Kummipoika Chicagossa ja varmaan vähän jo amerikkalaisesta nykykirjallisuudesta

to 11.7.2024

Lapinlahden kirjasto on tänään pihatöiden takia kiinni. En olisi sinne mennytkään notkumaan, sillä tänään teen pari konttoriasiaa. Maltillisesti. En meinannut panikoida. Yrittäjän tärkein ominaisuus taitaa panikoimattomuus paikoissa, joissa oikeastaan normaali reaktio olisi hyperventilointi.

Teen myös kassabudjetin.

Eilinen oli tosi ihana päivä. Oli kerrankin kuin olisi kotiinsa tullut. Ostimme pussillisen hauskanmuotoisia artesaanikorvapuusteja Lounaskahvila Annankulmasta ja marssimme Reetan kanssa kylään.

Kylään tuli lisää väkeä ja iltapäivä kului rattoisasti. Täällähän minä kyläluutailen. Päätin niin. Naapurissa on tupa täynnä roistoja ja muuta kiintoisaa väkeä. Terveyskeskukseen pääsee vaikka kontaten.

Tosin eilen kylässä mietimme, kuka oikein johti Lapinlahden kuntaa rakentamaan terkkarin "mäjelle"? Onko tarkoitus, että sairaat ja huonot uupuvat "mäjen" alahelmaan? Reetta muisti, että kunnan napakepulainen oli tuolloin Veikko Hujanen.

Emme saaneet vastausta siihen, miksi terveyskeskus on jyrkän rinteen päällä, mutta aloimme muistella, että Hujasen pellolle on noussut viehättävä Puustellin omakotialue.

Kun tytöt olivat pieniä, kävimme kävelyllä koirinemme pellon laidalla. Ihmettelimme, miten voi olla surkea tämmöinen lässeikkö. Tällaiseenko on omakotialue tulossa? Kun Hujasen pellolle tehtiin tiet, alue alkoi näyttää houkuttelevalta. Ja sitten voilá - yht´äkkiä alue tuli sopivan täyteen hienoja 2010-luvun omakotitaloja.

Onneksi ne kaikki eivät ole ihan samasta muotista tai samanlaisia laatikoita kaikki ja jokaikinen. Tietyissä sovinnaisissa rajoissa Puustellin alueen omakotitalot ovat jopa persoonallisia.

Parasta Hujasen pellolla on se, että tiet mutkittelevat ja maasto kumpuilee loivasti. Keskellä on Kaskihovi Oy:n kunnallisia vuokrarivitaloja. En ole tutkinut, mutta veikkaan, että rivitaloihin valitaan eliittiasukkaita.

Olen aina ollut kiinnostunut asioista, joita tullee esille Osmo Soininvaaran poliittisissa muistelmissa Voittoja ja tappioita. Kiinnostaa esimerkiksi käsite segregaatio. Siitä siivu wikipediaa: "Segregaatio, sosiaalinen segregaatio eli eriytyminen tarkoittaa maantieteellisessä merkityksessään eri sosiaalisten ryhmien eriytymistä toisistaan omille alueilleen kaupungin sisällä. Se viittaa eri alueiden välille syntyviin eroihin, joita voivat olla esimerkiksi erilaiset elämäntavat, tuloerot, hyvinvointierot, kulttuurilliset erot ja muut sosiaaliset erot."

Me jouduimme Pielavedellä etnisen segregoinnin kohteiksi. Olimmehan maahanmuuttajaperhe ja mielle annettiin kunnallinen vuokra-asunto, jossa oli asunut viime aikoina vain venäläisperheitä.

Kun kerroin, että olipa mukavaa nähdä kylppärin pyyhenaulakossa jäänteitä venäläisistä etunimistä, pääkaupunkiseudulta Pielavedelle muuttanut älykkönainen (on tehnyt Itä-Suomen yliopistoon lisensiaattityön vuonna 2016, onkohan jo väitellyt?) nauroi, että totuus ei ole ihan niin viehättävä tai yksityiskohta pikantti.

Pielaveden asuntotoimessa niputetaan kaikki venäläismamut samoihin asuntoihin. Ehkä tausta-ajatuksena on, että hapankaalin haju tarttuu seiniin. Voi olla, mutta ei haitannut yhtään. Ennemmin samaistun tosiaan mamuihin ja vieläkin tunnen hillitöntä hiiltymystä, kun muistan ihmistä, joka sanoi, että muutti takaisin Rautavaaran liepeille pois pääkaupunkiseudulta, sillä siellä on liikaa maahanmuuttajia.

Kuinka liikuttavasti luulin pääseväni ylemmän keskiluokan osaksi

Eilen hihitimme kylässä terapeuttisesti yhdessä liikuttavuudelleni - sille, kuinka koetin päästä Lapinlahden eliittiin taidemuseoystävien siivellä. Ei onnistunut. Samalla mietin, huvittaakohan minua kuitenkaan mennä kuuntelemaan navettajatsia. Sitä ilmeisesti olisi loppukesästäkin tarjolla. Enhän minä oikeastaan edes pidä jatsista.

Voisihan sitä mennä jonkinlaisesta kansatieteellis-sosiologisesta mielenkiinnosta paikalle. Tarkkailla sivullisena, miiten kultivoidusti Lapinlahden eliitti käyttäytyy ja sitten vittuilla blogissani.

Nyt nauran itselleni. Vilkaisin Rautavaara-päivien ohjelmaa ja tuumasin oitis: Frederik, ei tssiissöss. Ei mene edes camp-huumorina. Kun tarjolla olisi korkeakulttuuria, olen sitäkin kohtaan epäileväinen.

Ehkä ammennan korkeakulttuurini muualta kuin täältä. Semmoisesta paikasta kuin Nurmeksen Ikolan talomuseon tuvasta tai satunnaisesti Kahvila Hedwigin Helmestä. Helmeen tupsahti kerran keski-ikäinen nainen, joka alkoi ihan randomina soittaa poikkihuilua.

Luulin olevani taivaassa. Hyvä olo kulttuurin ääressä on, kun en tunne ketään eikä kukaan tunne minua. Tavoittelen tässä sellaista, että voin keskittyä rauhassa miettimättä, että voi herranpieksut jumalan jalassa, joudun olemaan samassa ilmatilassa tuonkin kanssa ja tuon.

En halua hengittää edes samaa ilmaa ihmisten kanssa, joilta menee lävitse neiti Satiaisen "Mattionainaollutniinhyvähänellejaovatvainhyviäkavereita" -shitti. Lautapelit jatkukoon, minä niistä viis, mutta joo, kyllä öllöttää.

Lopulta kummipojasta Chicagossa

Toinen kummipojistani opiskeli Chicagon pahamaineisessa uusliberaaliyliopistossa ja jos oikein hänen äitinsä puheita ymmärsin, kummipojallani oli ajatus uusien talousteesien laatimisesta.

Jostain kumman syystä hän ei oikein syttynyt talouskeskusteluista kummitätinsä kanssa. En tiedä. Ehkä kyseessä oli sukupolvien välinen kuilu, koulutusero tai jokin muu syy, jota en tavoita.

Joka tapauksessa kun kysyin häneltä, millaista siellä Ameriiiikoissa oli, vastaukseksi tuli, että opiskelukaupungissa oli asuinalueita, joihin ei yksinkertaisesti uskaltanut mennä.  Sain myös kummipojaltani sähköpostilla linkin Youtube-videoon, jossa kerrottiin Chicagon vanhasta asemasta.

Koska videossa ei ollut tekstitystä ja ymmärrän huonosti englantia, en kaikkea ymmärtänyt. Ymmärsin kuitenkin sen verran, että kyse on ainakin etäisesti rakennussuojelusta ja videolla oli kiinnostavan näköistä varmaankin vasemmistoliberaalia väkeä.

Joitain vasemmistoarkkitehteja tai jotain. Aloin entistä vahvemmin atvailla, että USA:ssa on muutakin todellisuutta kuin meille telkkarista populaarikulttuurin avulla syötetään. (Käytin verbiä atvailla. Olen oppinut sen Matilta. Meinasin käyttää sanaa uumoilla, mutta taisin käyttää sitä eilen ja samassa yhteydessä.)

Muutaman vuoden kuluttua videosta näin elokuvan Winter´s bone. Se perustuu Daniel Woodrellin samannimiseen romaaniin ja kertoo tytöstä Ozark-vuorten ylängöllä Missourin osavaltiossa.

Tai jossain siellä. Wikipedian mukaan Ozark-vuoret sijaitsevat Missourin osavaltion eteläosissa ja Arkansasin osavaltion pohjois- ja luoteisosissa. Alue ulottuu myös koilliseen Oklahomaan ja aivan kaakkoisimpaan Kansasiin. Nyt pitää katsoa google-kartasta. Osaan tavattoman huonosti sijoittaa mitään USA:n kartalle.

Winter´s bonen tytön kotikylässä eletään ihan omalakista elämää. Väestön pääelinkeinona on huumekauppa ja siihen liittyvät tilaustapot. Tytön äidillä on mielenterveysongelmia ja hänen pitää sahata oman isän käsivarsi irti viedäkseen sen poliisiasemalle todisteeksi siitä, että iskä ei ole ottanut hatkoja. Sukulaiset olivat työntäneet isän ruumiin suohon jonkin huumekauppaepäselvyyden takia.

Myöhemmin löysin kirja-alennusmyynnistä Alaa Al-Aswanin Chicagolaisittain. Alaa Al-Aswani on egyptiläinen kirjailija ja Chicagolaisittain on kirjoitettu alun perin arabiaksi. Sen on kääntänyt sastamalaislähtöinen Sampsa Peltonen.

Perkele, en saa merkintää valmiiksi tänä vuonnakaan, sillä googlasin. Sampsa Peltonen valitsi kielekseen arabian sen vuoksi, että on häpeämätön orientalisti! Ah, ihanata! Ja kohta Edward Saïdin Orientalismi putoaa päähäni eteisen kirjahyllystä. Olen keskittynyt siinä muun muassa Gustav Flaubert´n kuppaan.

Joka tapauksessa Alaa Al-Aswanin Chicagolaisittain kertoo Chicagossa opiskelevista egyptiläisistä nuorista ihmisistä. Takakansitekstin mukaan egyptiläiset tuntevat itsensä hylkiöiksi sekä amerikkalaisten että toistensa silmissä.

Kirja on julkaistu vuonna 2007 ja WTC:n jälkeisessä Amerikassa se on herättänyt närää. Lähetin kirjan kummipojalleni joululahjaksi. Koetin sanoa kirjalla hänelle, että maailma muuttuu ja kansat sekoittuvat.

Heti romaanin alussa on kuvaus siitä, mistä tulee Chicagon nimi. Chicago on algonkin-intiaanikieltä ja tarkoittaa voimakasta hajua. Alaa Al-Aswani käyttää algonkinien alkuperäiskansasta poliittisesti epäkorrektia ilmausta punanahat. Punahat, Alaa Al-Aswani viljelivät Chicagon alueella sipulia. Sipulista lähti kamala löyhkä.

Halusin kertoa kummipojalleni myös, että kapitalismissa on jotain mätää. Kapitalismi imee voimaansa atomisaatiosta. Ei ole enää yhteisöjä, on vain yksilö, sanoi aikoinaan jo brittiläinen ajatusvuo Margaret Thatcher ja Suomessakin Kokoomus kusi hunajata ja demarit ajoivat alas hyvinvointivaltion, kun halusivat olla niin ajassa kiinni.

Jessica Bruderin ja Cholé Zhaon Nomadland

Kun olemme tarpeeksi atomisoituneita, ostamme, ostamme, ostamme ja kulutamme. Paskomme koko planeetan. Nyt on tiedostettu tarpeeksi. On toiminnan aika. Herätkää ja tarttukaa vaikka Ville-Juhani Sutisen Hajonneen maailman käyttöohjeeseen tai aasialaistaustaisen Chloé Zhaon elokuvaan Nomadland tai elokuvan taustalla olevaan tietokirjaan.

Jessica Bruderin tietokirja Nomadland käsittelee ikääntyvää ja köyhtyvää amerikkalaista työväenluokkaa vuoden 2008 talouskriisin jälkeisessä ajassa. Amerikkalaiset eivät jää toimettomiksi. Epätoivoisissa oloissa he luovat omia yhteisöjään.

Marginaaliyhteisöjen ratkaisukeskeisenä terapeuttina tahtoisin olla. En haluaisi palauttaa ihmisiä takaisin keskiluokan suorittajiksi, vaan haluaisin tehdä ihmisistä tiedostavia uuden työväenluokan taistelijoita. Työstä kieltäytyjiä muun muassa, sillä suuri osa tehdystä työstä on globaalisti suorastaan haitallista.

Näin sanoi Serge Latouche kirjasessa Jäähyväiset kasvulle. Häntä ja muita matkustimme Helsinkiin Vanhalle ylioppilastalolle kuuntelemaan Matin kanssa syksyllä 2010. Matkan taitoimme Leonidin entisellä Opelilla, joka nykyään on Piha-Jeesuksemme traktori.

Taas tuli yksi syy, miksi en ehkä mene toimittajatutkintolaisten tapaamiseen. Mitä yhteistä puhuttavaa meillä on? Vanhan ylioppilastalon Kasvu murroksessa -konferenssi ei olisi voinut vähempää kiinnostaa sitä porukkaa.

Nathan Hillin Wellness

Mainitsin äsken taas ratkaisukeskeisen lyhytterapian opiskeluni. Ne edistyvät huonosti, mutta se on tässä oikeastaan vähin huoli. Oppimispäiväkirja on täydentämättä ja yhtä sun toista rästissä. Ajattelinkin, että pidän lomaa opinnoistani vielä elokuun ajan.

Jos pidän lomaa opinnoista elokuun ajan, milloin teen välitehtävän? Ensimmäisenä vai toisena päivänä syyskuutako, kun kolmantena päivänä on etäopintojakso. Joo ei, taas tuli hyvä syy, ties kuinka mones, olla menemättä toimittajatutkintotapaamiseen. Sen jännittäminen söisi ilon koko elokuusta ja sitten olisin valvomisesta ja pätemisestä sekaisin syyskuun ensimmäisen viikon, kun pitäisi olla terävänä miettimässä mielen eri skeemoja ja epävakaita persoonallisuuksia.

Harjoitusterapiojen suhteen on kyllä hyvä, että muutimme Lapinlahdelle. Jatkan niitä, kunhan saan jotenkin jotain tolkkua muista elämään kuuluvista palasista. Elokuussa on vielä pari pakollista Rautavaara-keikkaa luvattuna.

Kyllä tämä tästä. Kalenteri ei ole ongelma, vaan ihan jokin muu juttu. Juu.

Sain opinnoistani aasinsillan Nathan Hillin Wellnessiin. En vielä aamulla tiennyt, miten kuljetan tekstin siihen. Jes! En kirjoittaessani näköjään kuljeta mitään, vaan teksti vie minua. Joku voisi sanoa, että siltä vaikuttaa paha kyllä. Mutta eihän tätä ole kenenkään pakko lukea. Nautinnollisin päivä maailmassa on, että istun aamulla tekstin ääreen ja kirjoitan juuri niitä kiemuroita pitkin, joita ajatukseni kulkee.

Googlailen sitä ja googlailen tätä. Nytkin aloitin eilisen kuvauksella, sillä eilen oli tosi kiva päivä ja viihdyin Lapinlahdella. Ja sitten päädyinkin Pielavedelle. Huomasin Lapinlahden siinäkin mielessä hyväksi, että se on lähempänä Pielavettä.

Rautavaara puolestaan on siinä mielessä hyvä, että lähellä on Pohjois-Karjala.

No niin. Amerikkalaiseen nykykirjallisuuteen ratkaisukeskeisen terapian avulla. Nathan Hillin Wellnessissä on suunnattoman hauska, terävä ja tarkkanäköinen kuvaus amerikkalaisesta keskiluokan asuinalueesta, johon keskushenkilöpariskunta Elisabeth ja Jack ovat muuttamassa.

Elisabeth ja Jack ovat vähän marginaalissa. Jack on entinen taidevalokuvaaja ja opettaa nyt valokuvausta jossain piskuisessa yliopistossa. Yliopistojen sisäiset valtataistelut ja resurssitappelut toistuvat näköjään Amerikoissakin samalla tavalla kuin Suomessa.

Ja vaikka Elisabeth työskentelee yksityisessä tutkimuslaitoksessa - mielenterveysbisneksessä, perhe ei ole kuitenkaan ihan saavuttanut amerikkalaista unelmaa. Perhe onkin sijoittanut pienen omaisuuden verran dollareita vanhaan tehdaskiinteistöön suunniteltuun asuntoon. Kiinteistöä kauppaa mies, joka on Jackin taidevalokuvausajan jonkinlainen taidemanageri.

Uusi koti siintää haaveissa. Se on symbolinen ja kulkee lävitse koko kirjan. Uusi koti on potentiaali. Se on optio. Ja mitä niitä uusliberaali-ja uussanastohirvityksiä nyt onkaan.

Pariskunnalla on poika Toby, joka elää pelimaailmassa eikä hallitse raivoimpulssejaan. Elisabeth ja Jack ovat panneet Tobyn tulevan asuinalueensa kouluun. Toby töppäilee koulussa suuttumuspuuskineen ja Elisabeth alkaa pelätä, että poika saa potkut ennen kuin perhe edes ehtii muuttaa unelma-asuinalueelleen.

Uuden asuinalueen asukasyhdistyksen aktiivi sekä koulun vanhempainyhdistyksen johtonainen tulee Elisabethin konttorille pyytämään lemmennostatuslääkettä. Elisabethin yritys oikeastaan testaa placeboja, mutta hän tulee salamannopeasti siihen tulokseen, että säilyttääkseen Tobyn koulupaikan, hän antaa naiselle, mitä tämä pyytää.

Asukasaktiivi kutsuu Elisabethin kylään ja Elisabeth pääsee tutustumaan tuleviin naapureihinsa. Tulevat naapurit ovat kaikki ratkaisukeskeisen ajattelun läpäisemiä. Yksi kieltää kokonaan diabeteksensä. Toinen ajattelee jostain muusta kysymyksestä "ratkaisukeskeisesti" siis toisin sanoen harhaisesti, todellisuudesta sivussa.

Suuressa talossa Elisabeth eksyy asuinalueaktiivin pyhään ja yksityiseen huoneeseen. Naisen aviomies pettää ja nainen on tehnyt kokonaisen woodoo-huoneen loitsuakseen maailmankaikkeuden järjestämään aviomiehen takaisin avioliittoon. Miehelleenhän nainen lemmennostatuslääkettä Elisabethin konttorilta haki.

Seuraava herkullinen kohtaus oli, kun Elisabeth puhuu Jackin ympäri käymään seksiklubilla. Heidänkin avioliittonsa oli käynyt yllätyksettömäksi ja ilmeisesti seksi oli väljähtänyt. Seksiklubin lipun myyjä ei itse asiassa myynyt klubille lippuja, vaan maksua vastaan pariskunta vuokrasi seksiklubin tilaa käyttöönsä. Seksiklubin kaltainen bisnes on USA:ssa kiellettyä, mutta ainahan näytösjuristerian mallimaassa laista porsaanreikä löytyy.

Hykerryttävää oli, kun tulevan asuinalueen asukasyhdistys oli pitämässä mielenosoitusta seksiklubin sisäänkäynnin luona. Asukasaktiivit protestoivat klubia vastaan. Klubi pilaa heidän asuinalueensa.

Suomessakin seksiklubeja on. Ainakin jos on Antto Terrasta uskominen. Huorintekijän ABC:ssä sellaiset tulevat mainituiksi.

Nathan Hill kuvaa seksiklubilla töllistelevää pariskuntaa lämmöllä. Elisabethia ja Jackia opastaa toinen pariskunta, he ovat polyamoorikkoja. Opaspariskunta toivoo parinvaihtoa, mutta toteaa aika nopeasti, että Elisabeth ja Jack ovat toksisia. Kaipaavat nimenomaan keskinäistä kipinää - eivät polyamoorista sekasotkua.

Hill kuvaa tavisnaista, joka klubilla tankotanssii. Nainen on varustautunut seksiasuin ja oikeastaan vain itselleen. Nainen ei ole miehen tai edes toisen naisen katsetta varten. Hän nauttii tanssista ja itsestään ja se on ihan ok.

Wellness on sukueeposkin

Nathan Hill kuvaa Wellnessissä kummankin keskushenkilön taustoja. Elisabethin suku on saavuttanut rikkauksia huijaamalla, pettämällä ja kieroilemalla. Jack on lähtöisin preerialta ja rakastaa maalaustaiteen amerikkalaista gotiikkaa. Oli pakko googlata Jackin mainitsemia taidemaalareita.

Wellnessissä oli hieno kuvaus vanhan preeriaheinän kulottamiseen perustuvasta viljelystä. Tuli paljon tietoa. Oli kiinnostavaa tutustua puulajiin nimeltä amerikan poppeli sekä preeriaheinä-nurmikasviin.

Amerikanpoppelia sanotaan myös jättipoppeliksi. Se saattaa kasvaa 2,5 metriä vuodessa ja Pohjois-Amerikassa saatetaan tavata 50 metirä korkeita yksilöitä. Jättipoppeli kasvattaa valtavan pitkän juuren.

Richard Powersin jättiläiseepoksessa Ikipuissa on yhtenä keskushahmona norjalaisen maahanmuuttajan pojanpojanpoika tai jokin jälkipolven poika, joka jatkoi perheen ranchilla kasvaneen puun (ehkä se oli poppeli) kuvaamista. Kuvaamisen oli aloittanut muistaakseni isoisä ja isoisä oli ottanut puusta yhden kuvan per päivä useiden vuosien - ehkä vuosikymmenien ajan.

Ikipuut on huikea teos. Kuuntelin sitä kesästä 2022 kesään 2023, Ikipuut on Finlandia-voittaja Anni Kytömäen lempikirja. Jännä juttu on, että Nathan Hillin suomalainen kustantaja mainitsee Hillin äidin suvun tulleen Norjasta.

Wellnessin Jackilla oli monimutkainen suhde isäänsä. Jonkinlainen yhteys isän ja pojan välillä syntyy Facebookin kautta. Samassa yhteydessä kompleksisen isäsuhteen kanssa Hill kuvaa Facebookin kehitystä.