Katkaisin välini Alice Munroon jo ammoin

ti 9.7.2024

Hesarin näköislehdessä oli tänään juttu Alice Munron (1931 - 2024) tyttären esseestä, jossa tytär kertoo, että hänen isäpuolensa on käyttänyt häntä seksuaalisesti hyväksi yhdeksänvuotiaasta teiniksi asti.

Hesarikin on alkanut käyttää mällejä klikkiotsikoita. En muista, oliko näköislehdessä  sama typerä otsikko: "Toukokuussa kuolleen Nobel-voittajan tytär paljasti perheen synkän salaisuuden."

HS nettilehti ma 8.7.2024 klo 6.30. Olin iltapäivällä lakassa ja välillä oli pakko selata Facebookia, sillä väsytti niin. Suolla oli helle ja paarmat pörräsivät. Ajattelin, että en anna periksi. En antanutkaan. Olen tänä vuonna kerännyt ennnätyksellisen määrän lakkoja.

Yhteensä kolme rasiaa.

Facebookissa heräsi keskustelu siitä, vaikuttaako tieto kirjailijan menneisyydestä hänen kirjojensa lukemiseen. Kirjailijaäiti oli sanoutunut irti koko keisistä. Eikä ollut tehnyt mitään puolustaakseen tytärtään.

Minä aloin ällötä Munroa heti, kun luin kertomuksen pienen lapsen äidistä, joka yöjunassa meni panemaan jotain satunnaista tyyppiä ja jätti pikku lapsensa nukkumaan. Lapsi lähti harhailemaan ja etsimään äitiään.

Minusta kertomuksessa oli kummaa äidin vihamielisyyttä lastaan kohtaan.

Kun Munro sai kirjallisuuden Nobelin-palkinnon vuonna 2013, ostin innoissani vinon pinon munroja. Myöhemmin ostin niitä sitä mukaa itselleni, kun kirjakaupoista löysin. Ehkä noin vuonna 2019, kun siirsin yläkerrasta kirjaston alakertaan, karsin kirjoja rankasti ja ensimmäisenä pakkasin talosta lähtemään munroni.

En kehdannut kertoa suoraan, että en pitänyt Munron tarinoista jo ennen kuin olin lukenut yhtäkään. Kirjoitin näin 13. lokakuuta 2013. Lainasin siinä suuresti arvostamani amerikkalainen kirjailija Jonathan Franzen:

"Franzen listaa lisää: ´Munroa lukiessa ei pysty ammentamaan yhteiskunnallista tai historiallista tietoa ja siten lyömään kahta kärpästä yhdellä iskulla.´ Tässä kohtaa ajattelin, kun luin Munro-esseen toiseen kertaan, että jahah, Nobel-palkinto on aina nimenomaan poliittinen palkinto; kuten kirjailija Hannu Mäkelä sanoi: "Ei ole sattuma, että palkinnon sai aikoinaan sellainen kirjailija kuin Solženitsyn."

Siinähän tuo tuli: tarinankerronnan ilo eikä tippaakaan yhteiskunnallista tietoa. Munrolta ei löytyne yhtään punikkia tai punikkiaineksia. XX nauroi hervottomana, että luen klassikoitakin vain etsiäkseni niistä punikkeja. Löysin sellaisia oikeasti Anna Kareninasta ja John Steinbeckiltä." http://www.piavalkonen.fi/blogi/2013-10-416899510

Sen lisäksi, että Alice Munron perussävy oli ilkeä ja piilotellun vihamielinen, häneltä puuttui kapitalismin kritiikki. Ennen Franzenin esseetä Munrosta en ollut moisesta kirjailijasta mitään kuullut, mutta suhtauduin epäilyksellä. Kaipasin silloin jo kaunokirjallisuudestakin yhteiskunnallista tietoa ja analyysia.

Sama analyysittomuus vaivasi/vaivaa Lapinlahden Luovan Puun kovin kiinnostavia New Age -piirejä. Mietin kerran Ylä-Savon Subcomandante Marcosille, miksi en tunne oloani kotoisaksi, kun tanssimme jotain silkkihuivitanssia rakkausjumalattaren ympäri.

Kyse ei ollut herkkyydestäni huonoille eksyttäjähengille, kuten teologiystävättäreni ehdotti, vaan siitä, että mielestäni se oli pöljää. Subcomandante Marcos osui asian ytimeen. Hän rypisti otsaansa ja mietti hetken. Virkkoi sitten rauhoittavaan tapaansa (sitä kaipaan niin): "Siitä varmaan puuttuu kapitalismin analyysi."

Myöhemmin blogissani uhkasin kiistellä Jonathan Franzenin kanssa siitä, onko Munrolla poliittisia aineksia teksteissään vai ei. En enää löytänyt kommenttejani tästä, mutta arvelen, että Munron valinnat ovat jotakuinkin poliittisia. Hän kirjoitti myös tavallisesta kansasta.

Se lienee poliittista. Kansa ei ole valistunutta ja varmaan kouluttautumattomuudessaan paljolti typerääkin. Ainakin altista persuilulle se on. Toisin sanoen fasistiselle mekanismille. Silti olisin kaivannut Munron kansankuvauksiin lämpöä. Esimerkiksi Heidi Jaatinen kirjoittaa upeassa eepoksessaan Koski kuvaa isää, joka on viettänyt vuosia, ellei vuosikymmeniä elämästään sängyn laidalla sätkää käärien tai tupakoiden.

Kuvauksessa oli lämpöä. Koski aloitti vuonna 2018 trilogian. Luin sen yhtenä lokakuisena viikonloppuna putkeen. Koski oli ylimaallisen ihana ja lämpöinen. Toinen osa, Suvanto, tuli vuonna 2021 enkä jaksanut sitä alkua pidemmälle.

Iisalmen Sanomissa näkyy viime syyskuussa olleen maininta siitä, että trilogian päätösosa Vuolle oli viimeistelyvaiheessa. Gummeruksen mukaan Vuolle ilmestyy 19. elokuuta.

Kansankuvaukset ovat ongelmallisia. Tirskahdin, kun esseistinen kirjailija ja entinen toimittaja Asta Leppä kirjoitti köyhyyskirjassaan lyhyen kansankuvauksen. Hän kohtasi tavisperheen raisiolaisessa rivitaloyhtiössään ja kuvaus oli no... miten sen nyt sanoisi ulkokohtainen.

Ei ihan yhtä korni kuin Juhani Aholla, joka Markku Envallia lainaten tarkasteli rahvasta pappilan kuistilta kuin ihmiset olisivat hupaisia kotieläimiä.

...

Suhteeni Alice Munroon alkoi kariutua jo vuonna 2014. Olimme teologiystävättäreni kanssa Jyväskylän talven kirjallisuuspäivillä ja ystävättäreni puki sanoiksi sen, mitä en ollut kehdannut itse kirjoittaa mihinkään.

Ystävättäreni istui auton takapenkillä ja kiljaisi, kun sanoin Tuula-Liina Varista luonnehditun Suomen Alice Munroksi, että ei ikinä. "En kestä Munroa, sillä aina jossain alakuloisessa kertomuksessa on sisällä jokin kauheus tai julmuus, insesti tai pienen lapsen äidin tekemä pikapano junassa."

http://www.piavalkonen.fi/blogi/2014-03-637875192

Kesällä 2018 aloin suunnitella Munrojen häätämistä. Kopioin osan kirjeestä ystävälle blogiini ja vuonna 2019 poistin kirjat kokonaan kirjastostani. Silloin muutimme Matin kanssa yläkerrasta alakertaan ja panimme talven ajaksi yläkerran vähälle lämmitykselle.

Matti osti meille uuden parisängyn ja pyykinpesukoneen. Hän sanoi tukkineensa minulta pakoväylät. Matin kahelirakastajatar lisäsi panoksiaan. Hän soitti marraskuussa 2019 puhelun kasteisesta metsästä, että myös itse on aivan märkä. Hirvittävää. Tätä en olisi halunnut naisesta tietää, sillä jos nyt näen hänet jossain kylällä, alan tirskua asiattomasti.

Joka tapauksessa kirjoitin 21. kesäkuuta 2018 näin:

"Alice Munro! Kerro mitä mieltä olit? Minä ensin tykkäsin, mutta sitten alkoi vituttaa Munron salavihaisuus. Tai siis koin sadismiksi, että sen kirjoitukset toistivat samahkoa kaavaa - eivät tietenkään kaikki - että lopussa oli aina jokin julma pieni kohta, kuten novellissa, jossa äiti ja pieni lapsi olivat yöjunassa (menossa varmaan Kanadan Brittiläiseen Kolumbiaan, aina joku oli menossa sinne) ja sitten äiti lähti naimaan jotain satunnaista tuttavuutta ja lapsi olikin lähtenyt junassa etsimään äitiään junan käytävälle (oli semmoinen, jolla jalat kantoivat, mutta järki ei vielä pelannut.)"

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi