Nikolai Gogon Muna, Petri Tammisen Sinua, sinua ja Olga Tokarchukin Päivän talo, yön talo

Vähän vielä Kärkölän historioista - Järvelän Valkista Lapinlahden Sontiveteen

la 19.4.2025

Kirjoitin eilen, että Kärkölän historian osa yksi ja kaksi ovat jonkinlaista sovinnaishistoriankirjoitusta. Ei aivan täysin kuitenkaan, sillä ensimmäisen osan alussa oli Kärkölän väistyvän pormestarin Markku Koskisen hauska esipuhe siitä, miten ihmismielen muistiin voivat vaikuttaa monenlaiset asiat, muun muassa savusauna, sahtiseura, šamaanit, šemeikat, pääsiäisnoidat ja juhannustaiat.

Pormestari Koskinen vakuuttaa, että kirja on kirjoitettu kirjattuun tietoon perustuen ja se täyttää tieteen vaatimukset. Näin varmasti onkin, mutta vertaan Kärkölän historian kirjoitusta Pekka Lappalaisen Puumalan historian kirjoihin ja eroa on!

Pekka Lappalainen on herättänyt kirjalliset lähteet eloon. Elävästi jäi mieleen, kuinka Puumalalle tyypilliset sukutalot kasvoivat jakamattomina valtaviksi. Kerrankin suurten ja mahtavien Luukkoisten sukutalossa asui 58 suvun jäsentä ja talosta ujosti kirjelmöitiin kruunulle, olisiko mitenkään mahdollista saada jonkinlaista jakoa aikaan.

Kärkölän historian kakkososan alussa oli myös vapaamuotoisempi ja melko epäsovinnainen luku Kärkölän kunnan identiteetti. Historiatoimikuntalaiset saivat listata viisi luonteenpiirrettä, jotka kuvaavat kärköläläisyyttä.

Saman tehtävän saivat Kärkölän sukututkimusviikon tilaisuuden kävijät elokuussa 2018. Luonteenpiirteiksi listattiin muun muassa hämäläisyys, kärnäpäisyys, muutosvastarintaisuus ja se, että Kärkölään on vaikea päästä sisälle.

Se oli niin taivahan tosi. Olen useasti miettinyt sitä, miten eristyksissä äiti ja isä Nummenkulman perillä olivat. Ainoat ystävät olivat kirvulaiset Ollikat. Muihin vanhempani säilyttivät etäisyyden.

Toisaalta kärköläläiset ovat mielestäni rauhoittavia. En itsekään kestä mei imatralaisten duracell-pupuilua kuin korkeintaan puoli päivää kerrallaan! Hämäläistä jäyhyyttä itseni kanssa on joskus jopa ikävä.

Kloorifenoli kohdassa Luonto 

Kirjoitin myös, että Koskisen Oy:n luvussa historiankirja ei kerro viime vuosisadan pahimpiin kuuluneesta ympäristökatastrofista kloorifenolista. Yöllä, kun valvoin vuorokausirytmini sekoonnuttua Helsingin-keikalla, pälkähti päähän, että kloorifenoli saattaa löytyä häveliäästi osiossa Kärkölän luonto.

Niin onkin! Osiosta löytyi otsikko Pohjavedet ja siellähän asiaa käsiteltiin. Tosin ei ollut uutiskärkeä, vaan ensin kirjoittaja mutisee, että sahoilla käytettiin vuosikymmenien ajan puun lahonestoainetta. Se sisälsi kloorifenolia ja kloorifenoli kiellettiin lailla 1985.

Vasta väliotsikon Pohjavedet jälkeen viidennessätoista lauseessa tulee esille kloorifenolin lähde: "Korkein oikeus vapautti Koskisen yhtiön syytteistä ja korvausvaatimuksista, koska kyseessä oli sahapalon aiheuttama vahinko." (Kärkölän historia, osa 1, 2019, s. 281).

Väitän, että historian kirjoittajatäti on kovasti koettanut olla mainitsematta Koskisen sahaa kloorifenolin yhteydessä, mutta viidennessätoista lauseessa oli ollut lopulta aivan pakko.

Eri oikeusasteiden päätös oli muuten kummallinen. Miten niin sahapalon aiheuttama vahinko, sillä vuonna 1988 löydettiin uusi myrkkylähde uimahallin ja urheilukentän välissä ja saha paloi toisella puolen rautatietä ja pääkatua.

Tätä en ymmärtänyt ammoin ja vuonna 2008 korkein hallinto-oikeus päättikin, että yhtiö onkin vastuussa maaperän ja pohjaveden puhdistamisesta.

Sahapalon muistan kyllä. Se oli vuonna 1976 ja me katselimme liekkejä horisontista Järvelän ala-asteen toisen kerroksen käytävän ikkunoista. Kloorifenolia oli valunut pohjaveteen vuosikymmenet ennen kuin ympäristökatastrofi paljastui.

Mielestäni siitä saa ja pitää edelleen puhua. Muistan, että 1990-luvulla Kuopion yliopistossa valmistui väitöskirja kärköläläisten kohonneesta syöpäriskistä. Onnekseni meillä Nummenkulmalla oli oma kaivo enkä ollut aivan täysin kloorifenoliveden varassa. Muistaakseni todennäköisintä meillä kloorifenolin juojilla oli virtsarakon syöpä.

Noh, kyllähän Lapinlahdellakin mieluusti unohdetaan, että Valio sekä sitä ennen meidän kulmilla sijainnut meijeri ovat aivan kaikkien määräysten rajoissa päästänyt jätevetensä puhdistamattomana Onkiveteen. En ole koskaan pitänyt ruskeasta Onkivedestä ja Iisalmen Sanomista kierrossa ollut toimittaja suututti kunnan kirjoittamalla Onkivedestä Sontivetenä.

Sitä se mitä suurimmassa määrin onkin. Sontiveden pohjassa on laaja ravinnekakku. Sen kun saisi peltoviljelyn ravinteeksi jollain keinolla. Kirjoitimme SKDL-tervaskanto-vassari Pentti Rythin kanssa Onkiveden tilasta monta Matti ja Liisa -lehden yleisönosastokirjoitusta, kun Ylä-Savoon suunniteltiin yhteispuhdistamoa.

Jäteveden yhteispuhdistamon saaminen Lapinlahdelle kaatui populistiseen demarimölinään. Yhteispuhdistamosta olisi voitu kehittää vaikka millainen ravinnetehdas yläsavolaisten viljelijöiden pelloille. Ja nyt muistankin, miksi on niin vaikea äänestää demareita. Sakissa ei ollut silloin paljoa ruutinkeksijöitä. Tosin vaikuttaisi siltä, että uudet, raikkaat tuulet puhaltavat Lapinlahden demareissa. Ovat löytäneet mukaan nuoria naisia! Jes.

Valion jäteveden puhdistuksia kaivelin jo Matti ja Liisa -lehti -jeremiadillani. Ei tullut journalistisia lumilapiopalkintoja, vaan käytännössä virkakielto koko SS-konsernin lehtiin. Minusta oli soiteltu itse toimitusjohtaja Heikki Aurasmaata myöten. Niinpä en ollut saama koskaan mistään konsernin lehdestä vakipaikkaa.

Freenä saatoin jatkaa - ja perkele, hyvä niin! Kiitos Lapinlahden kepulit! Oikeasti. Aikuisten oikeasti. Iso kiitos. Jos olisin kärkkynyt jostain itselleni eläkeviran, olisin nyt SS-konsernissa vötkyilevä älyllisesti laiska eläkkeen odottaja.

Sen sijaan olen joutunut totisesti menemään epämukavuusalueelleni. Hermostunutta hihitystä tähän! (Tuulivoimasta en kirjoita vielä. Enkä tuulivoimavaaleista.)

Kirjapaketin kätköistä

Kun saavuin kiirastorstain puolella Helsingistä pää suristen asioita, joita opin ja kuulin Järvelässä, päätin, että luen Tampereen yliopiston kunnallispolitiikan professorin Arto Haverin kirjasen Pormestari haastaa kunnanjohtajan - onko johtamismallilla väliä?

Matti oli kuitenkin hakenut postista kirjapaketin. Tilasin netistä virolaisen Mati Untin 18-vuotiaana kirjoittaman romaanin Hyvästi, keltainen kissa sekä feelgoodia edustavan Tiina Pasasen Sun täytyy mennä.

Arvelin, että tarvitsen ennen lyhytterapiaopintojeni nöpöä lopputyötä jotain kevyehköä ja ihmissuhteista. Vaikeinta lopputyössä on se, että se saa olla korkeintaan kymmenen sivua. Tajusin tämän hiljattain ja ideani surkastui siinä samassa.

Toisaalta. Voinhan minä tehdä niinkin, että kirjoitan kymmenen sivun esseen suunnitelmana isommasta kirjoitushommasta. 

Mati Untin halusin sen vuoksi, että haluan omistaa virolaisen nykykirjallisuuden kokoelman. En lue Untia ainakaan tähän hätään. En näköjään lue Pasastakaan, vaikka kirjan esisanat kertovat, että se on kirjoitettu rakkaudesta kotiseutuun ja sen luontoon, 80-luvun lapsuusaikojen nostalgiaan ja paluumuuttamiseen.

Minäkin haluaisin niin olla paluumuuttaja, mutta ei ole mitään, minne palata. (Siksi käyn noin kaksi kertaa tai kerran vuodessa puoli päivää Kärkölän Järvelässä arvostelemassa keskustaajaman sotkuisuutta ja nyrpistelemässä arrogantisti nenääni Järvelän lounasvalikoiman suppeutta.)

Koska kiirastorstain sumean pään vaihtoehdot olivat joko Haverin Pormestari haastaa kunnanjohtajan - onko johtamismallilla väliä? tai Nikolai Gogon Muna, arvaatte varmaan heti, kumman valitsin.

Ainahan sana muna saa minut liekehtimään! (Tirskis!)

Munaa!

Nikolai Gougou on kirjottanut Munan venäläisen Nikolai Gogolin Nenä innoittajanaan. Olisin saanut Munasta paljon enemmän irti, jos olisin Gogolin satiirin lukenut, mutta kun en ole. Selitystä minulle ei tähän ole. Vaikka rakastan venäjän kieltä ja venäläisiä, etenkin venäläisiä tyttäriäni, en erityisemmin rakasta venäläisiä klassikoita.

Hyvä, että kirjallisuustieteen perusteissa oli pakko lukea Rikos ja rangaistus. Jos pakkoa ei olisi ollut, lukematta olisi jäänyt. Karamazovin veljekset jäi kesken, sillä äidyin vertailemaan eri käännöksiä alkuperäisteksteihin.

Nyt kirjakauppojen hyllylle minut kiskoo Leo Tolstoin Sota ja rauha uutena, Eero Balkin, käännöksenä. Miksi muuten luulen, että Balk on Sonkajärveltä? Persus. Balk hallitsee myös ylä- ja alasorbin kielet, nehän on miu kieliäin!

Ja pitäisiköhän hankkia Sodan ja rauhan uusi käännös. Vru, pitikin kirjoittamani, että en inhoa kaikkia venäläisiä klassikoita. Rakastan Tolstoin Anna Kareninaa. En tosin voi juurikaan enää sietää itse nimihenkilöä, joka liiti munasarjojensa (tai no öö, kauniisti sanoen) kutsusta ällön ja omahyväisen sekä itsekkään Vronskin perässä, vaan rakastan työteliästä Leviniä.

Niin Nikola Gogon Munasta. Kirjanen on satiiri, kuten esikuvansa Nenä. Yleensä en ole tämäntyyppisen kirjallisuuden ystävä, mutta kuten jo aiemmin kirjoitin. Ei oikein napannut pitkän ajomatkan jälkeisenä keinutuspäivänä pormestarimallipohdinta.

Munan alku oli myös vähän turhan groteski makuuni. Hipsteriparturi Andri Karvinen löytää kullin aamunautintonsa, tuoreen voisarven, sisältä. Samassa yhteydessä Gogo luettelee kuuliaisesti ja jotenkin vähän turhan alleviivaten hipsteriklišeet, kuten kaurajuoman tai ruokosokerin.

Hänen triseksuaalinen kumppaninsa Aada-Mi saa mustasukkaisuuskohtauksen. Muna kuului Mynose-nimisen mainostoimiston ohjelmallisen ostamisen asiantuntijalle Jouna-Elvin Viitaperälle. Seuraa kuvauksia munan liikkeistä pitkin Helsinkiä ja lopulta pakoyrityksestä Tallinnaan väärennetyllä henkilöllisyystodistuksella.

Lopulta kun Jouna-Elvi oli tottunut elämäänsä munattomana, penis ja kivekset palaavat takaisin ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Jopa aseksuaalikumppani Timotei-Kotivalo ihastelee kumppaninsa mölkkyä.

Luulen aavistavani, miksi Nikolai Gogo on kertomuksen halunnut kirjoittaa. Ajassa on kaikenmoista parisuhdemallia, josta pitää olla kiinnostunut. Jos ei ole, kuten minä en ole, putoaa johonkin Aatamin aikuiseen kastiin. Mappi ööhön.

Panin tämän merkille, kun kuuntelin hiljattain Emmi Pesosen Luulin tuntevani. Siinä on pariskunta hiipuvan suhteensa kanssa. Pariskunta kokeilee parinvaihtoa. Kuvaus oli jähmettävä. Nihkeä ja lukija kokee olonsa epämukavaksi. Ajattelin kuunnellessa, että kaikkeen sitä nykyään pitääkin suostua parisuhteensa pelastamiseksi.

En havainnut, että kenelläkään parinvaihtosessiossa olisi ollut edes hivenen kivaa tai lämpöistä. Hekumaa ei ollut havaittavissa. Oli tuhnuistakin.

Sinua, sinua

Petri Summasen Sinua, sinua on juuri niin ihana kuin sitä on kehuttu. Minäkertoja on lakonisen armoton itseään kohtaan. Hän kertoo selittelemättä, että jätti kihlattunsa saman tien, kun oli vietetty kihlajaisia ja sokeutuu himolle (ns. rakkaudelle) Prahassa.

Koska himoittu H ei oikein vastaa minäkertojan tunteisiin, minäkertoja varmistaa selustansa menemällä Suomessa yhteen Liisa-nimisen naisen kanssa. Liisalla on edessään suhteen kamala alku. Ensimmäiset kaksi vuotta hän joutuu olemaan Se Toinen Nainen Suomessa, kun minäkertojan on "aivan pakko" kerta toisensa jälkeen käydä Prahan-rakastettunsa luona.

Oi, että häpesin. Häpesin itseäni! Minä olin yhtä aikaa minäkertoja ja Liisa. Minä olen ollut minäkertoja.

Ja vielä. Kaikkien vuosien, kolmen vuosikymmenen, jälkeen minäkertojan on taas käytävä Prahassa. H on eronnut eikä ymmärrä, mikä on minäkertojan käynnin tarkoitus. Ehkä se oli pisteen paneminen suhteelle. Ehkä jos H olisi lopulta ymmärtänyt, mitä minäkertoja todella ja oikeasti haluaa, minäkertoja olisikin jäänyt Prahaan.

Näin häilyväisiä me ihmiset olemme aika typerine rakkauksinemme. Olisipa kiva lukea Liisan versio avioliitosta.

Sitä paitsi! Minäkertojalla oli helppoa kuin heinänteossa. Oli kuviteltu Suuri Rakkaus Prahassa ja turvallinen Liisa kotona. On niin kiva viettää aktiivista seksielämää, kun on joku, joka odottaa kotona. Tiedän kokemuksesta, että on ja tiedän nyt myös, mitä on odottaa kotona.

Ehkä pitäisi olla iloinen siitä, että olen pystynyt antamaan Matille turvallisen pettämiskokemuksen. Hän on saanut hypätä sängystä sänkyyn turvallisesti ja aina on ollut kiltti ja pikkuisen tyhmä vaimo kotona odottamassa. Lattialla sikiöasennossa itkemässä tai pitkin metsiä yksinäisyyttään kulkemassa. Aina kuitenkin paikalla. Odottamassa. Odottamassa. On ollut yhtä aikaa kiinnijäämisen kiihottava jännitys ja samalla täydellinen avioliittolupauksen turva! Ei hassumpaa ja minä, minäminäminäminä, olin kaiken tämän mahdollistaja!

(Taisinko minä nyt sarkasmin? Pitää varmaankin vielä harjoitella.)

(Tutkin kaikki Tammisen kuvat kirjassa ja taas tulivat mieleen Sebaldini. En ollut niitä vienyt kierrätykseen ja vielä joskus tulee Sebaldien aika. Ehkä.)

Ties kuinka mones Tokarchukini

Olga Tokarchukin Päivän talo, yön talo oli taidokasta tekstiä alitajunnan kellareista. Eri asia on, haluanko lukea enää yhtään kirjaa alitajunnan kostean kylmistä loukoista. En halua.

Aina kun ajattelin, että noh, tästä kohdasta saatan pitääkin, Tokarchuk veti maton jalkojen alta. Ajattelin esimerkiksi luvussa Mies ja nainen (s. 318), kuinka kiinnostavaa, nobelisti kuvaa saksalaisilta Puolalle annettuja alueita ja niiden uudelleen asutusta kiinnostavalla äärimmäisen kaunokirjallisella tavalla.

Ensin saksalaisilta jäänessä kaupungissa olivat vain he kaksi ja tyhjät talot, tyhjät kadut ja tyhjät sydämet. Vähitellen kaupunkiin tulee muitakin ja miehen sekä naisen taloon asettuvat keskitysleiriltä päässeet kaksoset.

Kaksoset vain naureskelevat sille, että olivat joutuneet ihmiskokeiden koekappaleiksi. He kummatkin olivat täynnä arpia. Nainen ja mies eivät oikeastaan halua kuulla, mitä naisille on tapahtunut.

Lopulta, kuinka helpottavaa, naiset lähtivät Varsovaan etsimään kadonneita sukulaisiaan Punaisen Ristin ja ilmoitustaulujen avulla.

Ostin joskus samalla kirjakauppakerralla ensimmäisen Tokarchukini (Vaeltajat) kuin Saksassa asuvan ukrainalais-puolalais-juutalaisen Katja Petrovskajan Ehkä Esterin ja amerikan-venäläisen Anya Ulinichin Petropoliksen.

Voi, että rakastin Ehkä Esteriä ja Petropolista. Ja inhosin Vaeltajia. Vaeltajen lukeminen oli kuin olisi myrkkyä niellyt tai työntänyt tikkua kynnen alle. Tokarchuk kirjoittaa nytkin kylmästi ihmiskoesisaruksista.

Hyisesti.

Lisäksi Päivän talossa, yön talossa esiintyy salaperäinen vanha nainen, Marta, josta ei paljasteta mitään. Marta häipyy jonnekin talvisin ja palaa taloonsa keväällä. Kerran minäkertoja menee naapuriin ja sanoo tuosta noin vain, että haluaa nähdä tämän kellarin.

Marta ilmeisesti näkee, että minäkertoja on pilvessä ja käskee tämän mennä nukkumaan, mutta ottaa avaimen ja käyttää naapuria kellarissaan, kuten tämä on toivonut. Kellarissa on perunoita varten tehty lampaantaljalla vuorattu säilytyslaatikko.

Olisi varmaan pitänyt voihkia innostuksesta, miten hieno symbolinen kuvaus. Marta säilyttää perunoita kellarissaan! Ah ja voih.

Olin juuri ennen kellarikuvausta ajatellut, että jätän kirjan kesken. Tokarchuk oli jaaritellut sivukaupalla jostain transseksuaalista kuuliaisuusveljestä, joka rakasti pukeutua tytöksi. Tai oliko tämä jo nuori munkki, en tiedä. Joka tapauksessa munkin piti kirjoittaa pyhän Kümmerniksen kirjoituksista.

Kümmernis on ollut mukana Grimmin satujen vuoden 1815 painoksessa, mutta ei löydy enää vuoden 1819 painoksesta, sillä se pohjautuu liikaa portugalilaiseen Pyhän Wilgefortisin legendaan.

Pyhä Wilgefortisin isä halusi naittaa tyttärensä maorikuninkaalle ja välttääkseen pakkoavioliiton Pyhä Wilgerfortis rukoili niin voimallisesti, että hänelle kasvoi parta. Isä ristiinnaulitsi parrakkaan tyttärensä ja niin tästä tuli esirukoilija naisille, jotka haluavat päästä eroon väkivaltaisesta aviomiehestään.

Puolaksi Pyhä Wilgefortis tai Kümmernis on Frasobliwa, Surullinen. Tokarchukin kertomuksessa Frasobliwa oli elänyt parrakkaana nunnaluostarissa ja kirjoittanut Jumalasta.

Kaikesta tästä koukeroimisesta nousee kysymys: miksi, miksi, oi miksi Tokarchuk kirjoittaa näistä.

Ennen Martan kellarikeikkaa minäkertoja oli kertonut kirjassa ties kuinka monennen kärpässienireseptinsä. Ehkä kaikki koukeroilu ja koruilu on tarpeen, jos asuu maalla ja polttelee pilveä sekä tekee sienitrippejä. Mutta joo kaikin mokomin. En halua lukea sellaisesta.

Pidin kovasti Olga Tokarchukin Alusta ja muista ajoista. Hänen Empulsioniaan ja Anna Iniä maailman hautakammioissa ovat kirjallisuuskriitikot kehuneet. Pidän kuitenkin Tokarchuk-taukoa.