Matkakeitaasta tuli mieleen Lintin Rane Kärkölän venäjän ryhmästä ja venäjän ryhmästä tuli mieleeni Jarkko Juseliuksen vaimo Leena Reiman, mutta heihin asti en kunnolla merkinnässäni pääse

Tyydyn vain johdantoon ja ajan ehkä tämän vuorokauden puolella Pohjois-Savoon

ke 16.4.2025

Olin maanantaina häkeltynyt, harmissani ja jopa suruissani siitä, että Kärkölän evakuoidulle kunnantalolle pääsi vain ajanvarauksella, sillä Kärkölä esiintyy edukseen Kunnallisalan Kehittämissäätiön (Kaks) pienessä sinisessä kirjasessa Pormestari haastaa kunnanjohtajan – onko johtamismallilla väliä?

Olen huolella vaalinut mielikuvaa siitä, että Kärkölä on uudenlaisen avoimen ja dynaamisen lähidemokratian airut. Tosin juuri kukaan ei ole suostunut asiasta kanssani taittamaan peistä eikä edes jakamaan innostustani.

Eivät edes itse pari Kärkölä-ryhmän jäsentä, joita olen Facebookin messengerillä hätyytellyt. Niinpä olin aivan taivaassa, kun Café Valoisan herra yrittäjäpuoliso-automaatioinsinööri Lindroos usutti minut puhumaan kahdelle Kärkölä-ryhmän naiselle Järvelän Aurinkotorilla.

Puhuvia naisia, innostuneita naisia, kivoja naisia! Miia Salminen on asunut Kärkölässä alle 20 vuotta. Hän sanoo, että 20 vuotta on raja asumisessa; sen jälkeen voi sanoa, että on kärköläläinen. Päivi Aaltonen mainitsi tulleensa vuonna 1983 Kessiin töihin. Siitä on Matkakeitaan lautasliinaan Juuan apteekista tai Paula-siskolta pöllimälläni kuulakärkikynällä laskien 42 vuotta.

Tadaa!

Kärkölän lukiosta ylioppilaaksi kirjoittamisen vuodestani on 41 vuotta. Keskustelu eteni Aurinkotorilla sitä vauhtia, että en ehtinyt kysyä, mikä Kessi oli. Äsken Paajasilla tarkensin Kessi oli Tuunasten omistama K-kauppa siinä vaiheessa, kun kaupalle oli rakennettu uusi hieno kaupparakennus tummista tiilistä Aurinkotorin kerrostalo-osan vastapäiselle tontille. Tontilla oli ennen K-Kauppaa muistaakseni vain tyhjää.

En muista lukiovuosinani käyneeni koskaan Tuunasten K-kaupassa. Kun asuin tokalla luokalla Tohinojalla Yrjö Hovisen keittiön takaisessa pikku kamarissa tai kolmannella luokalla Kärpäsen mummon yläkerrassa, lienen käynyt isossa Vilkussa. Isommassa Viljasen kaupassa. Oli olemassa pikku Vilkkukin, mutta sieltä me lukiolaiset ostimme vain karkkia.

Paitsi, että minä en ostanut. Eihän minulla ollut rahaa karkkiin, sillä asuin omillani ja sain kotoa jonkinlaista talousrahaa. Sitä ei ollut paljon, sen muistan, sillä muistan, että elämän suuria tähtihetkiä oli ostaa Isosta Vilkusta Fazerin vadelma- tai mustikkaleivospakkkaus.

Pakkaus oli kallis, mutta muistan, että palkitsin itseni jostain. Ehkä läksyjen tekemisestä. Yläasteella en koskaan tehnyt läksyjä. Koealueet valokuvasin aivoihini jonkinlaisella valokuvamuistilla.

Lukiossa koin hirvittävän järkytyksen. En olekaan niin satumaisen lahjakas, että selviytyisin tekemättä läksyjä. Ja olihan sitä sallittava itselleen jotain ylimaallisen ihanata ja arvokasta, kun olin tehnyt jotain niin itselleni epätyypillistä, kuten läksyt.

Lienen ostanut Isosta Vilkusta myös kauraryynejä, sillä joka aamu keitin itselleni pikku kattilallisen puuroa.

Aamupuuron syönnin minulle opetti ensimmäisen lukiovuoteni vuokraemäntä Ritva Korhonen. Hänet löysin Hesarin repparista muutama vuosi sitten nimellä Ritva Korhonen-Luoto. Maanantaina kuulin, että herra Luoto on kuollut hiljattain, mutta vuokraemäntäni on elossa edelleen.

Taitaisi jo olla aika kiittää häntä paljosta.

(Lisäys pitkänäperjantaina 18.4.2025: Kärkölän historia osa 2 tiesi kertoa, että Ritva Korhosen musiikkileikkikoulu muutti jo vuonna 1983 Ruotsiin. Olin silloin toisella luokalla lukiossa enkä tiennyt muutosta. Mitähän minä olen oikein ajatellut silloin? Olin kesän 1983 kesätoimittajana Puumala-lehdessä ja kusta virtasi päähäni litrakaupalla. Ehkä se, että en tiennyt entisen bestikseni äidin Ruotsiin-muutosta mitään enkä bestiksenikään elämästä tuon taivaallista, johtuu siitä. Toivottavasti ei ole liian myöhäistä korvata asiain kulkua näin kuusikymppisenä.)

Maanantain Ravintola Järvelän yhteislaulutilaisuudessa juttelin pitkät tovit muudaan ihastuttavan muistipankin kanssa, mutta siitä en kirjoita nyt. Tarkoituksenani oli kirjoittaa lähidemokratiasta, Kärkölän pormestarimallista ja Polemia-sarjan teksteistä.

Ja kohta loppuu tietokoneestani virta. Ehdin kirjoittaa vain, että en päässyt luennoimaan Kärkölä-ryhmän rouville Polemia-sarjan pormestarivihkosta, sillä olen lukenut siitä vasta Arto Haverin johdannon.

Kuitenkin tänään Café Valoisassa istuivat Jarkko Juselius ja hänen vaimonsa Leena Reiman. Niin Se Juselius. Yleltä. Justiinsa googlasin hänen vaimonsa Leena Reimanin. Vaimohan onkin julkaisija ja ollut perustamassa Kääntöpiiriä. Kääntöpiiri tunnetaan nykyään Likenä.

Siihen emme vielä ehtineet, sillä puhuimme Juseliuksen rouvan kanssa Imatrasta. Rouva oli viime kaudella ollut Kärkölä-ryhmän valtuutettu ja sanonut miehelleen vaalien alla, että toimittajan tulee nähdä asiat barrikadin toiselta puolelta ja niin oli Se Juselius (niin Yleltä) joutunut ehdolle kunnallisvaaleissa ja tullut valituksi.

Tästä tuli pitkä aasinsilta eri asuinpaikkojen sosiaalisen segregoitumiseen. Segregoinkohan kymmenisen vuotta sitten Lintin Ranen jotenkin häpeälliseen viiteryhmään, kun loikkasin tämän iltapizzapöytään Matkakeitaassa ja hihkuin, että voi miten ihanata, siinähän sinä olet. Oltiin samassa venäjän ryhmässä Kärkölän lukiossa.

Voin sanoa, että ei ollut ihanata. En saanut selvää, kumpi ei ollut ihanata; olla samassa venäjän ryhmässä kuin minä vai se, että ylipäätänsä luki venäjää lukiossa. Tuliko venäjän lukemisesta epämiellyttävän vasemmistolainen klangi?