Miksi Järvelä on niin nuupahtanut?

Piti julkaisemani merkintä vasta pe 19.7.2024, mutta julkaisinkin jo to 18.7.2024 illalla. Merkintä on jatkoa aamupäivällä kirjoittamalleni merkinnälle.

Seijan kotitalo

Ajoin talon ohitse. Ehdin nähdä jonkin pienen maasturin oloisen harmaan auton, sen perässä kuomukärryn kuomu auki ja miehen lappamassa polttopuita liiteriin. Tällä kertaa tulimme Helsingin suunnasta Hongiston ja Marttilan kylien lävitse vanhaa tietä.

Käänsin auton Mörttisen ja Rauhamaan tienristeyksessä.

- Mitäh, eikö me mennäkään sinne sun Vuorimaallesi, Maria kysyi.
- Ei, kun....

Parkkeerasin kohtaan, jossa lyhyt pihatie tulee isommalle tielle. Maria tuumasi, että odottaa mieluummin autossa ja minä marssin päättäväisesti keskelle pihaa. Mies kuomukärryn takaa olikin ihan joku vieras. Tutunnäköinen kyllä. Ensimmäistä kertaa reissua menin täysin sanattomaksi.

- Öööö.
- Talon isäntä ei ole kotona, mies sanoi ja vaikutti siltä, että häntä nauratti. Olisipa tiennyt. Itäsuomalainen sanattomana. Jos olen nolo, kun kyselen, olen superhypernolo, jos jauhot menevät suuhun.
- No kukas se sinä olet, kysyin ja pelkäsin kuulostavani epäystävälliseltä. Siksi kerroin samaan hengenvetoon, kuka olin. Yleensä en muista kertoa sitä, kun panen kyselyvaihteen päälle. Mies oli pikku veli. Ehkä on ollut samaan aikaan koulussa. En oikein muista alempiluokkalaisia. Niin on usein. Ylempiluokkalaiset jäävät helpommin mieleen.

Tervehdin Vilmaa. Mitä vanha narttu, se tuntui sanovan hilpeästi. Olimme tutustuneet edellisenä iltana. Selitin vielä senkin pikku veljelle. Pyysin tätä poseeraamaan Vilman kanssa, sillä ajattelin lähettää kuvan Karvisen Seijalle (nyk. rouva Aalto).

Olimme Seijan kotitalon edessä. Yhden niistä. Talo oli minulle tärkeä, sillä Seija oli ensimmäinen koulukaveri, jonka luona olin kylässä. Ylipäätänsä en ollut käynyt kenenkään luona kylässä Järvelässä sitä ennen.

Toki kyläilimme useasti äidin ja isän kanssa kirvulaisten Ollikoiden luona, mutta juuri samanikäisiä ei Nummenkulmalla asunut. Oli myös seurakunnan järjestämiä virsipitoisia ompeluseuroja ja ainakin Rauhamailla me lapset kerroimme jossain viileässä salissa ison pöydän alla toisillemme kummitusjuttuja, mutta mitään henkiystävä ei minusta kenenkään samankyläläisen kanssa tullut.

Ehkä syynä oli ikäero tai jopa luokkaero. Samassa 4H-kerhossa olimme, mutta minun mielestäni 4H-kerho oli yhtä teennäistä ja typerää kuin pyhäkoulu kammottavine karitsatarroineen.

En tiedä, miksi inhosin niin syvästi pyhäkoulua, kun kerta äiti oli uskovainen. Ehkä inhosin seurakunnan lapsityön symboliikkaa. Tyhmiä lampaita ja söpöjä karitsoita. Typeriä lauluja ja laaaahaaaavia virsiä.

Seija oli toista maata. Hänen sukunimensäkin tuntui läheiseltä. Melkein kuin olisi ollut sukulainen. Karvinen. Itä-Suomesta. Seijalla oli kissoja tai ainakin kissa. Kissat saivat Karvisilla olla sisällä.

Meillä oli talonväen pystykorvat. Niitä ei saanut enää päästää meidän puolelle, sillä isällä oli allerginen astma. Joka kerta, kun veti eläinpölyä keuhkoihinsa, isä joutui Hämeenlinnaan Ahveniston keuhkoparantolaan. Joskus minusta tuntui siltä, että isä olisi saanut jäädäkin sairaalaansa, sillä aina kun hän palasi kotiin, kodin tunnelma happani.

Isä otti kaiken irti astmastaan ja minä kannoin kaunaa siitä, että meillä ei saanut olla sisällä hiukkastakaan eläinpölyä eikä kukkivia kasveja, jotka saattaisivat tuoksua. Sitä paitsi olisin halunnut ratsastajaksi ja olisin ollut juuri sopivan pienikokoinen kilpailemaan Messilän gotlanninrussilla. Sen nimi oli Monza.

Tämän vuoksi minun on vaikea joskus kestää allergisia ihmisiä. Vaikka tiedänhän minä, että anafylaktinen kohtaus tuntuu kuolemanvaaralta ja kohtaukseen voi kuolla. Tosin silloin kun meillä oli Sinok-niminen Leonidin kissa ja Sinok karkasi koko ajan entisille kotimetsästysmailleen Väärniin, joku omakotitalon emäntä sai kissa-allergisen reaktion, kun näkikin tämän lähestyvän terassiaan.

Selitin pikku veljelle, että joskus keikuimme Seijan kanssa tuossa talon takapihalla olevassa omenapuussa ja seurasimme rajua kissatappelua. Päätin silloin, että isona haluan kissan, koiran ja tietenkin hevosen.

Kaiken olen saanut. Oudossa järjestyksessä. Jumalallani on huumorintajua. Rukousvastaukseni! Ah.

Unelmien talo

Edellisenä päivänä lähdin Koskisen Oyj:n lautatarhan Maukkaasta Hetkestä ajamaan. Jonnekin. En tiennyt tarkkaan, mitä seuraavaksi. Käsikirjoitukseni, jota olin rakentanut alkumatkan ajan puoli seitsemästä aamulla, rajoittui vain ruokailuun lautatarhan lounasravintolassa.

Koskisen Oyj:n vaneritehtaalla on netin mukaan oma lounasravintolansa, mutta sinne pääsee vain, jos kuuluu Oyj:n henkilökuntaan. Se, että vain lautatarhan Maukkaaseen Hetkeen pääsevät muutkin, tuntuu kummalliselta. Luulisi, että Järvelän taajamassa on enemmän tarvetta ruokapaikalle. Lautatarhalle on yli kolmen kilometrin matka taajamasta.

Mutta ehkä vaneritehtaan ruokalaan ei mahdu ulkopuolisia.

Tämä on tärkeää siksi, että suunnittelen joskus arkipäivänä lähteväni Lapinlahdelta kello 4.48 junaan ja ajavani junalla Lahteen. Olisin Lahdessa kello 8.47 ja kello 9.04 lähtisi sähköjuna Järvelään. Järvelään saapuisin kello 9.20 ja haluaisin heti kahvia.

Kello 16.38 voisin lähteä takaisin Järvelästä ja juna Lapinlahdelle lähtisi kello 17.13. Olisin takaisin Lapinlahdella jo kello 21.08. Toisaalta. Voisinhan kävellä Maukkaaseen Hetkeen Koskisen Oyj:n sahalle ja lautatarhalle.

Kevyen liikenteen väylä on rakennettu lautatarhalle asti. Välimatka ei ole kuin 3,3 kilometriä. Saisin päivän askelet helposti kokoon. Siinä olisi tarpeeksi järjetön matka ylipäätänsä. Sopisi minulle. Matkustaa junalla monta tuntia ja kävellä lounaan takia yli kuusi kilometriä. Voisin kuitenkin alkutaipaleella kohti lounasruokalaa kävellä Karenintietä pitkin Kouluntielle ja entisen ala-asteeni ohitse.

Koska koulu on tyhjillään, voisin kuunnella vaneritehtaan ääniä koulun portailta. Tein niin kesäkuun 2018 alussa. Karkasin MIF:n työnohjaajaopintojen sisäoppilaitosjaksolta Vanajalinnasta tehdäkseni kirjoittamisen perusopintoihin kuuluvaa luovan kirjoittamisen kurssin harjoitustehtävää.

Niin tosiaan. Opiskelin työnohjaajaksi yhtä aikaa kuin kirjallisuuden ja kirjoittamisen perusopintoja avoimessa yliopistossa. Työnohjausopinnot etenivät niin hitaasti, että välissä aina unohdin mitään opiskelevanikaan.

Luovan kirjoittamisen kurssille piti kuunnella jotain äänimaisemaa kymmenen minuuttia ja kirjoittaa siitä. Olisin halunnut olla entisen ala-asteeni pihassa aamulla ja olisin voinut kyllä herätä ennen kukon pieraisua ja ehtiä käydä Järvelässä ennen aamupalaa kuuntelemassa kymmenen minuuttia trukkien hyrinää.

Taksi taisi ala-asteaikana tuoda minut joskus kauhean aikaisin koululle, sillä muistan usein odotelleeni pitkään yksin ala-asteen pihalla. Seisoin koulun rinteessä. Oli kirpeän aurinkoinen syyskuun aamu. Yöllä ehkä oli ollut jo vähän pakkasta.

Kun olisin kuunnellut kylän hurinoita ala-asteen rinteessä tarpeeksi, jatkaisin jalkaisin matkaa ohitse uuden päiväkodin. Yrittäisin katsoa, kuka asuu talossa, joka oli myynnissä Etuovi.comissa myöhemmin kesällä 2018.

(Tekninen kysymys: Onko tässä nyt liian nopeassa tahdissa liian monta siirtymää - semminkin kun siirtymiä tulee vielä lisää... edestakaisin. Ollaan ensin tulevaisuudessa Järvelän-junamatkallani ja sitten kesän 2018 alussa, myöhemmin saman kesän lopussa ja merkinnässä esiintyy Kämpin Pekka, joka on jo kuollut ja se askarruttaa minua.).

Ripustin talon kuvan selityksittä Facebookiin sivuilleni. Kämpin Pekka kommentoi, olenko ostoaikeissa. Talo oli ihan liian kallis, vaikka olikin pieni, mutta silti mittailin, mahtuisivatko Maria ja Anna taloon käymään. Perheelliset perilliset voisivat nukkua ulkorakennuksen kamarissa, ajattelin.

Matin olin poistanut tulevaisuuden kuvastani.

Sitten kävelisin entisen seurakuntatalon ohitse ja ehkä etenisin vähän matkaa Nummenkulmantietä. Katsoisin, onko Suuhaskon autokorjaamo edelleen mäen päällä.

Kesoililla parlamentissa

Siirtymä tämän viikon maanantaihin, kun olin matkalla Mariaa hakemaan Helsinkiin. Poikkesin koulu-Järvelässä ja tässä jatkoa sille, kun ajoin pois lautatarhan lounasruokalasta.

Ajattelin, että käännän auton ympäri Kesoilin pihassa ja menen ehkä entisen yläasteeni pihaan kuvaamaan. Otti aivoon, kun en pakannut mukaan järjestelmäkameraa. Puhelimella tai pokkarilla kuvaaminen on epäammattimaisen näköistä. Sen verran haluan pitää kiinni entisestä identiteetistäni.

Suunnittelin etsiväni yläasteen pihasta jotain tuttua, mutta valkea kasettirekka, joka oli pyyhältänyt lautatarhan editse Järvelää kohti, oli pysäköitynä Kesoilin pitkällä sivulla terassin vieressä. Rekan ovessa oleva sukunimi herätti mielenkiintoni jo aiemmin päivällä ja se oli edellisessä merkinnässäni.

Hämärästi muodostin ajatuksen siitä, että juonpa kupin teetä, kun en nyt muuta oikein keksi. Ostin teekuppini. Edessäni oli sinipaitainen mies, joka muistutti Rautavaaran jätskikioskiyrittäjää. Iso, vähän äreä, mutta ehkä sellainen, jota kuitenkin uskaltaisi puhutella.

Miehellä oli pieni valkea koira mukana. Sellainen, jota kukkahattuinen täti voisi kuljetella polkupyörän etukorissa. Naisen kukkamekon helmat vain liehuisivat ja hiukset hulmuaisivat.

En tällä kertaa marssinut päättäväisesti. Hiivin pelottavan hepun perässä terassin ovelle ja ajattelin, että kuolen häpeästä, jos se ei aukea. Ovi aukesi ja mietin, olisinko sittenkin halunnut, että ovi ei aukea ja joutuisin perääntymään hankkeestani.

Mies istui kuljetusyrittäjän pöytään. En muista, miten avasin keskustelun, mutta ehkä olin jo heti alussa wanna be Maaseudun Tulevaisuuden toimittaja ja kerroin hermostuneesti, että hain lehteen joka kesä kesätoimittajaksi niin kauan kuin opiskelin Tampereella.

Enkä koskaan päässyt.

Pöydässä olevat ihmiset vaikuttivat ystävällisiltä. Juttumme eteni hyvin. Niin hyvin, että kohta meillä oli yleisöä. Muu osa terassilla istujista jäi selkäni taakse ja kun kuulin selkäni takaa viistosti, että ei tullut ikävä lehmiä, käännyin katsomaan. Kuusi-seitsemän silmäparia tuijotti meitä keskustelijoita uteliaasti.

Olimme edenneet jutuissa maaseutuelinkeinojen ahdinkoon ja siihen, että Kärkölässä on enää (muistaakseni) yksitoista maidontuottajaa ja heistäkin aikoo ainakin kaksi lopettaa lähiaikoina.

Siihen sanoi joku vanha isäntämies hiljaa, että ei tullut lehmiä ikävä. Hänen vierellään oli eläkkeellä oleva maitoautonkuljettaja, Myrskylästä aikoinaan Kärkölään muuttanut, ja tämän kanssa vanha mies pohti, milloin lehmät tilalta oikein lähtivät.

Tottakai käänsin jutun kunnallispolitiikkaan. Utsin, mitä mieltä keskustelijat olivat Kärkölä-ryhmästä. Se on mielestäni niin kiinnostava, että ei ole tosikaan. Niin pitää toimia lähidemokratiassa.

Ihmisillä on aivan selvästi kytö irtautua puolueista, mutta terassin parlamentaarikot eivät olleet Kärkölä-ryhmään tyytyväisiä. Sillä on kuulema liikaa valtaa. Houkuttelemalla perinteisistä puolueista muutaman taakseen pääsevät yksittäisissä kysymyksissä dominoimaan.

Yksinkertaista enemmistöä Kärkölä-ryhmällä ei ole. En muista, miten oli edellisellä valtuustokaudella. Kärkölä-ryhmän valtuustoryhmäkokoukset ovat kuulema kaikille avoimet. Ihan mahtavaa, ajattelin, mutta terassin parlamentti piti ryhmäkokousavoimuutta näennäisenä.

Saa kokouksiin mennä, mutta asiat etenevät niin kuin ryhmä haluaa. En tajunnut kysyä, missä kysymyksissä Kärkölä-ryhmä on epäonnistunut. Mitä huonoja päätöksiä ovat tehneet? Ehkä vallan käyttäminen vain ärsyttää, mietin.

Kansan pitää ottaa valta ja osata käyttää sitä, vaikka arvosteltaisiin. Näin teimme me Lapinlahden vammaisneuvostossa. Minä olin hallintotyökalu. Asiat, joita ajoimme, eivät olleet minun asioitani, mutta minä osasin käyttää valtaa. Virkanaisten vingahtelua kyllä kuului, mutta siitähän he palkkansa saavat.

Vitsit, että olen ylpeä vammaisneuvostopuheenjohtajuudestani!

Miksi Kärkölä ei houkuttele asumaan?

Kävi ilmi, että vaikka Kärkölä on prosentuaalisesti Suomen kolmanneksi teollistunein kunta Pyhännän ja Sievin jälkeen ja kunnan työpaikkaomavaraisuus on 87,5 prosenttia, hämmästyttävän moni Koskisen Oyj:n työntekijöistä pendelöi sahalle tai vaneritehtaalle muualta. Usein Lahdesta.

Kesoil-parlamentin mukaan Järvelässä ei oikein ole mitään. On vain yksi ruokakauppa, S-market ja senkin hinnat ovat kalliimmat kuin samantasoisen S-kaupan Salpakankaalla. Ei ole enää kapakkaa, jossa kokoontua turisemaan.

Ei lounaspaikkaa, Tokmannia tai Lidliä. Sanoin, että eikös Tokmannista kannattaisi puhua suoraan Kyösti Kakkoselle. Mutta joo, ei onnistu, Keskustalla ei ole Kärkölän valtuustossa enää kuin kaksi paikkaa.

Ei ehkä ole puhujia tai lobbaajia. Sitä paitsi Tokmannin logistiikkakeskus on Mäntsälässä; ei se kauppa enää Kärkölään katso, sanoi nuorin Kesoilin parlamentaarikko.

Kuntaliitosta Lahden kanssa tuli puheeksi. Ei ole yhteistä maarajaa, sanoi taas nuorin parlamentaarikko. Mutta onhan yhdysviemäri. Nauroimme kaikki. Kärkölään oli kaiketi ajateltu joskus omaa jätevedenpuhdistamoa, mutta oli rakennettu vain viemäriputki Lahden puhdistamolle, jos oikein ymmärsin.

Ja Lahti sanelee hinnat nyt. En edes uskaltanut kysyä, mistä kuntalaiset saavat juomavetensä. Olihan Kärkölän älykköpojilla bändi Fat´s man band ja sillä biisi Enoni ei mätäne. "Kuka tappoi enoni? Kloorifenoli."

Joka tapauksessa Koskisen Oyj tuntuu Kärkölälle samanlaiselta kultahäkiltä kuin öljy öljyvaltioille. Kärkölä on tyytyväinen yhteisöverotuottoihin eikä tavoittele kuntaan ihmisiä, jotka jättäisivät kunnallis- ja kiinteistöveronsa sahan tai vaneritehtaan palkoistaan kuntaan.

Kummallinen yhtälö, ajattelin ja teki mieli ravistella jotakuta: Vittu, herätkää pahvit! Asutte Suomen kauneimmassa maisemassa, jos ei kaipaa järveä. On jokunen surkea lutakko ja Porvoonjoen keräymäjoki Ävänti. Höpsistä! Kuka sisävettä oikein kaipaa? En minä ainakaan.

Helsinki Kiasmoineen, HAM:eineen ja Oodeineen sekä Rikhardinkadun kirjastoineen on ihan kulman takana ja vielä lähempänä, ihan sikalähellä ovat Lahti ja Malva!

Kesoilin parlamentaarikot jäivät katselemaan minua ystävällisesti ja varmaan miettien, mitä hittoa, kuka hitto ja hemmetti, kun purjehdin pois paikalta. Ajoin kierroksen yläasteen pihassa. Ihmettelin hetken kylttiä Kunnanvirasto. Googlasin. Kunnanvirasto on ollut väliaikaisesti entisen yläasteen tiloissa 15. toukokuuta 2023 lähtien.

Lopulta parkkeerasin entisen Kantakrouvin eteen.

Ravintola Järvelä Kantakrouvin tilalla

Kesoilin parlamentaarikot huomauttivat, että Järvelässä ei ole enää kapakkaa. Ravintola Järvelä kyllä on, mutta se menee kiinni viikonloppuisinkin melko aikaisin. Nyt katson netistä. Perjantaina ja lauantaina Ravintola Järvelä palvelee kello 22:een asti. Ihan riittävää, hyvänen aika! Eihän sitä ennen vanhaankaan kapakat olleet auki juuri sen pidempään.

Joskus vielä käyn Lapinlahdella Pubituurissa! Haluan tietää, keitä siellä istuu ja käydäänkö siellä kiinnostavia keskusteluja. Voin ostaa pari tuopillista kraanavettä lunastaakseni istuma- ja kuuntelupaikkani.

Jossainhan Lapinlahden kiinnostavat keskustelijat herrantähden istuvat!

Parkkeerattuani Saabin entisen ostari-krouvikompleksin eteen nyt marssin päättäväisesti Ravintola Järvelän terassille (kantapäät tömisten, en keksi oikein muuta verbiä kuin marssia, sillä marssin moneen otteeseen viime maanantaina ja tiistaina. Toki hiippailinkin epävarmasti.

Päätin, että ei minua tulla seinän vierestä hakemaan (tanssiin) eikä kotoa ihmisten ilmoille ja ilmoitin suureen ääneen varsin graavin näköiselle istujaporukalle, että etsin luokkakavereitani.

- Onko täällä ketään, joka olisi syntynyt vuonna 1965 tai siinä tienoilla?

Muuhun väkeen verrattuna melko freesi heppu sanoi, ettei hän ole syntynyt vuonna 1965, mutta hänen pikku veljensä on syntynyt siinä tienoilla. Istuin pöytään ja siihen jäin niin kuin Kesoililla.

Voi että oli rattoisaa. Tiesinkin tyypin nimen ja sen, kenen kanssa tämä on hiljattain alkanut seukata. Nämä ovat Facebookin iloja, sanoin. Sitä paitsi ihana nainen sinulla, jatkoin.

Kävimme lävitse sen, sen ja sen ja senkin. Kävi ilmi, että tyyppi oli pelannut lentopalloa kihlattuni kanssa samassa joukkueessa. Kyllähän minä kihlattuni pelejä katsomassa kävin. Tyyppi vain oli sen verran minua vanhempi, ettei erottanut sen aikaista pikku tytön habitustani taustalla olevasta tapetista.

Tajusin myös, että Kärkölässä on vissi evakkovaikutus. Tyyppi oli siirtolaisten sukua ja hänen kielensä lauloi. Nautittavaa. Ihanata! Huikeata!

Illan päätteeksi tyyppi sanoi, että niin Se on ostanut talon Nummenkulmantieltä. Piirsin Nummenkulmantien alkupään: Tässä on yhdeksänkymmenen asteen kulma ja tässä maalari-Akkasen talo (Akkasetkin olivat evakoita, jaa, en tiennytkään.) Tässä asuivat Virtaset, se on se noppatalo.

Noppataloa vastapäätä oli kuulema Sen talo! Kiljaisin, että sehän on Karvisen Seijan entinen kotitalo ja nappasin puhelimen käteeni, etsin auton avaimet ja kaasutin Nummenkulmantielle takaisin.