Pekka Makkosen Kallaves ja kitara nimeltä Noso - vähän kadonneesta Antti Järvestä

ti 3.6.2025, kirjoitettu pääosin ma 2.6.2025 Kuopiossa

Kaksikymmentä minuuttia aikaa kirjoittaa merkintä. On maanantai-illansuu ja istun Kuopion kirjastossa ylhäällä tässä taivaallisessa salissa. Kirjoitusaikaa on vähän. Jännittää, saanko sanottavani sanottua.

Luin sittenkin Makkosen Pekan Kallaves-autofiktiosta kohdan, jossa Muuan Mies Muukkonen keskustelee kitaransa kanssa. Kitara ei pidä siitä, että se on nimetty Erkaksi. Muukkonen kysyy, käykö Noso.

Noso käy, mutta kiukuttelu ei jää siihen. Seuraavaksi kitara luennoi omistajalleen siitä, että ei pidä esineiden inhimillistämisestä. "Meillä ei ole sukupuolta. Meillä ei ole napanuoraa, eikä teini-iän kiukuttelua. Ei vaihdevuosia tai andropaussia. Kitarat syntyvät puun ja metallin yhtyessä." (Pekka Makkonen Kallaves s. 186)

Luulin, että Muukkonen puhuu kitaran kanssa soittamisesta, sillä jakso alkaa vaikealla musiikkitermillä. Kitara vastaa omistajalleen käännetyllä e-molliarpeggiolla. En ala googlata, mikä on e-molliarpeggio. En kuitenkaan arvostele Makkosen Pekkaa termin käytöstä. Jos olisi aikaa, googlaisin ja ihastelisin, että onpa kirjailija keksinyt.

Kirjan sisäispuhuja käsittelee alter egon kitarakeskustelulla ihmissuhteita. Minäkertoja miettii, haluaako hän hallita mielestään hankalia ihmsiä ja sulkea ikävät tapaukset henkiseen komeroon: "Antaa heidän mennä, kun ajatukset eivät käy yksiin." (s. 247)

Minun täytyy ihan miettiä tätä. Miksi minä en jätä Makkosen Pekkaa rauhaan, vaikka hän ärisee minulle? Mitä minä hänestä haen? Pelkäsin Otavan opistossa Pekkaa sekä yhtä mustiin pukeutunutta vanhempaa tyttöä, joka tuli täysin eri maailmasta kuin minä. Tunnen itseni lähinnä pers´kärpäseksi. En minä hankala ole, olen rasittava, mutta ei auta.

Maailmasta ei saa mitään irti, jos ei uskalla olla rasittava tai tarvitseva.

Olin Otavassa pikku keputyttö maalta. Hyvä, kun ei ollut lettejä päässä. Inhosin pyöreää naamaani ja vaaleita ripsiäni. Olin saanut ensimmäiset piilolinssini ja melkein nukuin ne silmissä, sillä en kehdannut näyttäytyä rillit päässä.

Luulin, että Miles Davis oli joku urheilija, mikä lie. Näin vastasin opiston pääsykokeissa. Otavan opiston tiedotus- ja viestintälinjalla oli pääsykokeet. Taisin olla viimeisten sisään otettujen joukossa.

Meistä linjanvetäjä sanoi, kun loppu häämötti, että olemme tv-linjan historian lahjakkain ja sosiaalisin. Jokin kolmaskin laatusana oli, mutten muista sitä. Oli jännä olla erityisten nuorten seurassa ja oikeastaan kuuluakin lahjakkaiden joukkoon.  Mukana kuin peräpukama. Aina!

Joutuminen lahjakkaiden ihmisten joukkoon oli minulle hyvin terveellistä.

Kusen taso laski päässä. Ette ilmeisesti usko, että laski. Jos ei olisi laskenut, ette arvaakaan, kuinka hirveä olisin nyt. Vielä hirveämpi kuin olen!

Koska olin ollut Puumala-lehdessä kesätoimittajana jo toisen lukioluokan kesänä, olin irronnut tavallisten kuolevaisten joukosta. Olin toimittaja, halusin toimittajaksi, mitään muuta en halunut.

Pyrin kyllä muun muassa Savonlinnaan venäjän kielenkääntäjäkoulutukseen, mutta en oikeasti halunnut sinne. Halusin Tampereelle toimittajatutkintoon. Pääsin, kun älysin opetella ulkoa molemmat pääsykoekirjat.

Ensimmäisen kerran koetin sisään pääsykoekirjoja avaamatta. Ajattelin varmaan, että kyllä minä jotain keksin. Aika usein suhtaudun asioihin näin. Kyllä me jotain keksimme. Mattia se hermostuttaa, mutta joistain asioista, kuten toimeentulosta, en suostu ottamaan paiseita.

Äiti sanoi aina, kyllä Jumala meistä huolen pitää. Niin piti, vaikka tosiaan olisimme olleet ukkosta paossa isän pikku Fiiatin jalkatilassa, kun isä oli astman takia Ahveniston keuhkoparantolassa hoidossa.

Otavan opistossa, toisin kuin Kallaves-romaanin minäkertojalla, minun itsetuntoni rapisi, kun jouduin vertaamaan itseäni muihin.

Tampereen toimittajatutkintolaiset tuntuivat aika laimeilta Otavan erikoisuuksiin verrattuna. Otavan opiston kurssilaisista tuli kaksi tohtoria, yksi iskelmälaulaja, dokumentaristi ja lukuisia toimittajia - sekä minä, rakennusalan yrittäjä.

(Nauran ääneen hysteerisesti. Sisäänpäin, sillä olen hiljaisessa kirjastossa.)

Nopeasti Otavassa huomasin, että en ole lainkaan cool. Naurattaa vieläkin, kun edesmennyt vasemmistointusiasti ja Kuopion Che Guevara Maxi Kaukonen sanoi kerran eräässä vassuleiden kuntakeskustelussa minua maatalon emäntä Valkoseksi.

Ei Makkosen Pekka Kallaves-romaanissaan ole lainkaan julma. Hänen kerrontansa on lempeää ja jopa kummalla tavalla hilpeää. Noso-keskustelun päätteeksi Muukkonen miettii, että voisi ryhtyä palvelutalon Eric Claptoniksi. Hymyilytti.

Olisin halunnut, että Julius olisi Muukkosen lapsi

Monessa kohtaa romaania Muukkonen joutuu vastaamaan kysymykseen siitä, onko lapsia tai lapsenlapsia. Ehkä sen vuoksi toiveikkaasti ajattelin, että Julius voisi olla minäkertojan hedelmöittämä. Laskin väärin. Eivät elokapinalaiset ole saaneet alkuaan 1980-luvun alussa. Tai niin. Miksi eivät?

Äh, 1980-luvun alun aktivistit olivat Seattlessa ja Göteborgissa vastustamassa globaalikapitalismia. Kallaves-romaanin minäkertojan isosisko on vamaankin syntynyt 1960-luvun alussa tai peräti 1950-luvun lopussa. Heidän polvensa älyköt olivat Koijärvellä ja 1960-luvun puolivälissä syntyneet ympäristöliikehtivät älymystönuoret Talaskankaalla Vieremällä.

Minä olin liian nuori Koijärvelle ja myöhästyin Talaskankaalta. 1990-luvulla organisoin rasismin vastaisia miekkareita ja Kristalliyön viikkoja Kuopiossa, kun olisi pitänyt olla kotona tekemässä lapsia. Tai olinhan minä. Syksystä 1991 kesään 1993.

Jokaiset kuukautiset olivat pieni kuolema. Voisin kirjoittaa kirjan lapsettomuudesta ja keskenmenoista. En voisi, sillä koko ajan tapahtui kaikkea muuta. En minän näihin asioihin keskittynyt. En ollut piittamatonkaan, mutta rymistelin eteenpäin kuin jokin elämästä nautiskenteleva Quasimodo.

... Äh aika loppui. Jatkan joskus.

Kirjoitin tänään päivällä, että läppärillä voin tehdä töitä periaatteessa missä vain. Niin voin myös kirjoittaa. Kirjoitan tällä Puijon jalkapallostadionin pukuhuonerakennuksen lipan alla. Istun epämukavasti muovituolilla ja koetan suojata tietokonetta sateelta.

Tiedän, että näytän epäilyttävältä, mutta olkoon. Pyöräilevät kuopiolaiset hymyilevät, kun katsovat minuun. Tekisi mieleni vilkuttaa takaisin, että en minä ole ylitunnollinen tietotyöläinen, vaan rakennusalan yrittäjä, jonka mies ei tykkää siitä, että kirjoitan blogiani laskujemme kahdentoista prosentin yleiskululla.

(Eikä sekään enää pidä paikkansa. Kirjoitan blogiani mieheni vanhuuseläkkeen turvin. Jotain mies saa luvan maksaa siitä, että lepäsi rakkaan neitsyensä neitsytvuoteella melkein kymmenen vuotta ja hyppäsi rentoutumassa Lapinlahden SM-luolassa.)

Haluan merkinnän loppuun tänään ja lisätä vielä perään Antti Järvestä. Loppuviikosta teen muuttoa Kaivikselle. Mietin vielä, istutanko taimet Lapinlahdella vai Rautavaaralla.

Täytyy tähänkin lajityyppiin, jalkapalloharrastukseen ja jalkapallovanhempiin, tutustua. Äsken sain puheliaan Kuopion Reippaan nuoren miehen selostuksen siitä, että Puijon jalkapallostadionin ympäristössä voi harjoitella juoksua. Harjoitukset ovat tavallisesti Kuopiohalilla, mutta nyt siellä on jotain.

Jotain piti vielä. Kallaves-kirjan Annista. Anni vaistosi minäkertojan ja Marlin välillä jotain. Hellyttävästi Anni kyseli, pitäisikö hänen meikata samalla tavalla kuin Marlin. Ja pitääkö hänen huolestua.

Patrik oli kusipää. Hän kohteli välillä Marlia kuin ilmaa kapakkailtoina. Ja sitten pam! Ilmoitti, että haluaa Anninkin. En pääse tästä yli. Marli kosti Patrikille minäkertojan avulla. Karmivaa, mutta sellaisia pelejä nuorena pelasimme.

Kun tutustuin Mattiin, luulin, että ei tarvitse enää pelata. Kuinka saatoin olla niin satumaisen tyhmä?

Antti Järven Minne katosi Antti Järvi?

Antti Järven Minne katosi Antti Järvi on täydellinen. En keksi siitä mitään huomautettavaa. Enkä ymmärrä, miksi kaihdoin sitä. Ehkä syy oli sama, minkä vuoksi osa Kjell Westön kirjoista on jäänyt minulta lukematta. En aina jaksa kiinnostua historiasta.

Lisäksi Westöitä hehkutettiin aina etukäteen luksusaikakauslehdissä, kuten Eevassa.

Antti Järveen tartuin siksi, että halusin tietää, mitä muudan ihminen ajattelee. Hän kertoi pitäneensä kirjasta ja suositti sitä minulle. Lainasin kirjan häneltä, mutta ostin itselleni markettitaskukirjaversion. Perhana, markettikin on vierasperäinen sana.

Ruokakauppaversiosta pitäisi kaiketi puhua. Ostin kirjan Nurmeksen S-marketista. No pöh, marketti tuossakin.

Halusin kirjan itselleni, sillä halusin tehdä siihen merkintöjä lukiessani. Lisäksi pelkäsin, että tahraan kirjan. Sormet kohmettuvat. Olen aina pitänyt Suomen kylmistä alkukesistä, mutten ole enää varma.

Merkitsin Antti Järveen kohdan, jossa Järvi ottaa esille Rebecca Solnitin. Solnitin suku on tullut Yhdysvaltoihin alueelta, joka on kuulunut milloin Puolalle, milloin Liettualle, milloin Venäjälle. Hän on tottunut siihen, että kaikki saattaa yht´äkkiä kadota: jiddiš, perhekuvat tai koko kotiseutu (Järvi s. 30)

Alleviivasin myös kohdan, jossa Antti Järvi viittaa Olga Tokarchukin Päivän taloon, yön taloon (Järvi s. 272). Minuun teki Tokarchukin kirjassa vaikutuksen sama kohta! Siinä on kuvaus puolalaisista, jotka pääsivät muuttamaan Saksalta saaduille alueille.

... Ei mennyt loppuun merkintä, mutta julkaisen sen nyt tiistaiaamuna. Olin eilen iltasella tekemässä kirjanvaihtoa. Hain jalkapallostadionin parkkipaikalta Antti S. Mattilan Näkökulman vaihtamisen taidon. Palautan lahjoittamani kirjan takaisin, kun saan opinnäytetyöni uusinnan tarkistukseen.

Tarvitsen kirjasta Pollyanna-kompleksia. Minulla on sellainen, muttei haittaa. Sehän on voimavarani ollut aina.

Tänään oli Makkos-Pekan haastattelu Karjalaisessa. Hyvä oli haastattelu, mutta olisin kaivannut sen tekoon Suonna Konosta. Istuessani eilen Kuopion kirjaston ihanassa yläsalissa alkoi naurattaa myös se, että Kallaves-romaanin ansiosta suhtaudun Kuopioon taas suopeasti.

Eihän Kuopio toki Joensuu ole eikä Savon Sanomat Karjalainen. Karjalaisessa luen jopa päätoimittajan kolumnit ja pidän niistä. Erityisesti panin merkille, että päätoimittaja, joka ei liene sen enempää savolainen kuin pohjoiskarjalainenkaan, kirjoitti, että ei pidä tapanaan kehua kepulaisia - eikä juuri savolaisiakaan.

Ja sitten kehui kahta pohjoiskarjalaista kepupoliittikkoa. Päätoimittaja oli löytänyt hyvää myös ilomantsilaisen kepuliinin Hannu Hoskosen tunteen palosta eduskunnassa. Tunteen palo! Niinpä! Aivan. Karjalaisen päätoimittaja auttoi minua näkökulman vaihtamisen taidossa!

Pakko vähän arvostella Makkosta Kallaves-romaanissa. Verbin huikata pongasin kolmessa kohtaa. En pannut sivuja ylös, sillä ajattelin, että en huomauta näistä. Huomautin kuitenkin. Huikata-verbi alkoi levitä kuin syöpä Riikka Alaharjan romaanista Tämä ei ole televisiosarja. Kuuntelin sen Kaiviksella pari vuotta sitten ja siitä lähtien huikata-verbi on sekä riipinyt korviani että viiltänyt aivojani.