"Onneni on olla Herraa lähellä; turvata voin yksin Jumalaan" (Virsi 517)

la 24.8.2024

Tunnen syyllisyyttä siitä, että en pystynyt järjestämään tyttärilleni turvallista varhaislapsuutta. Lasteni biologinen isä oli vakavasti traumatisoitunut venäläinen maahanmuuttaja. Hän oli Konevitsan luostarin kokkina, kun tutustuimme ja taustallaan oli jakso pietarilaisessa tutkintavankilassa Krestyssä (tuberkuloositartunta) sekä vankilatuomio Siperiassa Omskissa (joutui seksuaalisesti hyväksikäytetyksi ja pahoinpidellyksi, aivan tavallista niissä oloissa).

Minulla oli takanani lapseton avioliitto kunnollisen keskiluokkaisen, akateemisesta taustasta tulleen miehen kanssa. Ilman vakavasti traumatisoitunutta venäläistä maahanmuuttajamiestä ei minulla kuitenkaan olisi yhtään lasta.

Kun tyttäreni olivat neljä- ja viisivuotiaita, muodostin hankalan uusioperheen vasemmistolaisen yrittäjämiehen kanssa. Näin nuorimman tyttäreni hymyilevän, usein jopa nauravan, mutta sitten tapahtumat alkoivat taas vyöryä. Menetimme uuden aviomieheni kanssa kolme lasta samaan aikaan, kun perustimme yhteisen osakeyhtiön, jouduin jättämään rakastamani toimittajan työni ja opiskelin johtamisen erityisammattitutkinnon. Ensimmäinen rakennusurakka yhteisessä osakeyhtiössä kusi. Seurauksena oli muhkea velka heti yhteisen yrityksemme alussa.

Emme kuitenkaan alkaneet itselääkinnäksi juoda, sillä olemme mieheni kanssa täysraittiita ja jossain määrin uskovaisia. Emme myöskään hyväksyneet edes unilääkkeitä – saati muita psyykenlääkkeitä.

Kävin rakennusliikkeemme työterveysaseman työterveyspsykologilla ja kysyin, voiko unettomuuteen kuolla. Työterveyspsykologi kyseli pari kysymystä siitä, millaisesta unettomuudesta kärsin ja piirsi ruutupaperille unikäyrän REM-univaiheineen. Ymmärsin, että koska nukun mainiosti viikonloppuisin, ei minulla ole hengenhätää. Olin jo siihen mennessä elänyt elämäni niin, että jos tämän yön valvon, nukun seuraavana yönä ja jos valvon toisenkin yön putkeen, kolmantena yönä ei takuuvarmasti ole unensaantivaikeuksia.

Itselääkinnäksi aloin liikkua joka päivä koirineni metsässä. Elin niin säännöllistä elämää kuin mahdollista ja lakkasin käymästä työterveyspsykologilla, kun minulle tulivat työterveysaseman laskut eteeni maksettavakseni.

Toki tiesin, että käynneistä firma saa mittavat Kela-korvaukset, mutta ne tulevat vasta tilikautemme päättymisen jälkeen puolen vuoden viipeellä. Työterveyspsykologin luona käynnit olisivat olleet käytännössä ilmaiset, mutta siinä kohtaa, kun laskut pitää maksaa ja firmassa on huono kassavirta niin kuin meillä aina on, olemme nimenomaan yrittäjiä, ainaisia yrittäjiä, yritämme aina vain ja kuolemaan asti, sillä minulla ei ole eläkekertymää, ei auta ajatus siitä, että rahat tulevat kyllä firman tilille joskus sitten ennen seuraavaa joulua.

Usein meillä tosin on työmaat aivan seis joulukuussa ja työterveyshuollon Kela-korvauksilla ostamme joululahjat työntekijöillemme.

Olen aina nauranut sitä, että koin ihmeparantumisen juuri silloin, kun maksoin firman tililtä työterveyspsykologikäyntini laskut. Lisäksi minua unirytmin tasaamisessa auttoi rukous. Ortodoksilehden päätoimittajana taitoin lehteäni rukouksessa. Sytytin tuohuksen, panin cd:ltä soimaan ortodoksisen liturgian ja käynnistin taitto-ohjelman.

Ensi alkuun taitoin lehteä kirouksessa. Otin lehden tietokoneella esille ja aloin huutaa saatanaa ja vittua. Mieheni kokosi lapset kainaloonsa kuin kanaemo ja kuiskasi lapsille hiljaa: ”Älkää häiritkö, äiti taittaa sitä ortodoksiseurakuntalehteään.”

Kun olin jonkin aikaa taittanut seurakuntalehteä rukouksessa ja yhtä aikaa päätoimittanut ortodoksista aikakauslehteä, uskalsin lopulta vaatia sopimukseni päivitystä ja sain työstäni edes jonkinlaisen palkkion alunperin aivan välikatosta kiskaisemani palkkiosumman tilalle.

Tässä ei olisi auttanut työnohjaus eikä psykoterapia, vaan parhaimpana apuna oli toimintaympäristöön vaikuttaminen (Martin, 2005, s. 26).

Olenkin taipuvainen ajattelemaan, että ensin oma apu, paras apu ja sitten turvataan Jumalaan, jos kaikki menee vituiksi.

…

Kirjoitus on alku kirjoituksesta nimeltä Synkeys pois terapiakäytännöstä! Kognitiivisesta psykoterapiasta, resurssityökaluista ja minusta kahden maahanmuuttajan lapsen äitinä

Kirjoitus perustuu artikkeleihin Resurssityökaluja traumatyöskentelyyn ratkaisukeskeisessä psykoterapiassa (kirjoittaja Niina Alfthan, julkaistu Ratkes-lehdessä 1/2017) ja Kognitiivinen psykoterapia nuorten depression hoidossa (kirjoittaja Tanja Martin, julkaistu verkkolehdessä Kognitiivinen psykoterapia -verkkolehti 2005, 2, (1), 17 – 43.