The Visitors se vasta immersiivinen olikin

ma 22.7.2024 ja ti 23.7.2024

Vielä tekstari Paula-siskon tämän viikon ateriapalveluun ja sitten alan keskittyä rakennusliikkeen asioihin. Voisin ensimmäisenä kirjoittaa taas laskun. Taas. Johan se tässä tulee ihan tavaksi. Ennen muinoin aina maanantaisin laskutin.

Hyvä, että nyt laskutan edes joka toinen tai kolmas maanantai.

Sunnuntainen immersiivisestä taiteesta kirjoittaminen meni ihan munille. Timo-Erkki Heinon lauantaisen Hesari-jutun ja Anna-Stiina Nykäsen Mäntän taideviikkojen yleisökommenttireportaasin perusteella olin tehnyt ihan muistiinpanoja sinikantiseen vihkoon.

Mieleenjäävä immersiivisen taiteen teos on ehkä ollut islantilaisen Ragnar Kjartanssonin The Visitors Kiasmassa vuonna 2019. En tiennyt museon viidennen kerroksen työstä yhtään mitään ennalta ja meni jonkin aikaa ennen kuin alkuunkaan tajusin, mistä oli kyse.

Hesari oli näköjään kirjoittanut teoksesta ylistävästi. Se on valittu 2000-luvun parhaaksi videotaideteokseksi. Hesarin kriitikko Harri Mäcklin kirjoittaa, että ei ole saanut samanlaista kontaktia taideteokseen pitkään aikaan. Ei edes muista, milloin olisi saanut.

Nousin silloin ammoin Kiasman viidenteen kerrokseen enkä tiennyt, mitä tilassa oli. Edellisen kerran olimme vain lojuskennelleet tilassa hassuissa tummanvihreistä naruista kudoituissa verkkomajoissa. Mukana olivat Maria ja Matti.

Matin en muista lojuskennelleen. Hän haahuili ympäri näyttelytilaa tavanmukaisesti sen näköisenä, että joku puristaa kiveksistä. Nyt tajuan, että hänen ajatuksensa olivat muualla ja päällimmäisenä oli ahdisteluahdistus. Me Marian kanssa nautimme immersiivisestä taiteesta majojen sisällä.

Kyllä silti vitutti aina. Mies kulki joskus mukanamme, mutta poissaolevana. Ei todennäköisesti muista koko Kiasman keikasta mitään niin kuin ei muista paljoakaan muustakaan. Kieltäytyy muistamasta, sillä jos muistaa jotain, muistaa jotain muutakin. Nyt tiedän, mikä häntä painosti. Neiti Satiaiselta olisi kiinnostavaa kysyä, miltä tuntuu se, että hänet haluttaisiin totaalisesti unohtaa ja pyyhkiä pois.

Kannattiko uhrata elämästä niin monta vuotta toisena tai ties kuinka monentena naisena?

Junan lähtöön aikaa

Sillä kertaa mukana ei ollut sen enempää Mariaa kuin Mattia, joten saatoin istua Kiasman viidennessä kerroksessa niin pitkään kuin oli tarpeen. Maria on yleensä kyllä mukavaa taidenäyttelyseuraa ja osaa kertoa, jos ei kiinnosta, on liian rankkaa tai liian tehosteista, kuten Claire Bardainnen tai Adrian Mondot´n teoksessa Viimeisellä hetkellä Malvassa viime kesänä.

Matti keksi lopulta, että voin matkustaa katsomaan Viimeistä hetkeä Malvaan junalla ja keskittyä vain ja ainoastaan siihen reissullani. Se oli mieheltä suuri teko. Päästi minut matkaan yksin ja vielä niin lähelle Järvelää.

Järvelään saatan joskus vain kadota.

...

Maria osaa taidenäyttelykaverina sanoa, että kiitos nyt riittää. Esimerkiksi HAM:ssa maaliskuussa 2023 Maria kysyi suoraan, onko meidän pakkoa katsoa tällaista. Joku nykytaiteilija oli tehnyt teoksen, jossa aikuinen mies imee naisen tissiä. Teos oli ällöttävä. Toki siitä lähti monta ajatusjuonnetta, mutta ällötys vei voiton. Vaihdoimme toiseen saliin.

...

Ajauduinpa kauas The Visitorista. Kiasman viidennessä kerroksessa oli isoja valkokankaita limittäin ja lomittain. Paikalle valui vähitellen ihmisiä ja suurin osa meistä oli varmaankin aika hämmentyneitä, istuiskentelimme penkeillä.

Olin lähdössä junalla Helsingistä ja junan lähtöön oli aikaa.

Sitten valkokankaille alkoi ilmestyä jotakin.

Jatko ti 23.7.2024

Kuului ääniä. Kolinoita ja sen semmoisia. Eri valkokankailla kuin eri huoneissa esiintyjät virittelivät soittimiaan. Pääscreenillä laulajat lauloivat jotain hidasta, melankolista, keinuvaa laulua.

Aina välillä pikku hönön näköinen ukkeli räjäytti kotitekoisilla laitteilla jotain tehostepommia. Puffff, sanoi viritys ja tuotti savua. Laulua, uusi räjähdys tai pikemminkin tussahdus, laulua ja taas sama alusta. Olin aivan kujalla. En tajunnut mistään mitään, mutta yhtä aikaa seurasin pääscreeniä lumoutuneena. Kuin olisin ajatellut, että kyllä tämä tästä vähitellen aukeaa, kun jaksaa istua.

Ei auennut, mutta jäi todellakin mieleen. Teos kaihersi alitajunnassa, kunnes keksin alkaa googlata, mitä hittoa olin kokenut. En tarkalleen muista, mitä hakusanoja käytin. Ehkä Kiasma+viides+kerros+multivisio tai videonäytös tai jotain. En muistanut yhtään, mikä oli teoksen nimi tai etenkään sitä, kuka oli sen tekijä.

Järjetön filmi päättyi siihen, että laulajaporukka lähti kauniiseen, mutta kulahtaneeseen kartanomaisemaan toistaen samaa keinahtelevaa, rauhallista, rauhoittavaa, ehkä jopa meditatiivista laulua.

En saa selvää laulun sanoista niin kuin en saa muutenkaan koskaan edes suomen kielellä. Harjoittelin laulun sanoista selvää saamista, kun ajoin reilu viikko sitten maanantaina hakemaan Mariaa Helsingistä. Kunntelin Suomi Pop -kanavaa ja jotain iskelmäradiota. Nauratti, kun Veli-Pekka Lehtonen kolumnoi Hesarissa seuraavana torstaina, että on jäänyt koukkuun Robin Packalénin ja jonkun Tupen kappaleeseen Häitä pidelly.

Minä myös hihitin ääneen autossa kappaleen kertosäkeelle Kuka fucking Antti Järvinen? Sanoituksessa on aivan ihastuttavaa ristiriitaa. Sangen yläluokkaiselta vaikuttava kiiltokuvapoika haikailee exänsä perään ja exä on valinnut alttarille jonkun ihan tavis-Järvisen.

Kuulin maanantaisella Helsingin-matkallani lisäksi voimauttavan erolaulun. Joku naislaulaja, jonka ehkä tyttäreni tunnistaisivat lauloi juhlaväelle. Olikin erojuhla ja nainen oli päässyt eroon jostain kusipäästä.

The Visitorin laulu on myös erolaulu. Se on Ragnar Kjartanssonin puolison, Ásdis Sif Gunnarsdóttir ja ilmeisesti viittaa pariskunnan eroon. Runon ovat säveltäneet Davíð Þór Jónsson ja taiteilija Ragnar Kjartansson yhdessä.

Kjartansson soittelee itse kitaraa jollain sivuscreenillä ja kun joukko lähtee vaellukselle, taiteilija liittyy joukkoon kylpypyyhe ympärillään.

Tässä käännösohjelman versio runosta:

"Vaaleanpunainen ruusu kimaltelevassa pakkasessa
Timanttinen sydän
Ja oranssinpunainen tuli
Jälleen kerran lankean feminiinisiin tapoihini
Sinä suojelet maailmaa minulta
Aivan kuin olisin ainoa, joka on julma
Olet vienyt minut
Katkeraan loppuun
Jälleen kerran lankean feminiinisiin tapoihini
Tähdet räjähtävät
Ja et voi tehdä mitään"

The Visitors on kuvattu New Yorkin osavaltiossa Rockebyn kartanossa ja Hesarin kriitikko Harri Mäcklin sanoo, että jokainen yhdeksästä valkokankaasta tarjoaa ikään kuin erillisen maalauksen katsojalle.

Tallennan tähän vielä kaksi nimeä The Visitorista ihan huvikseni. Youtubevideossa pitkät pätkät on saanut Sigur Rós -yhtyeen entinen kosketinsoittaja Kjartan Sveisson. Teoksessa esiintyy myös Múm-yhtyeen Kristín Anna Valtýsdottír.

Ragnar Kjartansson tahtoo videolla kertoa myös ystävyydestä. Siitä kohtaa ihmisten suhteita, kun nuoruus vaihtuu keski-iäksi. Nimi The Visitors on myös viittaus Abba-yhtyeen loppuvaiheisiin. Abba julkaisi vuonna 1993 albumin The Visitors, kun oli jo hajoamassa.

Tämä juuri koskettaa minua kovasti. Meillä oli tiivis toimittajaopiskelijoiden yhteisö, mutta minä putosin siitä ehkä ensimmäisten joukossa muuttamalla Kuopioon.