Teppo Kulmalan Tupakoiva kala on sivulla 144 ja luin toistamiseen Antti Hurskaisen En kieltäytynyt aseista Osmo Tiililä -esseen

(Tämä itselle: muista kirjoittaa Tiina Pasasen Sun täytyy mennä ja Marjo Lanérin Näkyjän lopuista)

ma 20.5.2025

Akvaarioeteisen lattialla oli multaa ja lastuja. Olin jo nostanut pölynimurin ovelle. Istahdin läppärin ääreen ja muistin, että koirat ovat juoneet tuvan juomakupista vetensä. Pomppasin ylös, pesaisin ja täytin juomakupin. Samalla imuroin akvaarion ja nauroin puoliääneen itselleni.

Annan piti tuoda uusi vävykokelas Savoon tsekkaamaan meidät. Anna selvästi pelkää, että me olemme uudelle vävylle liian maalaisia ja sotkuisia. Tyttö on näköjään löytänyt kumppanikseen isänsä kaltaisen leikkaussalihygieniaa noudattavan nuoren miehen.

Kävimme maaliskuussa pikakäynnillä tyttäreni uudessa kodissa. Siistiä oli, jestas, meistä Matin kanssa tuntui siltä, että pölisimme sekä eläin- että huonepölyä. Niinpä ennen äitienpäivää siivosin kuin mielipuoli. Pesin jopa tuvan matot.

Oikeasti nuorta miestä vain nauratti hyväntahtoisesti meidän töytäilymme tornitalossa. Vävypoika tuntuu huumorintajuiselta.

Nuori pari ei tullutkaan. En valita. Pakkohan meidän on joskus siivota. Ehkä seuraavaksi, kun nuori pari lupaa tulla, pesemme peloissamme ikkunat. Nytkin näkökentässäni on ikkunaa päin lentäneen linnun jälki.

Matti väitti, että emme ole pesseet talon ikkunoita koko kahtenakymmenenä ja puolena vuotena, jonka olemme tässä asuneet. Kyllä olemme. Matti pesi kerran ja omaishoidonlomittajatäti kerran. Minä olen elämässäni osallistunut ihmiskokeeseen nimeltä ikkunanpesu kaksi kertaa.

Kerran yhdessä ensimmäisen aviomieheni kanssa pesimme ikkunat Kuopion Pitkässälahdessa. Viihdyin asunnossa. Katselin työhuoneeni ikkunasta lammelle. Sitä hapetettiin ja aamuisin lähikatua pitkin jyrisivät palo- ja pelastusopiston harjoituspaloautot. Ikkunat olivat ilmeisesti hyvin eristetyt, sillä autojen jyrinä ei haitannut.

Toisen kerran pesin ikkunat keväällä 2004. Soittelimme salarakkaina Matin kanssa ja kerroin tälle puhelimessa, että pitää lopettaa, sillä olin pesemässä ikkunoita. Matti hihittää nykyään, että sai minusta silloin aivan väärän kuvan.

Luuli, että olen raatava työläisnainen. En ole. Pois se minusta. Mielestäni paras vaihtoehto olisi tilata ikkunanpesu ammattilaiselta. Toisiksi paras vaihtoehto on ostaa ikkunaa pitkin itsestään liikkuva ikkunapesuri. Kysyinkin jo alustavasti Matilta, miten paksua lasia 1950-luvulta lahtelaisesta puusepänyrityksestä tuodut ikkunat ovat.

Ikkunapesuri-ikkunoiden tulee olla paksuhkoa lasia. Enpä tiedä, ikkunalasimme saattavat olla liian hennot. Lisäksi meillä ikkunan pinnoilla on sekä sisällä että ulkona kerros hiekkaa. Pitäisi kuitenkin ensin poistaa hiekka manuaalisesti, ellei halua lasiin naarmuja.

Kello tuli yhdeksän. Voin soittaa vakuutusyhtiöön ja tehdä vahinkoilmoituksen. Koetin tulostaa lomakkeen netistä ja toimia ohjeiden mukaan häiritsemättä vakuutusyhtiön taivaallista rauhaa, mutta läppärin tietoturva ei sitä antanut tehdä.

Tapahtumat alkoivat vyöryä

Jos vahinko koskee eläimiä, paina yksi. Jos sitä, paina kaksi. Jos tuota, paina kolme. Jos vahinko on tapahtunut kello 8 - 10 välillä, paina neljä. Jos kello 10 - 12 välillä, paina viisi. Jos kuitenkin vahinko on tapahtunut lounastauolla, paina kuusi. Loputtomiin.

LähiTapiola sulki toimistonsa Lapinlahdella. Olin siihen asti perustellut puhelinmyyjille sitä, että emme vaihda vakuutusyhtiötä sillä, että lähivakuutusyhtiömme on lähellä. Jonkin aikaa konttorin sulkemisen jälkeen meillekin osoitettiin oma ihminen, joka hoiti vakuutuksiamme. Oli mukava asioida ihmisen kanssa.

Nyt ei ole sitäkään. Pitää asioida näppärästi netissä. Kylläpä kyllä. Jostain syystä netin kaavake ei suostu tulostumaan. Läppärini pelkää, että tulostamalla kaavakkeen joku taho varastaa pankkitunnukset.

En tajua mitään. Soitin kello kahdeksan LähiTapiolan yritysnumeroon. Korvausasioita aletaan kuitenkin hoitaa samassa numerossa vasta kello yhdeksän. Kello yhdeksän soitin ja automaatti alkoi kysellä vaikka mitä sun saatanaa.

Aikaa typerään tuhraamiseen meni neljäkymmentä minuuttia eikä asia hoitunut. Odottaessani, että kello tulee yhdeksän sain kuitenkin tulostusvärikasetteja tilattua. Puhelimen toisessa päässä oli ihminen, joka mumisi, että emme ole tehneet kerrostalon kokoisen kopiokoneemme huoltosopimusta.

Kiinnostavaa muuten! Mielellämme olisimme tehneetkin huoltosopimuksen, mutta palveluntuottaja istui Turussa. Mitähän ylivärikasetin asennus olisi maksanut huoltotyönä, jos viskaali olisi tullut Lapinlahdelle Turusta?

Pääasia kuitenkin oli, että puhelimen toisessa päässä oli ihminen eikä haitannut, että puhui länsimurretta ja kuuli koko ajan, että nimeni on TIIA. Vaikka lopulta luettelin: Pekka, Inkeri, Antti. Sittenkin länsimurremies kysyi: "Ai, että Tia!"

Äsken tiuskaisin Matille, onko hänellä ehkä kognitiivisia ongelmia. Nälkäisenä ei pidä lähteä liikkeelle. Istun Matin ja Liisan asemalla ja odotan, että Kotipizza saa valmiiksi hervottoman pizzatilaukseni.

Saavat tehdä tilaustani vaikka kuinka kauan. Aion kirjoittaa merkintäni tällä reissulla valmiiksi. En mene kotiin mähnääntymään ennen kuin tämä on valmis.

Kun olin saanut vahinkoilmoituskaavakkeen sähköpostiini, soitti Matti, että tarvitsevat ruokaa. Söin aamupuuron tähdenokareen, siemeniä ja pähkinöitä, pakkasin reppuni, otin mukaan Annan vanhan Ikea-kassin ja tulin Matiskille.

Täällä oli varmaan jokin luokka yritysvierailulla! Ihan mahtavaa! Yrittäjä itte näytti kertovan nuorille ihmisille yrittäjän jostain, arjesta varmaan. Järjetön, mielipuolinen nälkä, mutta aion kestää.

Teppo Kulmalan Tupakoivasta kalasta

Kokeilen hampurilaismallia. Olen Teppo Kulmalan Tupakoivassa kalassa sivulla 144. Näin pitkälle en ole kirjaa tähän mennessä päässyt koskaan.

Tupakoiva kala on moniaineksinen. Se on turpoahdettu kuin feuerbachilainen sika. Mielenkiintoista ja kiehtovaa. Ja yhtä aikaa ihmettelen, miksi kiehtoo niin vähän. Kiehtoo, mutta ei niin, että odottaisin innolla aina seuraavaa sivua. Pikemminkin lukemiseni on yli kymmenen vuoden aikana...

Tähän kohtaan tuli keskeytys. Lause ei taida jatkua mistään, no, tämäkö kävisi neljännen seinän rikkomisena, juuri tämä kohta on kirjoitettu illalla kello 16.44, kun luen lävitse tekstiä ja pissattaa.

Tästä jatkuu lounasaikaan kirjoittamani: Pizzakello värisi pöydällä. Lähdin toimittamaan lounaita työmaalle. Moikkasin uuden luterilaisen kirkkoherran isosiskoa ja annoin kättä itse kirkkikselle. Kovin on nuori jannu!

Tai oikeastaan minun mielikuvissani nuori.

Tupakoiva kala muistuttaa Romaanihenkilön kuolemaa

Tulin takaisin Matin ja Liisan asemalle. Söin pizzojen leimalla saamani lounaan. Taidan tehdä saman tempun huomenna. Tosin pitää keksiä työmaalle jotain muuta vietävää. Ehkä rullat.

Mietin, kuinka Teppo Kulmalan Tupakoiva kala eroaa Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolemasta. Molemmat ovat kaikkiruokaisia sikoja. Pulkkinen aloitti feuerbachilaisen lajityypin Suomen kirjallisuudesta 1980-luvun puolivälissä ja nuoret vihaiset jullit, Sianhoito-oppaan kirjoittajat, kusivat hunajaa.

Kummallista kyllä, jullit eivät panneet merkille, että jos riisui Pulkkisen kohuromaanin kaikesta sälästä, alta löytyi täysin samanlainen kertomus kuin Heikki Turuselta maalta lähtevästä nuoresta miehestä.

Jos Romaanihenkilön kuolemaa oikein raaputtaa, löytyy alta nostalgiaa. Tosin. Pulkkisen asenne kotikylänsä hahmoja kohtaan on pohjimmiltaan ilkeä. Turuselta en tällaista ilkeyttä tunnistanut. Sentään luin kaiken minkä käsiin Turusen tuotannosta hyvissä ajoin ennen kuin kävin tätä haastattelemassa Juuassa Kodin Kuvalehteen.

Oli vuosi 1988. Olin hädissäni ja kauhuissani. Mitä olin luvannut? Haastatella Turusta, idea oli omani, enkä ollut riviäkään Turusen kirjoja lukenut. Halusin vain etäältä vittuilla Jyrki Lehtolalle ja Markku Eskeliselle, sianhoito-oppaille.

Simpauttajan olin katsonut äidin ja isän kanssa telkkarista. Olin silloin reilu kymmenvuotias.

Luin, luin ja luin Turusia ja olinkin innoissani. Nämähän ovat ihania. Samalla ymmärsin äiskää ja iskää, vaikka he olisivat voineet olla Turusen vanhemmat. Paula-sisko onkin syntynyt samana vuonna kuin Heikki Turunen.

Etenkin isällä Puumalan jättäminen ja maailmalle lähtö olivat kipeä kohta, suorastaan ammottava, märkivä haava. Romaanihenkilön kuolema pitänee lukea uudelleen, mutta kaiken kitkeryyden alta pilkottaa kaipaus.

Kaipaus on sana, jota oikeastaan inhoan. En tosin keksi tähän hätään sanaa, joka ei olisi niin kulunut. Kohta olen varmasti istunut tässä ostosteni verran. Vaikka oikeastaan! Ostin aamupäivällä täältä yhdeksän pizzaa ja yhden seitanrullan. Voinen istua kirjoittamassa kymmenen hengen edestä.

Voisin mennä kirjastoon, mutta keskityn paremmin puheensorinassa. En saa mistään erityisesti selvää. Sitä paitsi vaikka saisinkin selvää, en kuule mitään, kun keskityn kirjoittamaan. Enkä ala muistella sitä, kuinka lensin pihalle Nurmeksen Supikkaasta.

Alanpas, sillä huvittaa vieläkin. Supikas menetti hyvän asiakkaan. Olen ajanut joskus Rautavaaralta Nurmekseen kesäkeiton tähden. Kerran olin Supikkaassa aamukahvilla ja ostin kaksi karjalanpiirakkaa lunastaakseni paikkani läppärin äärellä. Koko aamun olin miltei ainoa asiakas.

Olin juuri käynyt katsomassa Supikkaan lounaslistan, kun kiukkuinen yrittäjärouva sanoi minulle, että meillä ei täällä ole toimistopalveluita ja että minun tulee poistua ennen kuin lounastajat tulevat. Tai ainakin siirtyä pois tieltä kylmälle kuistin tapaiselle.

Kulkuriveli käväisi. Ihastelimme hänen Sotkamoaan kaksiäänisesti.

Kirjoitin niitä näitä kissanpäitä ja tavoitin sen, miten Teppo Kulmalan Tupakoiva kala eroaa Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolemasta. Kulmalan romaani ei katso taaksepäin maaseudulle. Se katsoo taaksepäin - sen minkä katsoo - pikkukaupunkilapsuuteen.

Lapsen eroottisuus

Tähän mennessä paras kuvaus Tupakoivassa kalassa on ollut minäkertojan kuvaama lapsuuden käärmeympyräleikki (s. 122). Minäkertoja selostaa leikin säännöt. Leikki on jännittävä ja salaperäisellä tavalla eroottisesti latautunut.

Se, joka pääsee käärmeympyrän keskelle nopeiten eikä ole kuollut käärmeiden pistoihin, viedään sivuun ja isommat ihanat tytöt saavat tehdä, mitä haluavat. On kaksi isoa tyttöä, Lilja ja Sonja. Sonjalla on punainen tukka ja Liljan tukkaa minäkertoja vertaa luolanpeittoon.

Minäkertoja näkee, kuinka iso poika työntää Liljan tukkaan kätensä ja alkaa haaveilla. Jos menisi Liljan tukkaan sisälle, olisi kukan sisällä, eikä kukaan näe.

Miksi minäkertoja haluaa niin piiloutua? Piiloutuuko hän omilta haluiltaan?

Palkinnon käärmeleikistä antaa punatukkainen Sonja. Ensin tulin äärettömän vihaiseksi. Isompi tyttö, polttaa tupakkaakin, narraa pientä poikaa, raiskaa. Toisaalta minäkertoja ei tunnu kärsivän. Leikkiväthän lapset lääkärileikkejä ja tutustuvat niin omiin ulottuvuuksiinsa.

En tiedä, mitä ajatella. Hienoa! Oikeasti hienoa! Kirjallisuuden tehtävinä on muun muassa asettaa kysymyksiä ja tuottaa hämmennystä. Minäkertojan seksuaaliseen heräämiseen kuuluu isompi tyttö, vallankäyttäjä, ihana rohkea, vähän paha, punatukkainen Sonja.

Sitä paitsi! Punatukkaiset (naiset) eivät pääse taivaaseen. Heidän kanssaan on yksinkertaisemmin hauskempaa.

Entä jos asetelma olisi ollut toisinpäin? Entä jos omat tyttäreni olisivat halunneet leikkiä käärmeleikkiä isompien poikien kanssa ja joku vatipää olisi hivellyt lastani? Olisin vääntänyt kossilta niskat nurin tai kivekset peniksen kanssa umpisolmuun.

Avioliittokuvaus

Kun luin Tupakoivaa kalaa kohtaan, jossa Soile kehittää riidan ja väliaikaisen eronkin minäkertojan kanssa, oivalsin, miksi olin koko alkupuolen kirjaa ollut raivoissani minäkertojalle. Tämä piiloutuu eikä ole rehellinen!

"Älä selitä kolmannessa persoonaprono... mikä se on, ...porno... minissä. Kirotun kirjallista joka kohta. Sinä teet paskajuttuja. Sinä olet petos. Löysin muutaman printtisi. Perkele! Onko minun syy, että hyppäät vieraissa, murhaat joutavia ja sinulla jää ryyppy päälle?" (s. 133)

Soile on muotisuunnittelija. Onko Kulmala kirjoittanut tälle repliikin, jotta korostaisi pariskunnan epäsuhtaa. Minäkertoja horisee Dostojevskit ja Nietzschet (kopioin netistä filosofin sukunimen. Aivan mahdotonta on saada kirjaimia siinä oikeaan järjestykseen) eikä toinen osaa sanoa edes persoonapronomini. Vai onko Kulmalan tarkoitus tuoda esille Soilen freudilainen lipsahdus?

Koko kirjan alkuosan minua on ärsyttänyt kirjailija Teppo Kulmala, joka vaikuttaa Tupakoivassa kalassa jakaneen itsensä ainakin kahtia. Hän on minäkertoja ja tarkastelee kirjailija Teppo Kulmalaa ulkoa päin.

Jotta asia olisi oikein hämärä, kirjan ensimmäisellä sivulla minäkertoja sanoo nimekseen Sonja. En tiedä, onko minäkertoja-Sonja sittenkin veturimiehen tytär, joka herätti minäkertojan uinuvan käärmeen, kun tämä oli ihan pikku poika.

Kaikkein eniten Sonja ärsytti minua, koska Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen Sonja-poloista inhoan kaikista tuntemistani romaanihenkilöistä eniten. Sonja oli Dostojevskin itsensäkin mielestä epäonnistunut hahmo, näin muistan lukeneeni. Vaikka juopotteli ja huorasi, säilyi viattomana ja puhtoisena kuin vastamunittu muna.

Niin varmaan muuten kirjailija Teppo Kulmalakin ajattelee. Että on sisimmässään Sonja. Sehän tässä onkin ärsyttänyt vuosia, kohta useamman vuosikymmenen.

Tämä taitaa muuten olla parasosiaalisuutta, josta Oskari Onninen kirjoitti tänään Uudessa jutussa.

Odottakaapas. Mitä Oskari Onninen todella sanoo?

Parasosiaalinen suhde

Oskari Onninen kirjoittaa: "Parasosiaalisella suhteella viitataan sosiaaliseen suhteeseen, joka on yksipuolinen. Käsitteen kehittivät yhdysvaltalaiset sosiologit Donald Horton ja Richard Wohl vuonna 1956. Televisio oli juuri alkanut yleistyä, ja tutkijat huomasivat, että ihmiset suhtautuivat ruudussa näkemiinsä ihmisiin kuin he tuntisivat nämä. He ihastuivat suosikkihahmoihinsa tv-sarjoissa, huusivat neuvoja urheilijoille, kirosivat toimittajien typeriä kysymyksiä. Ja oli parasosiaalisuutta ennen televisiotakin: aika kauan ihmiset ovat rukoilleet, vielä pidempään koettaneet puhua hengille."

Voin olla vihainen Dostojevskin kehittämälle romaanihenkilölle Sonjalle turvallisesti, sillä Sonja ei ollut elävä ihminen ja kirjailijakin on kuollut kauan sitten. Arvelen, että Dostojevskiä ei haittaa pätkääkään, jos häntä arvostelee yksi paksu suomalainen rakennusalan yrittäjä, joka istuu paikallisella huoltoasemalla ja koettaa kirjoittaa merkintäänsä loppuun.

Onninen jatkaa: "Nykyaikaisiin parasosiaalisiin suhteisiin sisältyy lisäksi lupaus siitä, että jotkut voivat saada kontaktin ruudun taakse. Reaktion idoliltaan tai edes parasosiaalisuudesta jutun kirjoittaneelta toimittajalta. Tiedon siitä, että juuri minut on huomattu. Lopulta näiden jännitteiden ja pelien ympärillä pyörii vähän kaikki."

Niinpä!

Jännitteitä ja pelejä. Sitä juuri! Kirjoitan tietoisena kaikista lukijoistani. Kaikista neljästä. Neljäs ilmoittautui minulle lauantaina kaupan hyllyjen välissä! Olen oikeasti hirmu iloinen. Voisin kutsua kaikki lukijani lounaalle vaikka Kuopion Mustaan lampaaseen enkä menisi konkurssiin!

Kiinni edes jostain romaanin nurkasta

Olen yli kymmenen vuoden ajan valehdellut myös itselleni, että olen lukenut Tupakoivan kalan lävitse useamman kerran. Enkä ole tajunnut siitä mitään. On totta, että en ole tajunnut romaanista mitään, mutta en ole lukenut siitä oikeasti kuin jokusen sivua alusta ja sitten antanut silmieni lipua yli tekstin 515 tai 516 sivun verran.

En ole saanut kiinni sitten yhtään mistään.

Kesällä ja syksyllä 2022 päätin selvittää Tupakoivan kalan rakenteen. Alussa oli kehyskertomus: minäkertoja löytää käsikirjoituksen neitsyt (vittu sekin vielä, neitsyt, tsiisssös!) Marian ikonin takaa ja etsii käsiinsä kirjoittajan.

Kirjoittaja onkin ylläri bylläri kirjailija Teppo Kulmala, joka oikeasti pikkupoikamaisesti taitaa pitää itsestään, vaikka tunteekin syyllisyyttä, sillä sivulla 81 on nätti kuvaus Kulmalasta. Tämän ulkonäöstä ja sisäisestä hermostuneisuudesta.

Kuvaus ärsyttää minua. Voi perkele, miksi?

Minäkertoja sanoo Kulmalan olevan killti, ystävällinen ja valoisa. Kiltit, ystävälliset ja valoisat ihmiset ovat minusta epäilyttäviä. Itse asiassa eivät ollenkaan kiinnostavia. Hirveää, miten hirveä ihminen huomaan olevani.

En pidä itsestäni, kun kirjoitan tätä. En pidä kilteistä ihmisistä. Miellän heidät heikoiksi. En pidä heikoista näkymättömistä ihmisistä! Muistan kerran Nilsiän Pöllissä, kun kahvilaan tuli joukko noin kuusikymppisiä ikäisiäni naisia.

He hiipivät sisään epävarmasti ja pyörivät epävarmasti vitriinin edessä. Teki mieli mennä huutamaan naisten viereen, että tehkää itsenne näkyviksi, pööööööööööö! Olenko minäkin sisimmässäni Näkymätön Ninni, joka vain hennosti kilisi ennen kuin tuli vihaiseksi ja siten näkyväksi.

Todennäköisesti olen. Oikeasti olen kauhean kiltti ja kaikki saavat kävellä ylitseni. Sen vuoksi en voi sietää kilttejä ihmisiä.

Olenkin joskus kirjoittanut, että kirjailija Teppo Kulmalalle tekisi hyvää suuttua ja kirota oikein kovaan ääneen. Kulmala panee vittu-sanan Soilen suuhun. Minäkertoja arvostelee, kuinka nainen, joka uskoo henkiin, voi puhua niin. Kun Soile alkaa kehittää riitaa, hän sanoo: "Nosta jalat, vittu!"

Soile siivosi, rukoili, huuhteli, taikoi ja roiskautti ehtymätöntä tunnetta päälle. (s. 137) Ei jumalaut´, ajattelin, kun luin lauseen. Tämäkin vielä. Heikki Turusella oli muistaakseni Simpauttajan hinnassa kohta, jossa esiintyy ihan oikea vaimo eikä mikään rakastajatar. Vaimo keittää mehuja! Jumalaut´, keittää mehua!

Minulla on kattilat kuhmuilla, sillä olen paukuttanut niitä tiskipöytään. Olen huutanut samalla Matille, että en muuttanut hänen kanssaan yhteen kuuratakseni kattiloita. Noh, Matti on opetellut tekemään ruokaa ja minä ihan mielelläni kuuraan kattilat nykyään.

Humala, krapula, kohmelo, olut, juominen

Tupakoiva kala pohtii juomista. Muun muassa sitä, missä vaiheessa on alkoholisti. Soile haukkuu minäkertojaa tuurijuopoksi. Romaanissa toistuvat sanat krapula, kohmelo, olut, juominen, tuurijuoppo. Minäkertoja on sitä mieltä, että alkoholi ei ole hänelle ongelma, sillä hän juo harvoin, mutta myöntää kyllä, että putki saattaa jäädä päälle.

Soilekin juo. Ehkä jopa useammin, mutta Soile pystyy lopettamaan nopeammin.

Minäkertoja tuntee koko ajan syyllisyyttä. Jostain. Kirjan rakenteeseen kuuluu johdatusjakso, jossa vatvotaan loputtomasti sitä, että kirjan hahmo nimeltään kirjailija Teppo Kulmala aikoo kirjoittaa dekkarin.

Paljastava lause oli, että ei Kulmalasta taida olla edes dekkarisuunnitelmiensa toteuttajaksi. Taustalta tunnistan saman epätoivon kuin Hannu Raittilan Kirjailijaelämää. Jos kirjailijaa ei julkaista eikä kutsuta keskusteluihin, hän ei ole enää olemassa.

Raittila toisteli kirjassaan, että kirjailijan työ ei kannata.

Etsin kohdan Tupakoivasta kalasta joskus tähän, sillä kohta ihan oikeasti joudun lähtemään täältä.

Vuoden 2022 Tupakoiva kala -jeremiadista muistan vain, että minäkertoja kokoaa kirjailija Kulmalan pyhiinvaellukselle Tyfon-nimiseen junaan. Kulmala kirjoittaa junassa lokikirjaa. Onko lokikirja blogi? Junaa pelkään välillä symboliseksi, sillä vielä sivulla 144 kukaan ei ole junaan päässyt.

Pulloposti vaikuttaisi olevan kulmalamainen versio Dostojevskin Karamazovin veljesten kuuluisasta Suurinkvisiittorin monologista. Toisaalta. Pulloposti? Onko kirjoitus toipuvan alkoholistin vuodatus. Tuskaa ja patetiaa. Itsekeskeistä etupäässä.

Minäkertojan kumppani Soile hieroo riidan niin, että pariskunta päättää ottaa toisiinsa etäisyyttä ja toivon, että minäkertoja tallustaa vihdoin junaan.  Pitää vielä tsekata erikseen, kumpi eroa ehdotti.

Kirjan kiristysjuoni ei kolahda eikä tuo jännitettä. Minäkertojan sähköpostissa on jotain häpeällistä, sillä minäkertoja joutuu viemään rahaa hautausmaalle, jotta kiristäjä ei anna sähköposteja Soilelle.

Soile on kuitenkin lukenut minäkertojan printtejä ja tietää Katjasta. Ei nappaa tämä, sillä minäkertoja antaa ymmärtää, että sähköpostit ovat vain dekkariin liittyviä kirjoitelmia. Oikeasti jännite tulisi siitä, että minäkertojalla olisi meneillään kiihkeä kirjallinen suhde johonkin naiseen.

Ja joskus minäkertoja voisi julkaista kirjeenvaihdon hienostunein rajauksin paksuna kirjana! Tällaisenaan kiristys ei todellakaan saa jatkamaan kirjaa loppuun.

Plörinää lämpöpattereista

Koetanko sanoa, että Tupakoivan kalan rakenne hajoaa? Ei, ehkä en tarkoita hajoamista tai ainakaan sellaisen diagnosoimiseen kirjallisuustieteen perusopintoni eivät riitä. En vain millään jaksa kiinnostua kiristysdraamasta.

Lisäksi ennen huikean latautunutta käärmeleikkikuvausta on täysin käsittämätön pölinä lämpöpattereista. Tuli mieleen, että oikea lihallinen kirjailija Teppo Kulmala olisi kirjoittanut sen iisalmelaisen kirjoittajayhdistyksen tehtävänannosta.

Muistaakseni Kulmala veti kirjoittajakokoontumisia joskus takavuosina. Kävin yhtenä talvena ryhmissä ja se oli ihanata! Kulmala ei enää vetänyt ryhmää ja kävi ehkä kerran illassa. Taisi olla puuroilta, jonkinlaiset pikkujoulut.

Erityisen ihanata oli, kun aina illan lopuksi jokainen kirjoitti pienille lapuille sanan tai pari, en muista, mutta joka tapauksessa aina yhdessä lapussa oli yksi sana.

Laput sekoitettiin pipossa, oli talvi, ja piposta vedettiin saa, jonka perusteella seuraavaksi kerraksi piti laatia kirjoitus. Se saattoi olla runo, essee tai novelli. Ikään kuin lämpöpatteriteksti olisi ollut Kulmalan kirjoitus kirjoittajaryhmässä.

Noh, lämpöpatterikuvauksen avulla Kulmalan minäkertoja kertoo masennuksestaan ja siitä, kuinka toipui siitä: "Yhtenä päivänä toivuin masennuksesta, toisena kohmelosta." (s. 120)

Tupakoivan kalan kritiikin Keskisuomalaiseen kirjoittanut Hannu Waarala sanoo kirjaa hajanaiseksi. Waarala ei teilaa kirjaa eikä hän näin ollen varmaankaan ole romaanissa piipahtava kirjallisuuskriitikko Pietari Hyvärinen.

Oikea lihallinen Teppo Kulmala saisi sitoa kirjassa jonkin jonnekin konkreettiseen symbolistisesti, kuten Pentti Saarikoski, joka katsoi yli Lenin pään. Ärsyynnyn taas.

Äiti ja isä

Minäkertojan suhde isään on mutkallinen. Isä oli sodan vaurioittama mies ja hakkasi poikaansa remmillä, vyöllä ja vitsalla. Äitiin minäkertojalla on yksiselitteisen oidipaalinen suhde. Ensin äiti on kaunis kuin miss Universum Armi Kuusela ja sitten minäkertoja ihastuukin vaikka sun kehen.

Remmillä hakkaavasta isästä tulee mieleen virolaisen kirjailijan Tõnu Õnnepalun kuvaama isoäiti. Isoäiti oli Siperian opettama ja hakkasi lapsenlastaan ompelukoneen nyörillä. Kummatkin kirjailijat, Kulmala ja Õnnepalu, ovat jotenkin nihkeitä antamaan itsestään.

He ovat niin sangen varovaisia. Ovatko he jo lapsena jotenkin alistettuja?

Tupakoivan kalan minäkertoja muistaa lapsena rukoilleensa iltaisin kaikkien mahdollisten ihmisten puolesta. Hän ei ole isälle vihainen, vaan rukoilee, että Jumala ottaisi isältä tuskan pois, jotta tämä ei kohtelisi äitiä niin huonosti.

Itselleen pieni rukoilija ei halua mitään. Onko tämä riipaisevan surullista ja traagista vai onko pikku rukoilija sittenkin vilpistelijä?

Vihdoin Antti Hurskaisen Osmo Tiililä -esseestä

Luin viimeisimmästä Kotimaasta Niilo Rauhalan kolumnin siitä, kuinka vähäistä luterilaisessa kirkossa on ollut keskustelu Wille Riekkisen kirjoista Sanat vai henki vai mitä ne nyt olivatkaan en kyllä googlaa, sillä kohta olen täysin syvällä syvällä suossa. Kusettaakin.

Samaisessa lehdessä oli aivot nyrjäyttävä Antti Hurskaisen kirjoitus lihan syönnistä ja salametsästäjistä. Tämä oli yksinkertaistus, mutta tuli mieleen, että pitää tarkistaa Hurskaisen tekstikokoelman En kieltäytynyt aseista esseestä Itikka hangella, kaipaako Hurskainen dogmaattisia ohjeita sille, miten tulisi uskoa.

Luin Itikan hangella. Siinä esseisti kävi lävitse Osmo Tiililän kirjoituksia ja elämää. Tiililästä piirtyy syvän aatteen miehen kuva. Tiililä vastusti henkeen ja vereen lundilaisuutta eli ruotsalaisperäistä teologista käsitystä siitä, että ihmisen tulee palvella ennemmin lähimmäistä kuin Jumalaa.

En ajattele, että Hurskainen haluaisi jonkun kertovan meille uskojille, kuinka päin ristinpuussa ovat poikkipuut, vaan, että Hurskainen samaistaa itsensä voimakkaasti Tiililään änkyränä, joka ei kuulu joukkoon!

Hurskainen ihailee ja jäljittelee Tiililää mielestäni siksi, että haluaa korostaa itseään tinkimättömänä ja sellaisena, että ei tod. kuulu joukkoon. Keksin tämän siitä, kun luin vuonna 2017 Hurskaisen ruumiinavauksen Image-lehdestä itsestään seurakuntanuorena, joka hurmattiin mukaan gospelilla.

Vuonna 2017 Hurskainen oli jo kirjoittanut Ozzytekstinsä ja oli häneltä ilmestynyt muitakin esseekokoelmia - ehkä jopa Välinpitämättömyyskin. Imagen kirjoituksen perusteella tilailin netistä Hurskaisen tekstikokoelmia.

Kun luin niitä tarkkaan mietin, kenelle Hurskainen oikeasti heiluttaa häntää. Jossain tekstien taustalla hännän heiluttamisen viuhke kävi taajaan. En tiedä vieläkään, kenelle Hurskainen poseeraa, mutta se on selvä, että hän haluaa Osmo Tiililöillään tehdä pesäeron miellyttäjiin. Hurskainen haluaa olla kuin Tiililä. Ei halua miellyttää ketään! Haluaa ajaa itsensä paitsioon.

Se on hienoa, mutta jotenkin. Vähän turhan epätoivoista.

Ymmärsin ainakin sen, kenelle Hurskainen ei missään herran nimessä halua poseerata. Hän ei halua, että hänen kirjoituksistaan pitävät entiset kouluaikaiset äidinkielenopettajansa. Thih! Ja hehän rakastavat Hurskaista, ähäkutti!

Joskus vielä kirjoitan lisää Hurskaisen suhteesta keskiluokkaan. Olen En kieltäytynyt aseista -kokoelman rumaan kanteen krjoittanut mustalla spriiliukoisella tussilla: S. 96 vanhempien pystyyn kuollut avioliitto, Lapinlahden parinvaihtoviikot ja jotain Hurskaisen kammottavasta kirjasta Kuihtuminen.

Tämä oli muistutus itselleni.

Ja nyt: Tiina Pasasen Sun täytyy mennä ja Marjo Lanérin Näkyjän lopuista

Pidin sekä joensuulaisen Tiina Pasasen kirjasta Sun täytyy mennä että Marjo Lanérin Näkyjistä. Kummankaan lopusta en pitänyt. Nyt spoilaan. EI! Pitää korjata verbi spoilata. Korjaan ke 21.5.2025. paljastan kummankin kirjan loppuratkaisun. Spoilaus on anglisismi.

Täten varoitan! Älkää lukeko eteenpäin. Haha, eihän täällä tosin enää tässä vaiheessa merkintää ole ketään! Ei kyllä ole kauheasti Matin ja Liisan asemallakaan syöjiä.

Tiina Pasasen kirjassa minäkertojan eno, joka ei oikeasti olekaan eno, onkin rakastanut minäkertojaa siitä lähtien, kun minäkertoja oli kasvanut aikuiseksi. Ajattelin, että yök, kuinka pöljää. Sitten mietin, oliko Pasasen loppuratkaisu jotain kummallista parodiaa.

Marjo Lanérilla minäkertojan lumoavan karuun ja yksinäiseen elämään tulee Toinen, Toinen on minäkertojan pienestä tytöstä asti rakastaman opettajan tytär. Toisen tuleminen minäkertojan elämään oli ihanata, mutta se, että minäkertojasta ja Toisesta tulee rakastavaiset, on makuuni aivan liian kaukaa haettua ja myös ikävän tendessimäistä.

Huomenna en kirjoita Teppo Kulmalasta mitään, vaan teen työni. Iloitsen yöni ylitse siitä, että niskaperseote Tupakoivasta kalasta kannatti! Olen sivulla 144, jee! Enkä ole kahlannut ylitse kuin muutaman sivun!

Vannon, että olen jättänyt lukematta vain kaikkein epäkonkreettisimmat kohdat ja vannon kautta kiven ja kannon, että luen vielä sivulta 138 - 139 luettelon asioista, joihin on luotettava.

Elämässäni on muutamia niskaperseotteen vaativia kirjailijoita. Heidän kanssaan olen epämukavuusalueellani. Birgit Ilvesheimon kanssa kävi huonosti. Jouduin nostamaan käteni pystyyn Ilvesheimon Lykantropian kanssa. Se oli yksinkertaisesti liikaa. Sama oli vähällä käydä Antti Hurskaisen Kuihtumista lukiessani.

Olen tänään opetellut hiljattain kuulemaani termiä neljännen seinän rikkominen. Onko tämänpäiväinen merkintäni neljännen seinän rikkomista? Ehkä ei, mutta ehkä joskus opin rikkomaan sitä.