moottoriveneeseen bensaa.

Lapset oppivat vähitellen, miten paljon ruokaa tulee ostaa, jottei sitä jouduta heittämään hukkaan. Välillä joutuvat syömään kellarista itäneitä juureksia ja koulun kesälomilla pikku veikka kuitenkin onneksi saa olla mantereella päivähoidossa. Saa sentään aterioita hoidossa.

Lapset pitävät huolta toisistaan, vanhemmat ovat kelvottomia. Upein kuvaus oli, kun lapset käyvät mantereella heikkojen jäiden aikaan. He ovat köyttäytyneet toisiinsa ja jos joku mulahtaa jään lävitse, muut kiskovat jäihin joutuneen ylös. Kun lauma on alkanut hajota ja isovelikin suunnittelee lähtöä, hän ei enää anna köyttää itseään minäkertojaan jäillä.

Lasten yhteisyys kestää jopa kouluun joutumisen. Katras taapertaa kouluun melkein joka päivä jäiden aikaan ja sulalla ajelee veneellä. Sisarukset vievät Kallen päivähoitoon.

Villi idylli hajoaa

Pikkuveljestä ei tule minäkertojan toivesisarusta Wendla Philippina Serafinaa. Pikkuveikan kanssa ei voinut leikkiä paperinukeilla, tämä kasvoi vääjäämättömästi eri suuntaan. Kasvuun liittyy paljon kipeää ja luopumista asioista.

Lapset elävät aikansa villissä idyllissä ja sitten kaikki rikkoutuu. Meri vie Knutin. Minäkertoja luo Knutille vaihtoehtoisen tulevaisuuden syvällä meren pohjassa krottikalauroksena, joka pureutuu naaraaseen pysyvästi. Tieteen kuvalehden mukaan krottikalan lisääntymistä kutsutaan seksuaaliseksi paratismiksi. Koiraasta tulee loinen naaraan ruumiiseen.

Ensimmäisenä yhteisöstä kasvaa ulos Klaara. Peruskoulun jälkeen Klaara ei ota kuuleviin korviinsakaan isänsä ehdotuksia opinnoista, joilla pääsisi yliopistoon. Hän ottaa bensakortin ja häipyy. Isä ripustaa seinälle Suomen kartan ja panee nuppineulan paikkakunnalle, jossa bensakorttia on käytetty.

Klaara ostaa bensakortilla myös ruokaa itselleen. Kuluu jokunen vuosi eikä laskuja enää tule. Kortti on ehkä vanhentunut tai jokin lasku jäänyt isältä maksamatta, mutta yhteys isosiskoon hiipuu. Sinitarrat seinällä olevassa kartassa kuivuvat ja karttaa alkaa repsottaa. Roikkuu lopulta vain nuppineulojen varassa.

Isoveli Klaus saa peruskoulun päättöjuhlassa stipendin ja Kalevalan. Klaus jättää stipendirahat minäkertojalle ja häipyy hänkin. Romaanin loppupuolella käy ilmi, että sekopään isän tarkoituksena oli lapsien kasvattaminen itsenäisyyteen.

Se eittämättä tapahtuikin. Itsenäisiä lapsista tuli. Jollain lailla minäkertojastakin, vaikka lähtee riemumielellä äidin rakatajan suomalais-irlantilais-amerikkalaisen Fionnin kasvattityttäreksi. Kirasta tuleekin Fionnin lapsivaimo.

Tuotteistettua tendenssikamaa

Koin, että romaanin puolivälin jälkeisissä New Yorkin ja Irlannin kuvauksissa on jotain laskelmoitua. Majakan varjo menettää sadunomaisuutensa ja salaperäisyytensä. Toki on oiva kerronnallinen ratkaisu aloittaa New York -jakso minäkertojan upporikkaan aviomiehen kuolemasta ja rikkoa tapahtumien ajallinen järjestys jo romaanin alkupuolella, mutta mutta.

Mietin muttaa yöllä. Ikään kuin Tuire Krogerus olisi kirjoittanut kosmopoliittiset käänteet kirjaan siintävät käännösoikeudet silmissään. Tai että jaksot olisi kirjoittanut joku muu. Kielikuvat ja karmivat tokaisut puuttuivat jaksoista täysin.

En ole ihan varma, mainitsiko Krogerus käännösoikeudet Savon Sanomien haastattelun hybriksessään.

Kaiken lisäksi New York ja Irlanti -jaksoissa tapahtumat etenivät odotetusti. Alkoi haukotuttaa. Se, että Irlannissa minäkertoja etsii käsiinsä kuuron irlantilaisen, jäi irralliseksi, joskin käynti kuurojen maailmassa oli kiinnostava. Kuuron miehen äiti sairastaa alsia. Kiinnostavaa, mutta olisi vaatinut syventämistä ja laajentamista.

Ehkä Krogeruksen tarkoituksena oli kertoa, kuinka kuuro irlantialaismies vain käväisee minäkertojan elämässä ja elämään kuuluvat myös kuolema sekä menetykset.

Sihisin Adelaide de Saint Erasmolle illalla viestein, että Majakan varjo surkastui me too -tendenssiromaaniksi. Sitähän ennusti se, että kirjoittaja valjasti nuoruutensa kipeän kokemuksen kirjansa markkinointiin aikakauslehtihaastatteluin.

Etsin tähän tieteen termipankista, mitä tarkoittaa tendenssiromaani: "Määritelmä romaani, jossa pyritään ohjaamaan lukijan mielipiteitä tiettyyn suuntaan ja sitä kautta vaikuttamaan moraalisiin arvoihin tai yhteiskunnallisiin oloihin."

Sinänsä etenkään yhteiskunnallisiin oloihin vaikuttamispyrkimyksissä ei ole muuta kuin lämpimästi kannatettavaa, mutta jotenkin tympi, kun kirjailija-näyttelijä Anna-Leena Härkönenkin supisti omat muistelonsa 1980-luvun seksuaalisen hyväksikäytön kuvaukseksi.

Sehän myy!

Pitääpä tilata Satakunnan Kansa kuukaudeksi, jotta voin lukea Satkun kriitikon arvion Majakan varjosta. Tai sitten käyn lukemassa lehden kirjaston e-presskoneella. Toisaalta en ole eläessäni edes avannut Satakunnan Kansaa, joten voisi olla kiinnostavaa lukea sitä vähän aikaa.

Kunnes valo palaa

Eowyn Iweyltä on ilmestynyt tänä vuonna raomaani Black woods, blue sky ja se käännettäneen suomeksi. Kirja vaikuttaa sellaiselta, että sen voisi lukeakin. Tuire Krogerukselta ilmestyy ensi keväänä Kunnes valo palaa.

Tämäpäs kummallista. Kirjailijan sivut paljastaa, että Kunnes valo palaa kertoo kirkon otteesta arkeen ja Jumalasuhteen kauneudesta. Se on oodi Savon luonnolle, tarina jäämisestä ja lähtemisestä.

Jumalasuhteen kauneus?! No jopas. Jään odottelemaan varovaisen innostuneena Krogeruksen toista kirjaa. Sitä odotellessa luen loppuun outokumpulaisen Marjo Lanérin Rikkonaisia. Jouduin jättämään kesken ensimmäisen, Puolet musta, kahdesta pienoisromaanista, sillä oli liian surullista lukea tyttärestä, joka valvoo äitinsä kuolinvuoteen äärellä ja lukee äidin päiväkirjaa ajoilta, jolloin tytär teki irtioton.