"Rukoilkaamme Herralta koko maailmalle rauhaa, pyhille Jumalan seurakunnille kestävyyttä ja kaikkien yhdistymistä."

su 2.2.2025

Ortodoksisen liturgian alun suuressa ekteniassa sanotaan noin kuin otsikossa. Haluaisin oikeasti tietää, mitä yhdistymisellä rukouksessa tarkoitetaan. Kysyin sitä ammoin juttua varten, kun olin Aamun Koiton päätoimittaja ja ainoa asia, jonka ymmärsin on, että synkretismi on pahasta.

Ortodoksinen pappi, jolta asiaa kysyin, vaikutti ärtyneeltä ja kärtyltä. Väärä kysymys. Tai ei olisi saanut kysyä lainkaan. Mieluummin ei mitään. Semmoinen oli taipaleeni Suomen ortodoksisen kirkon palveluksessa.

Synkretismi on uskontojen toisiinsa sekoittumista ja yhteensulautumista eikä - niin kuin wikipedia sanoo - ole mahdollista luokitella uskontoja synkretistisiin tai ei-synkretistisiin. Synkretismi on uskontojen yleinen piirre. Kaikki uskonnot ovat ajan kuluessa muuttuneet ja omaksuneet kanssakäymisen tuloksena vaikutteita, ja uusia uskontoja on syntynyt entisten pohjalle.

Kiitos Wikipedian, löysin netistä Kimmo Ketolan artikkelin: Mitä on ”synkretismi” – onko ”puhtaita” uskontoja olemassakaan? Artikkeli on julkaistu Tieteessä tapahtuu-lehdessä vuonna 2007.

Ketola viittaa artikkelissaan siihen, että synkretismikiistoilla on valtapoliittisia ulottuvuuksia. Kuitenkin kognitiivisen kulttuurintutkimuksen näkökulmasta synkretismiä voidaan tarkastella painottuneen kulttuurisen siirron ilmiönä.

Öh, no vähän koukeroisesti sanottu, mutten käy nyt suoristamaan Ketolan mutkia. Hänen alaansa ovat uskontotiede, erityisesti uskontososiologia ja kognitiivinen uskontotiede.

Esimerkiksi nunna Kristodulin muistan Valamon kansanopiston järjestämässä Naiset ortodoksisessa kirkossa -seminaarissa jo 1990-luvulla kertoneen elävästi, kuinka Kreikassa nimenomaan naiset ottavat iloisesti ortodoksisiin menoihin kansanomaisia, jopa pakanallisia, elementtejä. Jokin symboliikka oli sillä, että naiset kietoivat pyhäkön ympärille jotain lankoja

En valitettavasti muista, mistä oli kyse, mutta lankojen kietominen ei ollut kristillisestä perinteestä eikä se nunna Kristodulin mielestä ollut paheksuttavaa lainkaan.

Voi kun jostain löytyisi juttuni seminaarista. Veikkaan, että sekin oli Aamun Koitossa.

Synteesejä ja synkretismiä

Jahvekin oli ilmeisesti jonkinlainen synteesi, sillä Karen Armstrong, entinen nunna ja antropologi, kirjoittaa Jumalan historiassaan, että Jahven on alunperin väitetty olevan esimerkiksi soturijumala, tulivuoren jumala ja nykyisen Jordanian asuneiden midianilaisten jumala.

Olen nyt edennyt hitaasti Karen Armstrongin Jumalan historiaa ja tällä kertaa kirjan alusta nousee minulle tämä: "Emme saa koskaan tietää, mistä israelilaiset löysivät Jahven sikäli kuin hän edes oli aivan uusi jumaluus." (s. 54)

Muinaisissa kulttuureissa jumalia yhdistettiin toisiinsa usein, tai vaihtoehtoisesti yhden alueen jumalat hyväksyttiin samoiksi kuin toisen kansan kunnioittamat jumalat.

Kimmo Ketolan artikkelin mukaan synkretismin käsite on uskontotieteessä ongelmallinen ja kiistanalainen. Ei ole olemassa uskontoa, jossa ei ole minkään toisen perinteen vaikutusta. Synkretismin käsitettä on myös usein käytetty halventavasti: uskonnon on esitetty ilmenneen ”puhtaimmillaan” sen alkuaikana ja uskon muuttuminen on leimattu alkuperäisen ja aidon opin rappeutumiseksi.

No jos minä näine eväineni rappeutan jotain aitoa oppia, olkoot niin. Shit happens.

Kirjeestä mukaeltu siivu - seikkailustani Petru kirkossa Pielavedellä

".... Mulla oli viime viikko ihmeellistä peräsuoli pitkällä juoksemista. Pitää varoa, ettei tulevista viikoista tule samanlaista. Ihmeen hyvin sain liikuttua kuitenkin. Tympi kyllä aika lailla lähteä liukastelemaan pimeään, mutta päivä pitenee koko ajan.

Perjantaina oli ihana päivä. Mulla oli  käynti Pielavedellä. Keksin googlen mulle tarjoamien uutisten perusteella, että Pielavedellä on aamupäivällä alkamassa ortodoksinen Kirjailijan kynästä -piiri. Ekana kirjailijana oli eläkkeellä oleva piispa Panteleimon. Isä Esipaimen Panteleimonin 60-vuotishaastattelun tein Solea-lehteen vuonna 2009.

... Me pölähdimme tilaisuuteen, oli ilmassa kaikin puolin kuplivia kaikenlaisia virtauksia. Tilaisuus oli Petrun kirkossa, jossa Leonid oli ponomarina eli kirkkoherran apulaisena, kun Maria ja Anna olivat ihan pieniä ja minä tein vähän yli vuoden äitiysloman sijaisuuden Pielavesi-Keitele -lehdessä.

Silloinen kirkkoherra oli just silloin perustanut perhekodin ja vt. kirkkoherrana oli isä Jyrki Ojapelto. Niinpä me tyttöjen kanssa oltiin välillä ainoa seurakunta, kun oli palvelus ja Leonid palveli ponomarina. Kirkossa oli siis isä Jyrki pappina, Leonid papin jumalanpalvelusavustajana, jonkinlainen kuorontynkä, Maria, Anna ja minä. Ei muita.

No isä Olavi tervehti minua ihan ystävällisesti (antoi siunauksen) ja juuri kun suunnittelin pakenemista kirkkosalin vasemmalle seinän vieruspenkille, toiselle puolelle kirkkosalia; sinne missä me tyttöjen kanssa oltiin aina, kun oltiin Petrun kirkossa ja Leonid oli ponomarina, ystävättäreni viittasi piispan pakeilla minuun. Ei auttanut mennä kuin tervehtimään.

Ajattelin loppujen lopuksi (noin sadannen kerran taas), että lopetan välttelyn. Hiimailen joukossa, sillä ortodoksiset menot ovat minulle tutut ja rakkaat.

Piispat ja palkkaprelaatit olkoot mitä ovat ja minä pidän korkealla feminististä lippua naispappeusasioineen sekä sateenkaarilippua vaatimuksena mies- tai naisparien avioliittojen siunauksesta. Ajatelkoot viralliset systeemit mitä tahansa.

Kävin jopa kysymässä piispa Panteleimonilta, tuleeko sana ponomar kreikasta venäjän kieleen. Kuultuaan, että Leonid oli oli Petrun kirkossa ponomarina, ystävättäreni kysyi sanan alkuperäistä merkitystä. Aloin miettiä, että sana tulee Suomen ortodoksiseen sanastoon venäjästä, mutta slaaviperäiseltä se ei vaikuta.

Ja kreikastahan se tuli. Lisäksi ponomar on tarkoittanut alkukirkossa ovivartijaa, joka ”heitti” pellolle liturgian opetettavien osan jälkeen ne, joilla ei ollut vielä ehtoollisyhteyttä. Ovivartija piti myös huolen siitä, että palveluksen ehtoollisosaan eivät ulkopuoliset pääset. Siksi diakoni sanoo ennen liturgian eukaristista (ehtoollisen sakramentti) osaa solealta (mun lehden nimi tuli sellaisesta alttarin ulokkeesta, jolta luettiin tiedotukset): ”Ovet, ovet! Viisaudella ottakaamme vaari.”

Vielä kopioin tähän itsellenikin opiksi wikipediasta: ”Ehtoollinen eli eukaristia (m.kreik. Eὐχαριστία, eukharistia) on kristillinen rituaali, jota pidetään kristinuskon suuntauksesta riippuen sakramenttina tai seurakuntamääräyksenä ja kristillisen uskon ilmaisuna. Se on juhla-ateria, jossa leivän ja viinin katsotaan kristinuskon suuntauksesta riippuen joko olevan Jeesuksen ruumis ja veri tai edustavan niitä. Ehtoollista vietetään Raamatussa esitetyn Jeesuksen käskyn mukaisesti hänen ristinkuolemansa muistoksi. Eräät kristilliset liikkeet, kuten Pelastusarmeija ja kveekarit, eivät vietä ehtoollista ollenkaan.”

Ja tää on pakko vielä lisätä … tiedäthän taikurien tai satujen noitien hokeman Hokkus pokkus filiokkus? Alkuosa tulee justiinsa tosta ehtoollisaineiden Hoc est corpus (meum), "Tämä on (minun) ruumiini" ja loppuosa idän ja lännen kirkon erottaneesta filioque-kiistasta. Kiista on just suuri skisma ja ratkaisu peräisin vuodelta 1054.

Filioque oli riita siitä, tuleeko Pyhän Henki isästä vai pojasta vai molemmista. En edes muista, kummasta tai kumpi oli mitäkin mieltä. Joten kansa on oikeassa. Hokkus pokkus filiokkus. Ei ole tärkeää, ajatteleeko ehtoollisaineista konsubstantiaatio-opin mukaisesti (luterilaiset) vai transelementaatioksi ja reordinaatio-opin vaiko katolisesti transsubstantiaatio-opin mukaan.

Nämä ovat kuitenkin ihan hillittömän kiinnostavia juttuja! (Mulla on jokin perversio näihin). Ja perperi, kappasta, kappasta termit konsubstantiaatio, transelementaatio, reordinaatio ja transsubstantiaatio nappasin Uuden Suomen blogistosta ja teologian tohtori Petri Järveläiseltä.

Kuitenkin kun Panteleimon alkoi elehtiä hauskasti siitä, kuinka opetettavien liturgiaosan jälkeen opetettavat ”heitettiin” ulos kirkosta, äimistyin niin, että saatoin vain toistella, että ai NIIN, aijoo! Niinhän se olikin. Oon jo vuonna 1995 ostanut arkkipiispa Paavalin Uskon pidot ja lukenut sen silloin. Uskon pidot on opaskirja siitä, mitä ortodoksisessa palveluksessa tapahtuu. En vain enää muistanut, mihin se kummallinen Ovet, ovet, ottakaamme vaarin liittyy!

Samalla olisin voinut kysyä Panteleimonilta synkretismistä. Pöh, kun menin niin puihin.

…

Ensi tiistaina Kuopiossa on luterilaisen eläkepiispan Wille Riekkisen Raamattu-luento. Syksyllä osuin luentosarjan viimeiseen osaan. Se oli uskontunnustuksesta. Olin alustuksen jälkeen kuin taivaassa ja Matti odotti mua autossa kirjaston toisella puolella ja mökötti.

Kehitimme oikein emäriidan ties mistä. Matin mielestä minä en saisi käydä tällaisissa tilaisuuksissa.

Kevätkausi alkaa tiistaina Vanhasta Testamentista eli Heprealaisesta Raamatusta ja juutalaisten exoduksesta. Kun opiskelin yleistä teologiaa Annan syntymään asti, Riekkinen piti meille yhden luennon Vanhan Testamentin eksegetiikasta.

Sain Vanhan Testamentin eksegetiikasta kolmosen eli parhaan arvosanan! Kohupappi Markku Suokonautio käytti VT:stä sanaa Heprealainen Raamattu ja niin minäkin. Niinhän se on.

Markku Suokonautio asui viimeiset vuotensa Sonkajärven Sukevalla ja me ystäväni kanssa fanitettiin Suokonautiota. Sanoin häntä isä Markuksi. Isä Markku pääsi koronan aikaan kuolemaan silleen, että tieto kuolemasta tuli mulle (linkkinä Savon Sanomiin Suomen Journalismin Adelaide de Saint Erasmolta) vasta jotenkin jälkikäteen.

Olin pitkään jotenkin mykkänä kuolinuutisen jälkeen. Teki mieli paeta koko Pohjois-Savosta. Taas yksi syy vähemmän asua täällä.

Me Marian kanssa käytiin etsimässä hauta Sukeavan hautausmaalta viime kesänä. Hautakiveen oli jo hakattu isä Markun uuden vaimon nimi ja syntymäaika. Iso rakkaus! Me isä Markun fanit ja laahuksen kantajat ei tiedetty koko romanssista kylläkään mitään.

Isä Markku ei siunannut Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, vaan Elävän Jumalan, Luojan, Lunastajan ja Pyhittäjän nimeen. Ei halunnut käyttää sukupuolittuneita termejä. Jes."