Pirkko Saision ja Eeva Kilven elämäkerroista

to 4.7.2024

Loistavaa. Heräsin kello neljä jännittämään sitä, heräänkö puoli kuusi. Vittu, että ihminen voi jännittää kummallisia asioita. Herääminen jännitti ja Juukaan ajaminen tänään jännitti. Nyt taaskaan ei ole autoa, jossa olisi ilmastointi.

Matti esitteli eilen paku-Saabin lukkosysteemin. Tällä avaimella auton ovet saa kiinni ja tällä auki. Tsiissös. En selviydy tästä päivästä.

Mies kuitenkin lohdutti heti aamulla ensi töikseen keittiöön mentyään ja lämpömittaria vilkaistuaan, että ulkona on vain neljätoista astetta. Taivas näyttää siniseltä. En aio katsoa puhelimen säätiedoista, minkälainen ilma tänään tulee. Tulee mitä tulee. Läkähdymme, jos läkähdymme. Nukahdan rattiin, jos nukahdan.

Otanpa tirsat, jos on tarvis. Enkä lukitse autoa. Pidämme kaikki arvoesineet mukana. Arskaa en voi ottaa mukaan, sillä koiraverkko on asentamatta. Arska tunkee etupenkillä istujan syliin ja jos ei pääse etupenkille, nuolee apukuskin korvia niin kauan, että apukuski heltyy ja sanoo, että nooo, tule sitten tähän syliin.

Eikä Arska ole sylikoiran kokoinen.

Ajatuskin vanhushoivakoira Arskan kiljuvasta itkusta, kun koetan päästä ovesta ulos, saa minut musertumaan etukäteen. Tytöt sentään tottuivat päivähoitoon aikoinaan eivätkä enää hankalan alun jälkeen itkeneet perääni.

Lapinlahdella asumisessa huonona puolena on se, että etäomaishoito on todella etäomaishoitoa. Kaivikselta Juukaan Hirvivaarantietä on vain yksi huiskaus. Täältä laahaudun möykkyisiä Varpaisjärventeitä ja Nilsiän Pisateitä pitkin. Vomps, auton etupyörä vajoaa monttuun, kuuluuko etuhelmasta klonks, ei kuulunut, jahas, putosiko pakoputki, ei pudonnut. Matka jatkuu.

Aamulla sängyssä ahdistuneena pyöriessä tuli mieleen, että Pirkko Saision elämäkerran kirjoittanut Heini Junkkaala on Saison oppilas, mutta hän ei tekstissään palvonut opettajaansa. Elämäkerrassa oli teräväkatseista lämpöä.

Junkkaala uskalsi kyseenalaistaa Saision muistoja. Hän käytti erilaisia lähteitä ja lopuksi tyytyi siihen, että totuutta ei ole. On vain erilaisia tarinoita ja nekin saattavat muuttua ajan myötä.

Kuulostaa näin kirjoitettuna ärsyttävältä itsestäänselvyydeltä, mutta Junkkaala ilmaisi asian älykkäämmin. Tätä pelkäsinkin, kun heräsin liian aikaisin. Aivosumua. Aivosumu aiheuttaa klišeitä ja krjoitusvihreitä. Kirjoitin äsken, että aivosuma. Minulla on aivosumakin. En voi alkaa kirjoittaa merkintöjä amerikkalaisesta nykykirjallisuudesta ennen kuin saan aivosuman purettua.

Olen nimittäin kuunnellut johonkin tiettyyn pisteeseen paljolti ylistettyä ja kovin mainostettua Eeva Kilven ja Anna-Riikka Carlsonin kirjeenvaihtokirjaa Rakas Eeva Kilpi. Kirjassa oli jotain häiritsevää. Muutakin kuin se, että en ole lyriikan ystävä yhtään.

En ensinnäkään kestä sitä, että isoäideistä tulee jotain hentoja lemmikkejä huojumaan tuulessa kedolla. Kuoltuani minusta sikiää ärhäkkä pystypäinen pistelevä ohdake, leviän joka puolelle ja vien muilta ruokamullan sekä hapen. Sitä ennen lupaan olla karmiva isoäiti. Haluan, että tyttären tyttäreni kyllästyvät painajaismaisen isoäidin oikutteluun ja tenojen ohi kusemiseen ja toivovat tämän kuolemaa. Näin luopumisesta tulee helpompaa.

Naurattaa Pirkko Saision Elsa-tyttären realistinen kommentti äidistään. Äiti valittiin vuoden isoäidiksi sen jälkeen, kun oli kirjoittanut kirjan Spuuki Spaidermän ja Raju Nonna. Kun Elsa Saisio olisi tarvinnut apua - hänen miehensä kävi näyttelijän töissä Lahden kaupunginteatterissa ja perheessä oli kaksi pientä lasta - oli Raju Nonna Honkkiksensa kanssa Portugalissaan.

Toki Raju Nonna purjehti Suomeen ja vei tyttärensä hemmotteluhetkeen jonnekin kylpylään muistaakseni. En voi tarkistaa, sillä en näköjään ole pannut kirjaan kirjanmerkkejä. Mutta olihan se hemmotteluhetkikin jotain.

Saision vävypoika sanoo, että Pirkko Saisio ei todellakaan ole anoppi, joka alkaisi joka vierailulla siivota keittiötä. Pikemminkin päinvastoin. Kun Raju Nonna tulee käymään, pitää keittiö siivota hänen jälkeensä.

Nyt on ihan pakko kirjoittaa tähän ennen kuin unohdan. Eräs huikeimpia kohtia Saision Sopimattomassa oli se, kun Sinikka Sokka oli pikku Elsan ja Saision työtoverin (oliko Laura Jäntti?) lapsien lapsenlikkana.

Teatteriohjaajat suunnittelivat jotain työhön liittyvää mukavuudettoman talon yläkerrassa ja Sinikka Sokka pumppasi kaivosta sankoon vettä. Samalla lastenhoitaja huudatti patteriradiota. Äkkiä radiosta alkoi kuulua jotain laulua ja teatterintekijät talon yläkerrasta kuulivat kuinka lastenhoitaja jemensi lapsia: "Olkaa hiljaa, Sinikka-täti laulaa radiossa!" Ja sitten Sinikka-täti lauloi yhdessä radioitsensä kanssa lapsiyleisölle, joka kuunteli hiljaa kuin hiiri.

Sinikka Sokan lukemat iltasadut Pikku Kakkosessa ovat piirtyneet Marian ja Annan mieleen lähtemättömästi. Piti aina vaihtaa toiselle kanavalle, kun se kauhea noita-akka tuli ruutuun. Tytöt pelkäsivät Sokkaa, kuten pelkäsivät myös pupuperhettä.

Pupuperhe on herättänyt muissakin intohimoja. Kaks´plussan keskustelussa joku kirjoitti näin: "Se isäpupu on niin näky, kun se vetele laulaen ympyrää isolla perseellään hampaat maat viistäen. Ja se velipupu. :LOL:"

Emme päässeet koskaan niin pitkälle pupuperheen katsomisessa, että olisimme ehtineet miettiä, miksi se oli niin kammottava. Pupuasuisten ja pitkähampaisten naamiohahmojen vilkaisu riitti ja äiti joutui etsimään toisen kanavan.

Nyt muistiini alkaa vyöryä eri kohtia, joita haluaisin kirjoittaa ylös Pirkko Saision elämäkerrasta. Sen vielä kirjoitan, että Heini Junkkaalasta löytyi itseironiaakin. Hän kirjoittaa, että Saisio oli luonnehtinut häntä opintojen alussa kireäksi jakkupukuiseksi papin tyttäreksi.

Tässä wikipedia-siivu Heini Junkkaalan isästä:

"Junkkaalan isä on Timo Junkkaala (s. 22. lokakuuta 1948 Helsinki), teologian tohtori ja Helsingin yliopiston dosentti kirkkohistorian alalla. Hän jäi eläkkeelle Suomen Raamattuopiston toiminnanjohtajan tehtävästä vuonna 2015."

Kappasta, minähän olen kuunnellut jonkin Timo Junkkaalan kuulokuvan ... Mitä tiedämme Jeesuksesta. Tai jokin sellainen se oli. Minulla taitaa olla cd:kin. Ei kun! WRU, sanoisi venäläinen. Minulla onkin lukuisia Heini Junkkaalan isän veljen, Eero Junkkaalan kirjoja ja cd. Eero Junkkaala on teistinen evolutionisti.

Nyt on mentävä. Selviydyn tästä päivästä. Kylläkylläkyllä.

Niin. Se vielä, että Eeva Kilven ja Anna-Riikka Carlsonin kirjeenvaihtokirjassa Rakas Eeva Kilpi oli paljon vakuuttelua vanhenevalle lyyrikolle siitä, että häntä ei unohdeta. Jotenkin se vaikutti jo kompensaatiolle. Onko pelkona, että unohdetaan?

Carlson ikään kuin palvoo Eeva Kilpeä. Se on häiritsevää. Voihan olla, että Junkkaalakin palvoo Saisiota, mutta hän osaa ottaa kirjoittamisen kohteeseen välimatkaa ja kirjoittaa kirpakastikin. Ei livo. Eikä pönkitä.

Huvittaa, että itse sorrun joka kerta samaan, kun kirjoitan Rautavaaran kunnanjohtaja Mikko Kärnästä ja tämän ruhtinattaresta. Jokainen merkintä tulee aloittaa ylistyksellä. Kärnä on mies paikallaan ja on niin ihanata, että tämä on kunnanjohtajamme. Kunnanjohtajan vaimokin on kovin kaunis.

Sitten kun olen aplodeerannut ensin kirjallisesti viisitoista minuuttia istualtani, siirryn aplodeeraamaan seisaaltani. Varmaan ajattelen, että Kärnä on jotenkin herkkänahkainen ja kaikki merkinnät tulee aloittaa vuolailla ylityksillä.

Ylistettäväähän kunnanjohtajapariskunnassa on. Paljon on, mutta että ettei kävisi niin kuin toimittajille ja Talvivaaran Pekka Perälle. Perä hurmasi ympäristötietoiset toimittajatkin niin, että pitkään Talvivaarasta (oliko uraanikaivoksen peiteoperaatio?) kirjoitettiin vain ylistyslauluja.

Suuresti arvostamani Sampsa Oinaalakin mielestäni on kirjoittanut ilmiöstä ja omasta reaktiostaan jossain.