Olga Tokarchzukin moskovalainen vammaisen lapsen äiti Annuška

pe 10.1.2025 (kirjoitettu aamulla juuri ennen kello yhdeksää, välillä kävimme Matin ja koirien kanssa etsimässä lapasiani Maaselästä Varpaisjärveltä)

En ole vielä oikein lopullisesti tajunnut, miksi minun pitää lukea suurin osa Olga Tokarchzukin Vaeltajien kertomuksista kaksi kertaa, jotta saisin niistä jotain irti. Ehkä kun saan kirjan loppuun, oivallan, missä syy on.

Eilistä merkintääni kirjoittaessa päätin ottaa niska-perse-otteen Tokarchzukin Vaeltajien nimikertomuksesta. Romaani on oikeastaan harhaanjohtava termi, sillä kirja on oikeasti novellikokoelma, jossa on pikkuruisia esseitä välissä. Ärsytää, tästä puuttuu tee, sillä en mielelläni koske novelleihin edes kolmen metrin kepillä.

Haluan tutustua romaanihenkilöihin enkä halua vain joitain novellin pituisia pikku siivuja heidän elämästään ja jäädä ikuisiksi ajoiksi vatvomaan, miten rakastamilleni henkilöille kävi.

Ensimmäisellä lukukerralla lyyhistyin nimikertomuksen päähenkilön Annuškan elämän ja elinympäristön ankeuteen. Vaeltajat-kertomus alkaa yöstä. Siitä, kuinka yö vääristää tilan ja kuinka yöllä helvetti nousee maan päälle. En tiedä, kuka kiinnostuu tekstistä, joka alkaa helvetillä. 

Minä ainakin olen tarpeeksi ahdistunut ilman tämmöistäkin tietoa.

Ensimmäisellä lukukerralla pongasin tekstistä tuttuja kulmakuntia, kuten Moskovan metrolinjat - oli tekstissä meidän asuntolaamme Ulitsa Butlerovam suuntaan (ei suoraan) vienyt linja Jugo-Zapadnajakin. Poimin niitä tekstistä ja päätin, että tekstiin tulee palata.

Annuškalla oli tapana käydä rukoilemassa ja itkemässä uloimman kehätien ulkopuolella jossain hienossa ortodoksisessa pyhäkössä.

Kertomusajankohdassa pyhäkköön tunki turistiryhmiä toisensa jälkeen eikä itkuun tai rukoiluun ole rauhaa. Annuška vaihtaa viereiseen, jossa kuvauksen mukaan on epämiellyttävä lahon haju (tarkista, valehteleeko lukijamuistini). = tarkistettu klo 16.12: toinen pyhäkkö on vanha ja yleensä suljettu. "Sen kylmyys ja kostean puun haju olivat tähän asti karkottaneet hänet." (Olga Tokarchzuk Vaeltajat s. 247)

Haju tuli kosteasta puusta. Ei lahopuusta. Muistin väärin.

Pitää oikein katsoa Moskovan kartasta, mihin Annuška kotoaan matkusti. Kiovan asema tulee mainituksi. Hän vaihtaa Kiovan asemalla metrosta bussiin. Kävikö Annuška omaishoitajan asiainhoitopäivinään rukoilemassa jossain moskovalaisessa luostarissa, jonka läheisyydessä oli pienempi, vanhempi ja vaatimattomampi kirkko?

Tätä koetin selvittää Google Mapsin avulla, mutta sotkeuduin omiin metrolinjoihini. Jugo-Zapadnajan punaista linjaa pitkin läksimme yleensä keskustasta ja vaihdoimme sisäkehällä Park Kulturissa kehälle ja menimme yhden pysäkin välin Oktjabrskajalle ja siitä oranssia linjaa pitkin Kalužkajan metroasemalle.

Ensimmäisellä Vaeltajat-luvun lukukerralla aivoni tekivät vanhasta kirkosta kuvan Pietarin Ksenia Pietarilaisen pyhäköstä. Sekin on metropolin laitamilla ja siellä olen minäkin rukoillut itselleni Mariaa sekä Annaa. Löysin tsasounan kuvan Google Mapsista. Vajaassa kolmessakymmenessä vuodessa ympäristö on rehevöitynyt.

Syksyllä 1997 Ksenia Pietarilaisen tsasounan ympärillä näytti lähinnä kaljulta rakennustyömaalta. Kirjoitin ensin edelliseen kappaleeseen, että nojasin minäkin päätäni tsasounan seinään, kuten ortodoksinaiset, jotka rukoilivat kukin jotain. En minä niin rohjennut tehdä. Rukoilin tavallista rukoustani lapsien saamisesta, mutten totisesti niin avoimesti kuin osaavammat ja kokeneemmat.

Retkueessamme oli oikeita ortodokseja. Minä vain sellainen hengailija. Vain. Nykyäänkin olen hengailija, mutta ei se minusta ole vain.

...

OMAISHOITAJAN VAPAUS!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!! = tämän roiskautin merkintäluonnokseen aamulla. Jatkoin tästä illan suussa: Toisella lukukerralla lävitseni kävi vapauden humahdus, kun Annuška kiitää kotikerrostalonsa (tehty varmaankin harmaista synkeistä betonielementeistä) portaat alas.

Anoppi on tullut hoitamaan Petjaa. Tai Annuška ei tiedä, kumpaa anoppi haluaa hellemmin hoivata - poikaansa vai pojan poikaansa. Petjan isä on palannut kahden vuoden jälkeen kotiin ja vetäytyy vaimoltaan kauhu-uniinsa. Mies on ollut ehkä vankilassa, sitä kaikkitietävä kertoja ei halua sanoa. Miehen ruumis on muuttunut. Sormet ovat paksuuntuneet aivan kuin mies olisi tehnyt ruumiillista työtä.

Miehellä on arpi hiusrajassa ja olkapäällä.

Joka tapauksessa Annuškan askel kevenee sitä mukaa, kun hän juoksee alas portaita. Ei hänellä vapaapäivä ole. Pitää maksaa laskuja ja käydä lunastamassa Petjan lääkkeitä, mutta pääseepä pois asunnosta. Petjalla on ilmeisesti jokin geneettinen poikkeama, sillä myöhemmässä kohdassa kertomusta Annuška miettii, mitä jos olisi opiskellut kasvatustieteensä loppuun eikä olisi mennyt yhteen Petjan isän kanssa.

Annuška on kotoisin Vorkutasta, Komin tasavallasta. Hänen lapsuudenperheellään oli kaikki hyvin. Sekä äidillä ja isällä oli töitä. Isä oli lämmittäjänä voimalaitoksella ja äiti voimalaitoksen ruokalassa. Oli 1960-luvun loppu ja Neuvostoliitto.

Perhe asui korkean kerrostalon kahdeksannessa kerroksessa. Isä kuoli jo kauan sitten, mutta äiti ja Annuškan sisar asuvat edelleen samassa kerrostalossa, mutta pohjakerroksessa. Kukaan ei halua asua talon yläkerroksissa, sillä siellä on kuin asuisi jäätyvän vesipisaran sisässä. (s. 253)

...

Matti huutelee, että alakerrassa alkaisi olla puuroa. En saa uunipuuroa tänään, sillä sähkö on liian kallista. Jatkan tästä aamulla. Annuškan tarina, kaksi yötienoota vapaudessa, tulee miettiä perin pohjin. Aluksi oli vaikea kestää tarinan ankeutta, mutta toisella, tarkalla, lukukerralla ymmärsin nyansseja. Uskalsin lukea kertomuksen uudelleen, sillä Annuška kuitenkin palasi kotiin Petjaansa hoitamaan.

Ties vaikka yhteys mieheenkin palautuisi joskus jossain muussa kertomuksessa. Vaeltajissa ei ole sisällysluetteloa, mutta aion tänään vielä selata, saako Annuška ja vällynainen jatkoa. Jos ei saa, sepitän itse kummallekin onnellisen loppuelämän.