Eniten maailmassa pelkään hieman alentuvaa suopeutta

su 15.9.2024

Kirjoitan nyt etupäässä opiskeluihini liittyviä kirjoituksia. Jotain vastapainoa pitää lukemisiini ja kirjoittamisiini olla ja siksi äsken printtasin Veikko Rantalan ja Ari Virtasen kokeilumonisteen Logiikan perusteet. Huomenna vielä perun osallistumiseni Otavan opiston tiedotus- ja viestintälinjalaisten opiskelun aloituksen 40-vuotisjuhlaan.

En osallistu. En voi. On muitakin syitä kuin kokoontumispaikka: Sea Horse Helsingissä. Sea Horsea sanottiin 1980-luvun lopulla Sikalaksi ja sinne kokoontuivat juomaan valtamediatoimittajat.

Sikala repäisi auki haavan, jonka sain Helsingin kausieni hirvittävässä yksinäisyydessä. Muut toimittajat istuivat Sikalassa, minä kuljin eri reittejä ja luulin kuolevani. Hylättynä, yksinäisenä, perheettömänä, lapsettomana.

Kun kuulin, että Otavan opiston tiedotus- ja viestintälinjalaiset kokoontuvat Sikalassa, arvelin ensin, että siellä ei sitten varmaankaan syödä. Pitää juoda ja vaikka kuinka sain vakuutteluja siitä, että Sea Horse on nykyään ruokapaikka, tunsin helvetillistä kipua.

Visva vain valui arvesta.

Vihasin Helsinkiä. Vihasin työpaikkani henkistä ilmapiiriä. Olin vääränlainen, olin väärässä paikassa väärään aikaan, etenkin väärällä vuosikymmenellä. Väärä kaupunki, väärä maa. Väärä maanosa.

Kunnes. Eksyin Havannaan. Elämäni muuttui. Pipersin pienelle paperilappuselle nimeni ja seuraavan osoitteeni. Se oli Ulitsa Butlerova, Moskova, Neuvostoliitto.

Erään illan suussa palasimme instituutilta moskovalaisen sateen viiltäessä kasvoja itä-länsi -suunnassa. Olin varmasti itkenyt koko matkan metrosta asuntolaan. Kukaan ei kuitenkaan arvannut mitään, sillä kasvoni olivat märät muutenkin.

Eikä sateenvarjosta Moskovan tuulitunneleissa ollut apua, sillä ne lensivät käsistämme samaan suuntaan kuin saatanallinen tuuli puhalsi.

Asuntolan eteishallissa minua odotti pienikokoinen intiaanin näköinen bolivialainen. La Pazin aurinko valaisi rottia vilisevän kaasu- ja öljyinstituutin ulkomaalaisopiskelijoiden asuntolan eteisen, käytävät, solumme pölyisen eteisen, ömmmm huoneemme kapean ja natisevan vuoteenkin. (Tirskis.)

Naimisissa pitkäjalkaisen moskovalaiskaunottaren kanssa? Hui hai ja ihan vitun sama. Seuraavana kesänä vietin aikaani Helsingin bolivialaisyhteisössä ja vieraanani oli syyrialainen Bassam Kassam.

Mitä tein minä? Päätin mennä naimisiin kuopiolaisen paikallaan pysyvän miehen kanssa.

....

Tässä loppu kirjoituksesta kirjareflektio tai jokin sellainen Alice Morgan Johdatuksesta narratiiviseen terapiaan (toinen versio tehtävästä) ... ja otsikko on:

Blogikirjoittaminen ja narraatio identiteetin muodostamisessa

.... Ikäpolvemme poliittisesta analyysikyvystä kertoo se, että Partasen Oilin (nyk. Orispää) minulta vienyt kolumnisti Jyrki Lehtola antoi Eeva-lehdelle henkilöhaastattelun joskus 2000-luvun alkupuolella ja sanoi, että Tampereen yliopiston opiskelijoiden pukeutumisesta erotti, kuka oli vasemmistopunkkari ja kuka oikeistopunkkari. Vasemmistopunkkareilla oli nahkatakki ja oikeistopunkkareilla pikkutakki.

Vaatteet, juu, on mun, sun ja meidän sukupolven aatteet Maukka Perusjätkää mukaellen.

Tampereen yliopiston journalistiikan apulaisprofessori Esko Salminen kirjoitti tai lausui jossain eläkkeelle jäämisensä yhteydessä, että 1980-luvun puolivälissä yliopistoon tuli ensimmäinen epäpoliittinen sukupolvi. Surukseni sanon, että se olimme me. Pitää vielä tarkistaa, löytyykö lausuma hänen vuoden 2004 Tietofinlandia-ehdokkaastaan Viestinnällä vallankumoukseen: "demokraattisen toimittajakoulutuksen" aika 1960-luvulta 1980-luvulle.

(Hitto, tuli autonvientikeikka Sonkajärvelle, voimme käydä poistulomatkalla Iisalmen kirjastossa. Iisalmessa hyllyssä on Salmisen Viestinnällä vallankumoukseen!)

Eivätkös meidän Eskot olleet kepulaisia – Salminen ja Lampinen? Kummastakaan minulla ei ole selkeitä muistikuvia. Ainakin Esko Salminen tuntui olevan koko ajan sairauslomalla. En oikeastaan ollut kiinnostunut koko journalistiikasta. Minulle oli saman tekevää, oliko laitoksella joku teryleenihousuinen, krapulaisen näköinen eskosalminenvailampinen. Löysin itseni, identiteettini ja kokonaan uuden maailman Pyynikiltä slavistiikan laitokselta.

Kepun Alpo Rusi oli kyllä kiva. Kun tuskailin lopputyötäni Jumalanteatteri iltapäivälehdistössä, Alpo Rusi sanoi, että älä sitten tee lopputyötä siitä, tee jostain sellaisesta, mikä sinua kiinnostaa. Läksin tanssien kotiin ja varmaankin aloin naputtaa kirjoituskoneellani lopputyöni ensimmäistä sivua heti samana iltana. Lopputyöni otsikko oli Uusi nainen muuttuvassa yhteiskunnassa.

Ei se niin huono puserrus ollut. Koska tulin haastatelleeksi lopputyöhöni Suomen Naisten Demokraattisen Liiton lehden Uuden Naisen päätoimittajia, törmäsin SKP:n loiskiehuntaan ja Reijo Nikkilän valokuviin Neuvostotankeista Prahan syksyssä. Ja sepä juuri kiinnosti Turun Sanomien uutispäällikköä Hannu Miettusta, kun laajensi graduaan Kuinka korroosio eteni – ja vei Koitosta Koittoon : Suomen Kommunistisen Puolueen talouskriisiin 1981–84 johtanut kehitys, kriisin torjunta, torjujat ja seuraukset lisensiaattityöksi ja toivoakseni joskus myös väitöskirjaksi.

Miettunen siteerasi lopputyötäni lisensiaattityönsä jossain versiossa.

Kuinka monen syksyllä 1985 toimittajatutkinnon aloittaneen lopputyötä siteerataan jossain toisessa yliopistotyössä?

Nyt hihitän niin, että pissa meinaa mennä housuun. Oikeastaan kysymyksen pitää kuulua, kuinka moni syksyllä 1985 toimittajatutkinnon aloittanut on edes lopputyön tehnyt?

Lapinlahdella 15. syyskuuta 2024

Pia Valkonen
toimittajatutkinnon looseri, joka eniten maailmassa pelkää alentuvan suopeaa suhtautumista