Amerikkalaisesta nykykirjallisuudesta

Jenkkikulttuurin läpitunkema nuoruus

 ke 10.7.2024

Istun jo kirjastossa. Kello on 8.05. Omatoimiaika olisi alkanut kello 7, mutta ihan silloin en tänne ehtinyt. Ehkä vielä joskus ehdin. Heräsin kello 4. Saa nähdä tuleeko amerikkalaisen nykykirjallisuuden merkinnästä mitään.

Aivot ovat yhtä mössöä.

Kirjoitan tämän ensin Libre Officella oman läppärin kovalevylle, jotta en googlaile liikaa. Jossain vaiheessa ehkä katson e-pressistä Heidi Jaatisen haastattelun trilogiansa kolmannen osan Vuolle viimeistelystä. Iisalmen Sanomissa oli ollut vuosi sitten syyskuussa Jaatisen haastattelu ja osasin tsekata Gummeruksen sivuilta, että Vuolteen pitäisi ilmestyä elokuussa.

...

Opiskellessani kirjallisuustieteen alkeita Snellman-instituutissa kahdeksisen vuotta sitten harmitti, että amerikkalaista nykykirjallisuutta ei lueta länsimaiseen kirjallisuuskaanoniin.

Nyt ei pitäisi sitten muuta tietää kuin mitä tarkoittaa kirjallisuuskaanon. Se tarkoittaa kirjallisen maailman sisäistä arvojärjestystä. Olisi kiva joskus pohtia sitä, miten kaanon muodostuu, mutten pohdi nyt.

Luin kaanonin vastaisesti jo varhaisteinin ahmimisiässä. Valintoihini vaikutti viisas Kärkölän Järvelän kirjastonhoitaja Raita Kilpinen, joka ohjasi minut nopeasti aikuisten puolelle, mutta ei sammuttanut lapsellista lukuintoani liian tuhdilla tavaralla.

Sain rauhassa lumoutua Mazo de la Rochen Jalna-sarjasta. Googlasin, vaikka toisin päätin. Lapsena en edes tiennyt, että Mazo de la Roche (1876 – 1961) on nainen – saati sitten, että hän on kanadalainen. Viimeisin Jalna-sarjan teos ilmestyi wikipedian mukaan suomeksi vuonna 1960 ja minä luin niitä vähän yli kymmenvuotiaana Järvelän kirjastosta.

Kirjat olivatkin ihastuttavan kellastuneita ja vanhoja. Arvokkaan oloisia.

Henri Troyatin (1911 – 2007) romanttisten historiateosten lisäksi taisin vahingossa lukea venäläisten tsaarien elämäkertojakin. Troyatin romaaneista jäi mieleen erityisesti Yli aron käy tuuli. Kirjan nimi tuntui runolta. Kirjoitan nyt muistiin itselleni, että Troyat oli armenialainen ja syntyi Moskovassa ennen vallankumousta. Hänen perheensä pakeni vuonna 1920 alku-Neuvostoliitosta Kaukasuksen, Krimin, Istanbulin ja Venetsian kautta Pariisiin.

Herkkyysiässä ennen yliopisto-opintojani sain käsiini John Irvingin Garpin maailman. Olin silloin kurkkuani myöten täysi lukion äikän tunnilla luettuja Maailmankirjallisuuden mestarinovelleja. Ne olivat tylsiä, mutta vieläkin tylsempi oli oppikirja Suomalaisia mestarinovelleja. Nyt Suomalaisia mestarinovelleja saisi vitosella Antikvaarista. Taivas varjelkoon minua siitä.

Sain tehtäväkseni laatia esitelmän Rudyard Kiplingin eläinnovellista. Vaikka rakastin eläimiä ja olin intohimoinen hevostyttö, Kiplingin maailma ei kolahtanut. Tarkistan tähän, mikä kertomus tuli kontolleni. Minulla on kirja vielä tallella. Saattoi olla Bimi ja Kirjasammon mukaan se on kaunein kertomus maan päällä. En tiedä. En muista. Muistan vain, että esitelmän laatiminen oli kuin olisi työntänyt tikkua kynnen alle.

(Oli se Rudyard Kiplingin Bimi. Kertomuksessa on orangutangi. Koska olin lukioikäisenä omasta napanöftästäni kiinnostunut angstiteini, ei orangutangin maailma oikein napannut.)

Mutta Garpin maailma. Sitä ymmärsin. Kun asetuin asumaan Tampereella Rakkauteni Julman Valtikan yksiöön, ymmärsin, että John Irving on liian populaaria ja liian amerikkalaista.

Rakkauteni Julma Valtikka oli aloittanut opintonsa Tampereen yliopistossa kirjallisuudella ja siirtynyt sitten tiedotusopin pääainelukijaksi. Hänen suhtautumisensa kirjallisuustieteeseen oli vihamielinen ja sen vuoksi uskaltauduin opiskelemaan kirjallisuustiedettä avoimeen yliopistoon vasta yli viisikymppisenä. Tosin herra Julma Valtikka suhtautui vihamielisesti ja ylimielisesti tiedotusoppiinsakin. En päässyt oikein selville, mistä hän piti - hyviä pihvejä,  vuosikertaviinejä ja Aki Kaurismäen elokuvia lukuun ottamatta.

Olen edelleeen vaikutteille altis yhtä altis kuin teininä tai ensimmäisinä vuosina Tampereella. Toisaalta. En olisi ollut parikymppisenä tarpeeksi kypsä lukemaan maailmankirjallisuutta. Moni asia olisi pyyhkinyt totaalisesti yli hilseen.

Erica Jong Lennä, uneksi

Herrajukara, nyt tajuan, myös suuresti rakastamani Erica Jongkin on amerikkalainen. Sukunimi Jong tulee kirjailijan aasialaiselta aviomieheltä. Jongin Lennä, uneksi pitäisi asettaa jokaisen teinitytön pakolliseksi luettavaksi.

Opin Jongilta, että seksistä saa nauttia. Lisäksi Lennä, uneksi -kirjasta opin käsitteen napiton pano ja kirjassa kuvataan kasvoton lemmintä junassa. Kuvaus on tenhoava. Aivan toista kuin kanadalaisen kireäpipon Alice Munron sadistinen junapano. Onkohan Munron junapanokuvaus Jongin napittoman panon parodiaa? Lennä, uneksi (Fear of flying) on kirjoitettu vuonna 1973 ja Munron vittumainen stoori melko varmasti vasta 1980-luvulla, sillä Munron varhaiskauden teoksia ei ole suomennettu.

Ehkä Munron ansio on siinä, että hän kuvaa, kuinka kasvoton, pelkkä nautinnollinen seksi ei ole mahdollista. Ehkä hänen novellissaan onkin opetus. Tuppaa olemaan niin, että aina joku kärsii, kun kaksi aikuista ihmistä puhtaasti vain nauttii toisistaan.

Ehkä seksi kolmansia osapuolia loukkaamatta on mahdollista vain, kun kaksi neitsyttä yhtyy. En mene tähän teemaan nyt tämän syvemmälle. Neitsyet tunkevat tekstiin, sillä istun Lapinlahden kirjastossa ja koetan saada merkinnän valmiiksi ennen kuin neitsyet tunkevat kirjaston koneelle.

Äh, pakko saada kahvia. Käynpä juomassa toiset aamukahvit. Eihän tämä merkintä tunnu muuten käynnistyvän.

Persoonallisia korvapuusteja

Jaarin, jaarin, jaarin. Kävin aamun toisilla kahveilla. Lounaskahvila Annankulmassa on mahdollisuus ottaa pieni kahvi. Otin pienen ja mukaani neljä persoonallisen näköistä korvapuustia iltapäivää varten.

Yrittäjä nolosteli, ettei olisi aamulla edes kehdannut sennäköisiä korvapuusteja panna myyntiin. Sanoin, että juuri sen vuoksi ne ostankin. Näyttävät ihan artesaanikorvapuusteilta eivätkä leipomoteollisuustuotteilta.

Jos kaupassa olisi kalliimmalla tarjolla käyriä kurkkuja, ostaisin oitis.

Ennen kahvilla käyntiäni lukaisin e-pressiltä viime syyskuun Iisalmen Sanomat, jossa oli kirjailija Heidi Jaatisen haastattelu. Kävi ilmi, että Jaatinen kirjoittaa parhaillaan sukueepos-kirjasarjansa neljättä osaa, Saari.

Saturdaynight feaver ja Grease

Olihan minulla hyinen suhtautuminen amerikkalaiseen paskaan osin jo yläasteiässä.

Siitä lähtien kun äiti ja isä ostivat Puumalan Huuhkaalasta pienen Koivulan tilan, vaihdoin identiteettiä kesäajaksi. Puumalassa minusta tuli eteläsuomalaisena jos ei nyt aivan kuuminta hottia seurustelumarkkinoilla, niin ainakin parisuhdestatukseni nousi huomattavasti verrattuna siihen kuudennen tai viidennen kastin tyttökaartiin, johon hyvänä koululaisena ja silmälasipäisenä kilttinä perhetyttönä kuuluin.

Onneksi kukaan ei tiennyt, että tulen lisäksi uskovaisesta perheestä. Se olisi ollut sosiaalinen itsemurha.

Saturday Night Feaverin kävimme katsomassa Järvelän Kinossa alaikäisenä. Elokuvassa oli jokin ikäraja, jonka alle olimme, mutta Saarisen Maijan vanhemmat omistivat Järvelän Kinon. Pääsimme elokuvaa katsomaan.

John Travoltan lantionhytkytys ei tehnyt vaikutusta enkä sitten enää halunnut mennä katsomaan Greasea. Aikuisten oikeasti! Olin sitä mieltä, että se oli ihan shittiä.

Toissa marraskuussa kun ajelimme Paula-siskon kanssa Etelä-Suomeen, kuuntelin Ylen musiikkiohjelmaa, jossa esiintyivät sinä vuonna kuolleet artistit. Hytkäytti, kun kuulin Olivia Newton-Johnin (1942 – 2022) kuolleen. Marraskuisen reissun jälkeen kuuntelin useasti Youtubesta Greasen laulua You´re the One what I want. Meillä koulussa se vääntyi muotoon You´re my Ollila. Ala-asteella Ollilan Ari oli samalla rinnakkaisluokalla ja vuotta ylemmällä luokalla.

Vru, sanoisi venäläinen. Ei kun väärin, väärin. Biisi, josta tuli You´re my Ollila ouvvouvvou Ollila oli Jim & The Beatmakers: My Only One vuodelta 1965. Se oli konvien hitaita. Niitä tanssittiin korva toisen suussa. Ai niin minäpä olin tosiaan vitos- tai kuutoskaartin tyttö. En tainnut juuri hitaita koulun konvissa tanssia.

Kankahaispirtillä Kärkölän kirkolla kyllä sitten ja se johti kihloihin.

Koska aloin vaille kuusikymppisenä surra fiftarimenneisyydestäni epämiellyttävästi muistuttavan näyttelijän kuolemaa, tajusin, että niin latteaa ja häpeällistä kuin se onkin, olen kasvanut amerikkalaisen kulttuurin vaikutuspiirissä. Enemmän kuin neuvostokulttuurin tai edes venäläisen.

Löysin sisäisen punkkarini vasta ensimmäisenä Puumalan kesänäni. Tai ehkä se oli toinen. Niemelän Heli oli mukana Puumalassa Koivulan ensimmäisenä kesänä ja silloin minulla ei ollut vielä rintoja.

Helillä oli ja olin kateellinen.

Kehityin myöhään ja niinpä Huuhkaalassa meidän talon ympärillä mopoilleet ja pyöräilleet Luukkosen Tani ja Silasen Jari pääsivät avaamaan silmäni. Koetin tehdä heihin vaikutuksen kasettimankallani ja kasetillisella Teddy and the Tigersiä. En muista, mistä olin sitä äänittänyt. Tai sitten minulla oli radiosta äänitetty kasetti, jossa oli sitä sun tätä. Ja jokin Teddy and the Tigersin kappalae.

Ihailemani Puumalan pojat naureskelivat Teddy and the Tigersille ja rock´a´billylle. Koska olen valmis tekemään, mitä tahansa ollakseni merkittävä parisuhdemarkkinoilla, vaihdoin identiteettiäni sillä siunaamalla sekunnilla.

Minusta tuli punkkari ja aloin kuunnella Maukka Perusjätkää. Onnistuin hankkimaan jostain Maukka Perusjätkän rintanapinkin ja sen meinasi Kämpin Pekka repiä toppatakkini rinnasta. Minne muuten on hävinnyt Kämpin Pekka facebookista?

Pekka teki teräviä huomautuksia muun muassa siitä, kun päivityksessäni tunnustin peseväni Matin valkoisia teepaitoja. Pekka kysyi, en kai aio niitä myös silittää.

Kaikki muut Järvelän teinit olivat fiftareita. Minusta tuli kylän ainoa punkkari. Pari hippijäännöstä kylällä ajeli sinisella Datsun Cherryllä, mutta heitä pidimme yleisesti vähän ällöinä pitkine tukkineen.

Mielistelevä metaformoosini Puumalan poikien takia hävettää edelleen, mutta ei punkkariuteni täysin välikatosta poimittu kuitenkaan ollut. Järvelän uusoikeistolainen ilmapiiri oli alkanut tökkiä. En tietenkään uskaltanut ryhmäpaineen vuoksi sanoa sitä ääneen ennen kuin olin käynyt saamassa lisästatusta itselleni Puumalassa.

Silti kummastelen. Silasen Jari ei näyttänyt lainkaan punkkarilta. Hän oli komea rosoisella tavalla kuin Fonzie. Fonzie oli amerikkalaisen Onnen päiviä nuortensarjan italialaistaustainen hahmo. Fonzeita esitti Henry Winkler.

Silasen Jari oli pahispoika. Luukkosen Tani oli kaitainen, kelta-vihreäsilmäinen itseään nuoremman oloinen nätti poika, vaikutti kiltiltä ja etenkin ujolta. Tanilla oli kauriin silmien lisäksi myös bambin silmäripset. Nyt Silasen Jari näyttäisi olevan Puumalan hautausmaalla.

Yliopistossa opiskellessa luin salaa amerikkalaisia kirjailijoita ja lopulta unohdin koko kulttuurikuvion. Tuli Venäjä. Tai siis ensinhän elämääni tulivat Neuvostoliitto ja venäjän kieli.

Leonidin jälkeen tuli Kätevä mies

En tarkoita väliotsikolla Matti Valkosta. Joskus mietin, onko hän oikeasti kätevä. Tai no, Matti on kätevä tasan silloin kuin huvittaa. Esimerkiksi meidän Lapinlahden-talon toisen ulko-oven pielien kyseessä ollessa restaurointi- ja rakennusmestari lakkaa totaalisesti olemasta kätevä. Ovenpielistä tursuavat eristeet, sillä oviaukko on kesken. Siihen kuuluisi oven vasikkaosa.

Kun muutimme alkuperäisen lapsiperheeni kanssa Pielavedeltä Lapinlahden Alapitkälle, lainasin Lapinlahden kirjastosta Carolyn Seen Kätevän miehen. Leonid oli edelleen mukana perheessä, mutta olin jo aloittanut hänen lähtölaskentansa. Väliotsikko vain rimmasi ja siksi oikaisin todellisuutta hieman.

Amerikkalaisen kirjailijattaren yhdeksäs romaani ja ensimmäinen suomennettu teos kertoo Bob Hamptonista, taidemaalarista, jonka amerikkalainen todellisuus on pudottanut suuren tarinan ulkopuolelle.

Elääkseen edes jotenkin hän joutuu ryhtymään hanttihommiin. En tiennyt, että sellaista Amerikassa edes oli! Ja vielä Los Angelesissa. Luin Kätevän miehen ennen kuin Hesarin Kuukausiliite teki jutun amerikkalaisista asuntovaunuköyhistä. Erityisesti vaikutuksen tekivät Carolyn Seen lämmöllä kuvaamat muut uusköyhät. Heitä Bob Hampton ryhtyy auttamaan. Romaanin päähenkilö tutustuu HIV-positiiviseen homomieheen, joka oli menettänyt kumppaninsa aidsille. HIV-positiivinen mies makasi kämpässään kämäisellä patjalla ja kätevä mies ruiskutti hänet puhtaaksi puutarhaletkulla.

Likakerrokset kuoriutuivat HIV-miehen iholta.

Ajattelin, miksei tätä näytetä meille amerikkalaisissa televisiosarjoissa. Aloin uumoilla, että tiedotusvälineiden antama kuva Yhdysvalloista on meillä ihan yhtä valheellinen kuin aikoinaan oli annettu kuva Neuvostoliitosta.

Kun vuonna 2013 tai 2014 luin John Irvingin Minä olen monta, törmäsin samaan ilmiöön. Irving kirjoittaa monista HIViin kuolleista ihmisistä. Heistä ei meillä telkkarissa tai muualla puhuttu.

Toisaalta ei ole mikään ihme, että ei puhuttu. Suomen USA-kuva oli siihen aikaan osin sellaisen Tampereen yliopiston toimittajatutkintopojan kuin Olli Herrala varassa.

Olli Herrala kirjoitti joskus Kuppalehti- tai Iltatyhmälehti-kolumnissaan siitä, kuinka ihana maa Yhdysvallat on; siellä köyhätkin kulkevat iPodit korvissaan. Tyhmistävä viihde-elektroniikka saattaa maassa olla kenen tahansa ulottuvilla, mutta terveellinen ruoka ei.

Ah, Olli Herrala saattaa olla vieläkin tyhmempi kuin toinen toimittajatutkintopoika, Timo Haapala. En nyt mene siihen.

Kummipoika Chicagossa… ja Irvingin Tuulesta temmattu tyttöystävä

Tästä tulee väliotsikko tai jokin otsikko seuraavaan merkintään, jossa jatkan teemasta. Suututtuani tyhmille toimittajatutkinnon pojille, jotka etenivät kuin raketti tiedotusvälineiden ihmeellisessä maailmassa ja päätettyäni, että en sittenkään halua toimittajatutkintolaisten tapaamiseen syksyn alussa, tulikin lounaskaverini pitkin kirjaston hyllykäytävää.

Läksimme Ruokakeitaaseen kasviskeitolle ja sen jälkeen veimme korvapuustit mukavaan ja hauskaan kyläpaikkaan. Meinasin ryhtyä Lapinlahdella kyläluudaksi, kun kerta Rautavaaralla se ei onnistunut.

Olen nyt iltasella kirjastossa lähettämässä merkintää. Jatkan tästä joskus. Toivottavasti mahdollisimman pian ennen kuin unohdan, mitä piti kirjoittamani.