Kritiikkiä Rautavaaran vapaudenpatsaasta

Pirkko Saision elämäkerrasta, Jukka Viikilän Hiekkalinnoista ja Finlandia-voittajista

ke 3.7.2024

Julkaisen eilen Lapinlahden kirjastolla kirjoittamani merkinnän, sillä tänään haluan lyödä läjään virman tilit ja kiikuttaa ne tilitoimistoon. Aion lojua pitkin kirkonkylää siedätysmielessä ja ehkä syödä Tervon Pasin paistamia lettuja naapurissa.

Jotain on tapahtunut. Korona on muuttanut ihmisiä. Ihmiset haluavat jutella ja käyvät puheisiin tuntemattomien kanssa.

Kun olin lähdössä eilen kirjastolta, pistin pääni Aniaran ovesta sisään. Aniara-näyttelysalissa istui kaksi iloista rouvaa. Olivat taiteilija Riitta Halonen ja hänen kuopiolainen sisarensa - nimeä en saanut kalastettua polveilevasta keskustelustamme.

Sain privaattiesityksen Riitta Halosen tauluista. Taiteilija asuu Ruotsissa ja on just niitä Halosia. Lupasin opetella ulkoa Halossuvun haarat ja sen, mihin kohtaan esimerkisi kaksoset Olli ja Paavo Halonen sijoittuvat.

Halos-Ollin äitiin samaistun. Jos olen oikein ymmärtänyt, hän oli tuontitavaraa paikkakunnalle ja tunsi olonsa ulkopuoliseksi. Äidistä pitää kysyä vielä Halos-Ollilta tarkemmin, kun tulee vastaan.

Näin Riitta Halosen Rhodos-aiheisessa taulussa krokotiilin. Näin sen juuri siinä samassa, kun taiteilija itse alkoi kämmenin rajata maalaamaansa kalliota. Yksi taulu voisi olla Claude Monet´n impressionistinen ja sen nimi voisi olla vaikka Impressionisti skandinaavisessa koivikossa - lisänä asetelma ranskalaisia punaisia kukkia.

Halosen impressionistisen kauden maalauksen vieressä oli eksoottisia hedelmiä. Arvelin, että hedelmät olivat persikan ja karviaisen risteytyksiä, sillä niistä paistoi kirpeä maku. Molempia rouvia nauratti kovasti. Lisäksi googlasimme Alvar Aallon Eurassa sijaitsevan jokisaunan. Aallon saunan mukaelma löytyy nyt Aniarasta.

Rautavaaran Vapaudenpatsaan tekemiseen Romurinsessa ei liene saanut tarpeeksi vapaita käsiä

ti 2.7.2024 iltapäivällä

Rautavaaran kunnanjohtaja Mikko Kärnä voisi ottaa emerita kuvataidetoimittaja Hannele Tikkisen Vapaudenpatsas-kritiikin sulkana hattuunsa. Hannele Tikkinen suikaloi ammoin Stefan Lindforsin Aurinkotuulen Savon Sanomissa ja siitä syntyi pienimuotoinen kuvataideskandaali Ylä-Savossa. Vuosi oli 1999. Lapinlahden silloinen kunnanjohtaja Kari Virranta taisi vain myhäillä; taiteen tehtävä on herättää keskustelua.

Tikkinen huomauttaa aiheellisesti, että olisipa mukavaa, jos kuntien taidehankintoja tehtäisiin ammattitaiteilijoilta. Lisäksi hän arveli, että Romurinsessa Marjut Kauppisen Vapaudenpatsas ei kestä säätä ja että se nyt on sellainen viidessä minuutissa tyhjennetty vitsi.

Minä puolestani kuvien perusteella arvelen, että Vapaudenpatsas on liikaa taustalta ohjailtu teos. Siinä ei leikkisä Romurinsessa ole päässyt vapaaksi. Patsaasta puuttuu ilo. Se on kalsea ja tuntuu väkisin tehdyltä. Olisin mielelläni nähnyt yksityiskohtia pursuavan Vapaudenpatsaan. Sellaisen, mitä Romurinsessalla on Varpaisjärven Korpijärven kylän pikku talosensa pihassa. Toivoisin Rautavaaran Olli Tiaisen puiston täyteen Romurinsessan patsaita ja hullutteluja.

Vapaudenpatsas kaipaa tuunausta. Sen metallinen mekko pitää vaihtaa ja kirveeseen tulee saada vaikka ruusuköynnös. Ehkä pitää elvyttää Ylä-Savon ikääntyneiden anarkistien toimintaryhmä ja käydä viemässä Vapaudenpatsaalle käteen myös raivaajien punalippu. Tai erityisesti Rautavaaraa ajatellen - Vapaudenpatsaan voisi tuunata sateenkaarilipulla

...

Punalipun annoimme käteen vappun aattona 2010 Sonkajärven kirjaston vastapäätä olevalle Raivaaja-patsaalle. Sen jälkeen marssimme liput liehuen kylän lävitse. Ei meitä paljoa ollut, mutta hauskaa senkin edestä.

Aloitimme vapun aattona maailman pisimmän vappumarssin. Marssi oli päättyvä Kuopioon vapunpuolipäivän jälkeen ja niin tapahtui. Välimatkat taitoimme autolla.

Raivaajapatsaan punaliputuksen vuoksi pääsimme antamaan lausuntoja Iisalmen Sanomille. Sonkajärven kunnanjohtaja Simo Mäkinen nuhteli meitä. Keväällä kun olin Taidemuseo Eemilillä Matin lentotoveri Tapani Kataisen kirjamatineassa, ihmettelin, miten yleisön joukossa oli niin tutunnäköinen äreänoloinen mustakulmainen heppu.

Sehän oli Sonkajärven kunnanjohtaja! Hitto, olisi pitänyt tulla Eemiliin päässä lippis, jossa propellina punalippu. Oi niitä anarkistisia vuosia. Kaipaan niitä ja toimintaryhmäämme! Matti tosin ei kaipaa, joten se siitä.

...

Miehelläni on ymmärrettävä syynsä olla kaipaamatta anarkistivaihettani. Tietenkin vaihe oli peiteoperaatio siihen, että olisin oikeasti halunnut pestä sonkajärveläisen kommunistijohtajan jalat hiuksillani.

Ja miksi siihen päädyttiin, johtui siitä, että Mattia en minä lastemme menetyksen jälkeen kiinnostanut. Osasimme kummatkin tyriä kummankin elämää suuremman rakkaustarinan melkein heti alkuunsa.

Kirottua. Mutta tässä sitä ollaan. Tyrimme, mutta kursimme kokoon ja siinä on Matti tehnyt ison työn. Minä kun olin lähinnä ajamassa Mäntylahdessa kallionleikkaukseen.

...

Istun Lapinlahden kirjaston koneella. Kirjaston omatoimiaikaa on lisätty kello 21:een asti. Siunattua. Omatoimiaika alkaa jo aamulla kello 7. Olisi elämys joskus herätä ennen kukon pieraisua niin kuin nykyään jostain syystä teen ja tulla kirjastoon kirjoittamaan heti omatoimiajan alettua. Selasin äsken lävitse kaikki Matti ja Liisa -lehden kuolinilmoitukset niin pitkältä ajalta kuin e-pressissä oli näkyvissä paikallislehtiä. Vuoden 2022 lehdet selasin kauttaaltaan, mutta sitten ajattelin, että istun täällä vielä ensi viikollakin käymässä lehtiä lävitse.

Ihanata, klovni-runoiija Esko Laitinen on kirjoittanut valokuvaaja Petri Väisäsestä muistorunon. Meillä oli pienimuotoinen taideryhmä Ruma-rämä ja pystytimme Petrin valokuva- ja runoilija Heikki Ahosen runonäyttelyn Kiuruveden kirjastolle. Siitä tuli yhteisötaidetta, sillä kiuruvetinen humalainen ja uskovainen herra Juha Kärkkäinen (näyttelyn vieraskirjassa luki Juha Kärkkäinen) käänteli sitä mukaa pehmopornoisia naisvalokuvia nurinpäin, kun me niitä seinälle saimme.

Kun Pete kuoli, olin niin maassa, että oli pakko heivata yhteisen ystävän kuolema klovni-runoilijan harteille. Vaistosin loukkaantumista. Nyt vein Eskolle rauhanpiipun: Heikki Turusen Simpauttajan hinnan. Seuraavaksi aion etsiä Peten haudan ja käydä selvittämässä hänelle, miksi en millään lailla reagoinut hänen kuolemaansa. Maria oli silloin Savossa ja tein hiki päässä tyttärelleni ruokaa.

Kirjoitin Matista ja Liisasta lapinlahtelaisten ja varpaisjärveläisten synnyin- ja kuolintietoja Jukka Viikilän Hiekkalinnojen tyhjille etusivuille. Otin oman Hiekkalinnani mukaan kirjastolle, koska aion vihdoin kirjoittaa siitä ja Pirkko Saision elämäkerrasta.

Kuuntelin toukokuun helteillä Heidi Junkkaalan Saisio-elämäkerran Sopimaton. Elämäkerta oli niin ylistetty, että en ensin oikein halunnut koskea siihen. Vasta kun Osmo Soininvaaran blogista luin, että oli Sopimattoman lukenut, etsin sen Storytelistä. Soininvaara piti kiinnostavimpana osuutena Sopimattoman taistolaisuutta. Minusta ihan kaikki Saision elämänvaiheet olivat kiinnostavia. Ja ennen kaikkea kiinnostavaa oli Saision sukuselvitys.

Koska on lässyä kehua näin kovasti, lopetan kehumisen alkuunsa. Pyöräilin Kaiviksen ympäristössä ja kuuntelin Junkkaalan itsensä lukemaa opettajansa elämäkertaa. Tiskasin, siivosin ja kannoin vesiä. Saision elämä siirtyi päähäni.

Äärimmäisen kiinnostavaa, en nyt keksi haltioituneempia laatusanoja, olen herännyt aamuviidelta, oli se, että Pirkko Saisio oli romaanillaan Passio ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi samana vuonna kuin palkinnon voitti Jukka Viikilä Taivaallisella vastaanotollaan. Viikilä on Saision dramaturgioppilas. Onko Viikilän voittajaksi valinnut Zaida Bergroth myös Saision oppilas? Wikipedia kertoo, että Bergroth on opiskellut taiteen maisteriksi Teatterikorkeakoulusta, mutta ei kerro, onko hän ollut ohjaajaopiskelija vai dramaturgiopiskelija. Ja onko Saisio ollut vielä opettajana Teatterikorkeassa, kun Bergroth opiskeli siellä?

Onko kyseessä jonkinlainen opetettavien kapina? Tai sitten vain en ymmärrä sellaista asiaa kuin taiteellinen kirjoittaminen. Minä en päässyt Viikilän Taivaalliseen vastaanottoon kiinni, en sitten millään. Minusta siinä eri äänet pölöttivät omiaan. Jos romaani oli bahtinilainen, en ole bahtinilaisen karnevalismin ystävä.

Tulee ajatussyrjähyppy Jouni Tossavaisen murhakirjaan Pojan usko. Se oli aivan mahdoton kuunneltava. Ostin sen Elisa-kirjasta ja kai se olisi edelleen siellä  kuunneltavissani, mutta en halua. Moniäänet pölisivät, pulisivat, surisivat ja hölisivät. Kiitos, ei kiitos. Pieni osa kirjasta jäi kuuntelematta.

Sen sijaan Viikilän ensimmäinen Finlandia-voittaja Akvarelleja Engelin kaupungista oli ihana, henkevä, kevyt ja painava yhtä aikaa. Se oli raikaskin. Kuin linnun sulan hipaisu. Öhhöhhööh, en taida olla mestari kielikuvissa.

Ehkä minulla on kansan maku, sillä tuntui siltä, että Zaida Bergroth teki jonkin pientä taiteen sisäpiiriä tyydyttävän palkitsemisvalinnan Taivaallisessa vastaanotossa. Akvarelleja Engelin kaupungistä valitsi voittajaksi vuonna 2016 toimittaja Baba Lybeck.

Jukka Viikilän Heikkalinnoihin en päässyt sisään myöskään millään ilveellä. Koska menin ostamaan sen Kuopiosta Päivärannan K-Sittarista kesäkuun opintojakson ensimmäisen lähipäivän illalla, luin sen jotakuinkin loppuun. Hampaat irvessä. Jossain kohtaa minäkertoja sanoo, että muutteli tarinassa sukupuolet, iät, paikat ja kaikki. Niinpä, ajattelin. Koska oletus oli, että minäkertoja, Pärnussa isältään perimässä talossa asuva, oli nainen, tuntuikin kummalliselta, kun hän jossain kohti kirjan keskivaiheilla mäiski kullillaan Juhania.

Joko kirjailijalle oli tullut lapsus tai sitten hän kirjoitti kullin siihen kohtaan kertomusta, jotta saisi sanoa, että kaikki on tarkoituksellistä - lällällää menitpä lukijatyhmyri harhaan. En myöskään ymmärrä, miten pariskunta oli kirjan alun nykyhetkessä Pärnussa ja minäkertoja 60 vuotta myöhemmin muistisairaana Helsingissä. Koska kukaan ei taatusti perinyt mitään keneltäkään neuvosto-Virossa (vai perikö?), naisoletettu kullilla mäiskijä ja vaimonsa pettäjä-Juhani rakastelivat, polttivat tupakkaa ja keittelivät jotain psykedeelisieniä vasta Viron toisen itsenäistymisen vuoden 1991 jälkeen.

60 vuotta myöhemmin on aikaisintaan vuonna 2059. Pitää vielä lukea luku 60 vuotta myöhemmin uudestaan. Onko siinä jotain scifi-merkkejä? Minäkertojan verenpainetta mittaa salaperäinen joka ilta hyvissä ajoin ennen kahdeksaa tuleva Juhana. Onko vuonna 2029 vielä kuviteltavissa olevan samanlaisia käsivarteen asennettavia verenpaineenmittausmansetteja kuin nykyään?

Vai onko Hiekkalinnojen tarina moneen kertaan ylösalaisin ja nurinkurin käännetty Aino Kallaksen ja Eino Leinon tarina. Aino Kallashan lähti aina Virostaan miehensä Oskar Kallaksen luota Tartosa Eino Leinon tykö Helsinkiin. Heikkalinnoissa on välinpitämättömän tuntuinen Juhani, joka lähtee aina Helsinkiin vaimonsa ja lastensa luokse. Lopulta tosin jäi epäselväksi, oliko Juhani sepittänyt koko perheensä, jotta olisi rakastajattarensa silmissä kiinnostavampi.

Minäkertoja, joka ilmeisesti on nainen, tarkkailee välinpitämättömän oloista rakastajaansa kirjoittaakseen tästä myöhemmin. Naiseksi minäkertojan voi päätellä siitä, että minäkertoja ajattelee vanhenemista (s. 10): "... kolmenkymmenen vuoden iässä kasvoja syntyy lisää, keski-ikäisen naisen kasvot ja pienen tytön kasvot."

Samalla sivulla vähän aiemmin minäkertoja tapaa Juhanin sattumalta Pärnun postissa ja puhuu miesten katseista, joiden tarjoamista mahdollisuuksista minäkertoja ei pidä.

Ei tekisi mieleni lukea kirjaa uudestaan. Pitäisi varmaan. Ei kiinnosta. En jaksa. Haluan kirjoittamaan amerikkalaisista nykyromaaneista ja niiden rakastettavista romaanihenkilöistä.