Herman Raivion Turvaton tila - agonistisia esseitä kolahti lopulta ja uskontokuntahengailijan tunnustus

to 19.12.2024

Kuuntelin eilen matkalla Rautavaaralle toistamiseen Ylen Areenalta Kalle Haatasta haastattelemassa Herman Raiviota tämän teoksesta Turvaton tila - agonistisia esseitä. Nyt on pakko kuunnella taas Ylen Areenaa, sillä Matti on mobilisoinut Storytelin ja kuunteli ties kuinka monenteen kertaan Mauno Koiviston Venäjän ideaa.

Vaikka kaikkea paskaa avioliitossamme on ollut, meitä Matin kanssa yhdistää oppimisen halu. Se, että hankin jokunen vuosi sitten Matille joksikin lahjaksi - taisi olla pääsiäislahja - vuoden verran kuunteluaikaa Suomalaisen kirjakaupan äänikirjapalvelusta, oli käänteentekevää. Ihmeekseni Matti kuunteli kaikki siihen asti suomeksi ilmestyneet Yuval Noah Hararin kirjat.

Ohjasin Matin korville myös Kari Enqvistiä ja Esko Valtaojaa sillä seurauksella, että Matti lopulta halusi erota kirkosta. Tätä en tarkoittanut, sanoin, kun "keskustelimme" asiasta.

Toisin sanoen huusin kuin palosireeni ja naama punoittaen raivosta, että et saatana voi mennä takaisin siihen vasemmistolaiseen epä-älylliseen scheißeen, että kaikki mikä liittyy uskontoihin on kusta, jos ei ole paskaa.

Kun minä menin pohtimaan asioita Valtimon Rasimäen Erakkolaan ortodoksisen kirkkovuoden alkuun ensimmäinen syyskuuta, luomakunnan päivänä 2022, Matti tietenkin tykkäsi kyttyrää ja oli pannut vireille kirkosta eroamisensa.

Kun Kaiviksen postilaatikkoon oli ilmestynyt kirje Digi- ja väestötietojärjestelmästä, tajusin, mitä mieheni oli selkäni takana tehnyt. Koska hän oli kokenut, että minä hänen selkänsä takana menin hengailemaan ortodoksipiireihin, hän oli klikannut Eroa kirkosta -sivustoa.

En tarkalleen ottaen toiminut hänen selkänsä takana, sillä lähtöni oli spontaani. Soitin kyllä Matille matkalta. En olisi voinut kertoa aikeistani, sillä mitään aietta ei ollut. Päätin asian aamulla ja lähdin saman tien, kun keksin, että tänäänhän Erakkolassa on palvelus ja on luomakunnan päivä.

Minun vuoteni on lapsuudesta lähtien alkanut syksyllä, kun koulut alkavat. Eristyneenä maalaislapsena kesät olivat hirveä kauhistus. Kärkölän Järvelän Nummenkulmalla minulla ei ollut kavereita, kylän muut lapset olivat joko minua vanhempia tai liian pieniä.

Kun vielä asuimme Immolan kartanossa Imatralla, vanhemmat leikkikaverini yläkasarmin työläistalosta, kuten Karhun Leena, ruskeahiuksinen lettipää, pääsivät syksyllä kouluun. Muistan katsoneeni kaihoisasti koivukujan kartanon päästä, kun toisessa päässä oli Immolan kansakoulu, että pääsen sitä minäkin joskus vielä kouluun.

Näin jälkikäteen naurattaa, että totisesti, totisesti toiveeni toteutui. Minua tosin ei ajanut sammumaton tiedon halu, vaan tarve kuulua joukkoon ja tehdä niin kuin kaverit tekivät.

...

Siinä samassa, kun tajusin, että Matti oli eronnut Rautavaaran luterilaisen seurakunnan jäsenyydestä, minä lähetin avioerohakemuksen maistraattiin, vaihdoin Facebookiin statuspäivitykseksi eronnut, vaihdoin profiilikuvan ja profiilikuvan taustakuvan täysin mustiksi, panin ulko-oven salpaan, sammutin valot, menin peiton alle ja ajattelin, no, ehkä kuolla.

En kuollut. Facebookista sateli myötätuntoa. Oikeasti. Se auttoi! Luokkakaveri-kaimani, jolle olin yläasteella ollut vihainen, mustasukkainen ja kateellinen siitä, että tällä on sama nimi kuin minulla ja tuli vielä seitsemännelle luokalle uutena oppilaana ja takuuvarmasti sai, niin ajattelin, eksoottisuuslisää, oli viestittänyt, että voin soittaa, jos tarvitsen apua.

Oikeasti. Itkettää vieläkin. Olisin voinut soittaa jollekulle. Semmoista kokemusta minulla ei ole elämässäni ollut. Olen tottunut selvittämään asiat yksin ja omin päin.

En tajunnut soittaa, sillä juuri, kun kaimani viesti oli tullut, Matti ajoi työmaalta pihaan. En muista, missä oli, mutta tuli vasta, kun oli jo pimeä. Matti kiskoi ulko-oven auki niin että salpa ja oven karmin puusäleet sinkoilivat pitkin betoniportaita.

"Keskustelimme" ja lopputulos oli, että peruimme molemmat eromme. Viime kesänä päästin Matin seurakunnan jäsenyydestä, sillä vaihdoimme kirjat takaisin Lapinlahdelle (Matti sitä halusi) ja jos olisimme jääneet Lapinlahden luterilaisen seurakunnan jäseniksi, olisimme olleet saman seurakunnan jäseniä kuin muudan kaheli viidesläistaustainen itkevä ikineitsyt.

En halua olla sen naisen kanssa edes saman maailmankaikkeuden jäsen.

Toisaalta hänen avullaan olen kehittänyt täysin subjektiivisen ja henkilökohtaisen seurakuntien kahelibarometrin. Mitä enemmän jossain seurakunnassa on kaheliosastoa, sitä kauempana pysyn.

Ja sitten tunnustus. Kirjoitin Iisalmen yrittäjänaisten Tutustu naisyrittäjään -uutiskirjeeseen kohtaan, jossa kysyttiin harrastuksia, että harrastan uskonnollista hengailua. Niinhän se on. Olen uskonnollinen hengailija. En oikeastaan ole etsijä, sillä tiedän kyllä, mitä ajattelen eikä oikein mikään yhteisö vastaa siihen, mitä ajattelen.

Ehkä voisin liittyäkin johonkin seurakuntaan, jos löytyisi yhteisö, joka lausuisi uskontunnustuksen emeritus piispa Wille Riekkisen kirjoittaman mukaan ja siunaisi niin kuin isä Markku Suokonautio: Luojan, Lunastajan ja Pyhittäjän nimeen.

Onnistuin pääsemään kuuntelemaan Wille Riekkisen viimeistä Raamattu-sarjan alustusta Kuopion luterilaisen seurakuntayhtymän salilla kirjastoa vastapäätä marraskuussa. Olisin toivonut sinne Mattia mukaan, mutta tämä mökötti Maaherrankadulla parkissa ja näytti minulle norsunvittunaamaa, kun tulin autolle.

...

Tai sitten vain voisin nautiskennella siitä, miten kauniisti ortodoksisessa liturgiassa koetetaan haarukoida käsitystä pyhästä ja Jumala. "Pyhä Jumala, Pyhä Väkevä, Pyhä Kuolematon armahda meitä."

Uudenlaista uskonnollista yhteisöä odotellessa, voisin sivuuttaa ortodoksien pösilöt käsitykset naispappeudesta tai mies-, nais- tai transparien siunaamisesta ja ajattelisin, että huiskis, haiskis, emeritus professori Jukka Korpela teille vielä keskiajat näyttää.

...

Minun piti jotain tähän Herman Raivion Turvattomasta tilasta. Niin. Lopulta se kolahti. Olen sivulla 152 ja olen nyökytellyt Raivolle muun muassa siitä, mitä hän kirjoitti feministis-emansipatorisesta diskurssista.

Se on mystispateettista. Seuraavan luvun otsikko on Pseudokumoukselliset. Päätin kuitenkin, että kuuntelen Herman Raivion Kalle Haatas-haastattelun kolmanteen kertaan ennen kuin sanon kirjasta mitään. Teen sen tänään illan suussa, kun kolaan päivän aikana pyryttänyttä lunta.