Sirkka Anttila-Markkasen Hiljaisuus ja huuto. Lehtiä Valamon päiväkirjasta

ma 24.2.2025

Koko päivä on kulunut tulostimen kanssa temppuillessa. Aamulla kävin kastelemassa tomaatti-istutukseni ja viikonlopun aikana mullasta oli noussut kymmenen hentoakin hennompaa tainta.

Katsoin Youtube-videolta, miten tomaatin varkaat nypsäistään pois lehden ja rungon välisestä kainalosta. Varkaat vievät tomaatin kasvuvoimaa. Aion kylvää vielä varmuuden vuoksi lisää taimia, sillä esiin pilkistävät yksilöt eivät tässä vaiheessa vaikuta kovin elinvoimaisilta.

Kesällä 2021 pääsin aika pitkälle tomaatinkasvatuksissani. Siemenistä tuli suorastaan tomaattipöheiköitä ja niitä sitten siirtelin edestakaisin Lapinlahdelta Kaivikselle ja Kaivikselta Lapinlahdelle. Kesällä 2022 jäädytin taimet siirtämällä ne ulos Kaiviksella liian aikaisin. Seitsemäs kesäkuuta oli vielä yöpakkaset.

Kesällä 2023 ja 2024 söimme jokusen Juuan Tokmannin ruukkutomaateista kasvattamaani tomaattia. Kesällä 2025 aloitan kaiken alusta ja teen niin kuin neuvotaan.

Lukaisin uudestaan Sirkka Anttila-Markkasen Hiljaisuuden ja huudon - lehdet Valamon päiväkirjasta. Olin jonnekin kopioinut alkuperäisestä lukemastani kohdan, jossa Anttila-Markkanen tuumii, miten ortodoksiksi tullaan. Luulin, että lausuma oli tulevan piispa Ambrosiuksen, Anttila-Markkasen päiväkirjassa vielä veli Kristoforoksen, Risto Jääskeläisen.

Mutta ei, ihan oli Anttila-Markkasen itsensä: "Minusta tuntuu, että niin kuin kurkku suolaantuu suolaliemessä suolakurkuksi, niin ihmisestä tulee ortodoksi ihan vain jumalanpalveluksessa seisomalla." (Sirkka Anttila-Markkasen Hiljaisuus ja huuto s. 59)

Muistin joitain kohtia Anttila-Markkasen päiväkirjasta tarkkaankin. Jostain syystä mieleeni oli painautunut se, kuinka innokkaasti talkootöissä ollut Anttila-Markkanen tahtoi tehdä asiat Valamossa nimenomaan sääntöjen mukaan.

Miten pelottavia olivatkaan sen ajan veljestön jäsenet. Pelottavia ja autoritaarisia. Koska yhteistä kieltä ei ikivanhojen venäjänkielisten veljestön jäsenten kanssa ollut, tuli inhimillisiä sekaannuksia. Mielestäni luostarin väen reaktiot vaikuttivat usein kohtuuttomilta.

Ehkä luostarin veljestö oli vain niin vanhaa, väsynyttä ja kiukkuista.

Päiväkirjamerkinnät ovat seitsemän vuoden ajalta. Anttila-Markkasen mies, alkoholitutkija Touko Markkanen, oli kuollut vuonna 1974 ja vaikuttaisi siltä, että päiväkirjamerkinnät ovat noin vuosilta 1975 tai 1976 - 1984. Kirja on julkaistu vuonna 1985 ja veli Kristoforoksesta tuli luostarin taloudenhoitaja vuonna 1977. 

Veli Kristoforos vihittiin munkiksi vuonna 1989 ja sai nimen Ambrosius. Sivulla 230 Anttila-Markkanen arvelee, että veli Kristoforoksen avulla luostarielämä saattaisi elpyä. Anttila-Markkanen kertoo, kuinka kirkas veli Kristoforoksen hymy on ja kuinka oppinut sekä sivistynyt tämä on.

Ihan kirjan alussa päiväkirjan kirjoittaja ennustaa, että Valamon on kuolemaisillaan eikä  Valamon kohtalo hyvältä vaikuttanut.

Päiväkirjan ensi lehdillä on luettavissa luostaritalkoolaisen hurmos. Luterilaiset palvelukset eivät tunnu miltään Valamo-kokemuksen jälkeen ja saarnat! Nehän ne vasta luterilaisessa kirkossa häiritsevät. Luterilaisten uskovaisten imelyys tai lipeäkalan ääni puistattavat.

Luostarihumala on tuttu ilmiö. Olen sellaisessa hömelössä ollut itsekin läpi 1990-luvun. Ja samalla tavalla, kun aloin lukea teologisia kirjoituksia, seurasi uskonkriisi. Lopulta kun sain systeemistä potkut, paiskoin suutuspäissäni jätelavalle niin Tito Collianderit, Thomas Hopkot että Alexander Schmemannit.

Kävin hakemaan tähän tuekseni eteisen kirjahyllystä ortodoksisen kummitätini Paula-siskon minulle vuonna 2008 lahjoittaman Venäläisen teologian tiet osan 1. Kun luin kohdan, johon olen jäänyt, muistin, että herrajukara, onhan minulla ollut hengellisiä ohjaajia.

Sellaisia satunnaisia. Ohimeneviä. Vuodatin sinne tänne ja tuonne uskonkriisiäni, se oli kyllä kognitiivista lajia, uskoani en ole menettänyt oikeastaan koskaan, silloinkaan, kun piti teeskennellä ateistia opiskelupiireissä.

Kerran pitkien sähköpostiblörinoihini kyllästyneenä muudan oppinut ortodoksi keksi: "Luepa likka Kallistos Warea!" Ja niin luin. Ensin Ortodoksisen tien ja sitten Sisäisen valtakunnan. Ja voi, että löysin sieltä jotain hyvin palkitsevaa ja ravitsevaa.

Armon! Sisäisen valtakunnan lopussa on se, että helvettiin ei jää kukaan. Rakkaus ei salli sitä. Olen ihan ehdottomasti sitä mieltä, että kaikki pääsevät taivaaseen. Lisäksi olen myös sitä mieltä, että kaikki uskonnot puhuvat samasta asiasta.

Olin pääsemässä siihen, että minä (minäminäminä!!!!!!!!!!! So whaaaaat!!!!) ajattelen origeneläisittäin kerran keskusteluissa Rautavaaran luterilaisen kirkkoherran kanssa. Törmäsin ovesta sisään hänen päivystävän papin vastaanotolleen.

Keskustelu jäi kesken ja seuraavaksi kun kävin, oli kirkkoherran sivupöytä täynnä ikoneita ja kirkkoherra puhui teikäläisistä. Siis minäminäminä olin hänelle "teikäläinen". En kauhistunut, minua ei itkettänyt, en suuttunut, vaan nauratti. Mielessäni ajattelin, että en kai minä suolakurkku-piparjuuri-valkosipulimarinadistani mihkään pääse.

Myös Sirkka Anttila-Markkanenkin näkyy ajattelevan, että kaikki uskonnot tarkoittavat samaa.

Isä Jarmo Hakkarainen on kirjoittanut Flovorovskin Venäläisen teologian teiden ykkösosan esiluvun. Meitä Purhosen Lassen, ollos iäti muistettu, kanssa aina nauratti, että Lasse ottaa mukaan Konevitsaan sydäntalvella kokoelman "hakkaraisia". Ei tule aika pitkäksi eikä lukeminen lopu kesken.

Hakkarainen kirjoittaa Flovorovskyn esiluvussa, että ortodoksinen teologia ei ole käsitteellistä tiedettä. "Jumalanpalvelus ja pyhät mysteeriot nähdään Kirkon terapeuttisen metodin ja kohtaamisen kautta." (s. 31)

En nyt ajattele sitä, mitä Sirkka Anttila-Markkanen luki Orthodoxer Katechismuksesta. Suojelusenkeli kuulema hylkää lapen, joka ei vielä itse osaa rukoilla ja jonka vanhemmat eivät rukoile lapsen puolesta. (s. 42)

Päiväkirjan kirjoittaja räjähti suuttumuksesta riekaleiksi. Ihan scheissea. Puhumattakaan kaikesta naissukupuolta koskevasta hörönlörönlööstä ja epäpuhtauspölinöistä. Miehethän niin kirjoittivat, ei mahda mitään.

... On juostava. Iisalmen kirjastossa on varaamani oppikirja, jonka meinasin selvittää ensi viikolla hiihtoloman kunniaksi.

Sirkka Anttila-Markkanen oli menossa Lintulaan nunnaksi, muttei sitten mennytkään, vaan tuli siihen tulokseen, että luostarin asukkaaksi ei ryhdytä tahdon ja määrätietoisuuden varassa!

Vielä kopioin tähän wikipediatekstin panteismin ja panenteismin eroista. Jestas, minähän olen panenteisti! Näin päättelin, kun kuuntelin Mannisen Karin selän takana emeritus piispa Wille Riekkisen alustuksen uudesta uskontunnustuksesta.

"Panenteismi (m.kreik. πᾶν (pân) ”kaikki”; ἐν (en) ”jossakin, -ssa”; ja θεός (theós)´jumala´; ”kaikki-Jumalassa´ tai ´Jumala-kaikessa´) on teologinen näkökanta Jumalan ja kaikkeuden välisestä suhteesta. Se ei ole sama asia kuin panteismi. Panenteismi voidaan jakaa kahteen päälajiin, jotka voidaan nimittää pan-enteismiksi ja panen-teismiksi.

Pan-enteismi on näkökanta, jonka mukaan Jumala on kaikessa. Kaikkeus ei kuitenkaan ole osa Jumalaa, joka on transsendentti suhteessa todellisuuteen. Jumala on luonut maailman, mutta maailma ei ole Jumala. Kaikkeus on äärellinen, mutta Jumala on ääretön ja läsnä myös todellisuudessa. Tämä näkökanta on muun muassa ortodoksien opetuksessa.

Panen-teismi – kaikki on Jumalassa – puolestaan tarkoittaa käsitystä, jonka mukaan kaikkeus on substantiaalisesti osa Jumalaa, mutta Jumala itsessään on suurempi kuin äärellinen maailma."