Johannes Lahtelan Yksinäisen miehen poika

Mitä tapahtuu, kun käskee itsensä olemaan ajattelematta vaaleanpunaista elefanttia

la 29.6.2024

Johannes Lahtelan Yksinäisen miehen pojan kuunteleminen oli vähällä tyssätä kohtaan, jossa näyttelijä-pappi-menestysyrittäjä-kirjailija lukee kirjeen lapsilleen. Oli jämäkän paatoksellista paasausta ja tuntui lähinnä suun todistukselta.

Sen sijaan Johannes Lahtela oli rehellinen siinä kohtaa, kun paatos karisi ja tilalle tuli inhimillinen ärtymys. Isä Johannes Lahtela, pappi, tunnusti pettäneensä vaimoaan, joutui ortodoksisen aviotuomioistuimen eteen, kertoi eroaikeistaan ja sai potkut.

Mielestäni Lahtela sanoo reilusti, että näin menetellään, sillä niin sanoo kanoninen lainsäädäntö. Ärtymystä aiheutti se, että rehellinen saa potkut, mutta kanoninen lakikaan ei ole sama kaikille. Valheelliset pettäjät ja selibaattilupauksensa rikkonneet säästyvät potkuilta.

Sitä paitsi. Saattaisivat Suomen ortodoksikirkosta loppua papit ja prelaatit, jos kaikkiin sovellettaisiin tasapuolisesti kanonista lainsäädäntöä.

...

Haluaisin päästä jo kirjoittamaan Nathan Hillin Wellnessistä ja Nixistä sekä amerikkalaisesta lukuromaaneista ja amerikkalaisuudesta. Rakastan Wellnessin, Nixin ja Jonathan Franzenin Crossroadsin kaltaisia romaaneja. Pidän heidän jokaisesta romaanihenkilöstään. Amerikkalaiset nykykirjailijat osaavat kuvata tyhmiäkin ihmisiä lämpimästi. He saavat romaanihenkilöistä, joita livenä inhoaisin hillittömästi, suorastaan rakastettavia.

Esimerkiksi Franzenin Crossroadsin keskushahmo oli kaikin puolin kunnollisen ja keskiluokkaisen perheen pappisisä. Tyyppi oli oikeastaan aika tahmanäppinen ällötys. Rakastui seurakuntalaiseensa, nuorehkoon leskeen.

Rakastuminen oli kuvattu niin, että lukija ei voinut tuntea kuin myötätuntoa draaman kaikkia osapuolia kohtaan. Nimittäin jossain kohtaa kirjaa Franzen alkoi kuvata perhettä lihoneen ja löpsistyneen vaimon näkökulmasta.

Hänelläkin olivat omat harhaiset fantasiansa ja haaveensa. Pappisaviomies ei ollut yksin syypää avioliiton väljähtymiseen tai puolisoiden etääntymiseen toisistaan.

Kuuntelin kirjan äänikirjana ja äänikirjojen paha puoli on se, että ei voi tarkistaa asioita jälkikäteen. Toki Crossroads löytyisi Storyteliltä e-kirjana, mutta niitä on hankala selata. Muistelen, että plösö vaimo uneksi edelleen nuoruutensa suhteen uusimisesta.

Minä olin takertunut kaikkeen mahdolliseen sälään menneisyydessä, kun ryntäsin yhteen ihastuttavan nykyisen mieheni kanssa. Häntähän rakastivat kaikki. Kirjaimellisesti. Puolet Lapinlahden naisista oli valmiit heittämään pikkuhousunsa nurkkaan heti, kun tuleva mieheni katsoikin kohti. Samoin 10 - 20 prosenttia miehistä.

Minulla olivat vaiherikkaan ja sinne tänne humpsauttelevan elämäni ajan olleet tukenani fantasiat ala-asteaikaisesta todellisesta rakkaudesta ja vaikka sun mitä. Tukikertomukset, apuidentiteetit, minänpuolustukset ja jopa sivupersoonat ovat tarpeen akuuttivaiheessa. Tiedostamisien aika tulee sitten, kun ihminen on siihen valmis.

Jos ei koko elämänsä aikana ole, ei sekään nyt kauhesti haittaa. Pääasia, että on elänyt ja työntänyt toiseen päähän kaurapuuroa ja toisesta päästä ulos kiertotalousaarretta. Elämän tarkoitus on elämä itse.

Matti oli tottunut lohkomaan itseään. Jonkinlainen persoonan jakautuneisuus on ollut hänelle toinen luonto. Minulle puolestaan ominaista ovat olleet romanttiset fantasiat. ja hyvä niin. En ole seonnut, vaikka syytä olisikin ollut.

Olen oikeastaan elämämme käännekohdasta tammikuun 2020 lopusta miltei tähän asti miettinyt, minne voisin haudata avioliittoni huonot vuodet. Nyt vihdoin voin sanoa, että päivääkään en avioliitostani vaihtaisi pois. En edes huonoilta vuosilta. Huonot vuodet mahdollistivat paljon muita kokemuksia.

Olihan niissä paljon hyvääkin. Matti sai kanssani muun muassa rauhan ainaiselta pajunköydeltään ja sentään jotain älyllistä haastetta.

....

Me molemmat, Matti ja minä, olimme ennen toistemme tapaamista rakentaneet ympärillemme teräsvahvisteiset betonimuurit ja oikeasti, aikuisten oikeasti minä, minäminäminä, olin heti valmis purkamaan oman muurini.

Matti ei ollut valmis, vaikka halusi samaa, mitä minäkin. Halusi sielunkumppanuussuhteen. Minä näin kyllä, että hepussa on ainesta, mutta kylläpä se pelkää kovasti.

Sitä paitsi. Me ihmiset tuppaamme elämään niin eri tahdeissa. Aika paljon Matin ja minun välillä kävi yksiin (seksi) ja vanhemmuuden kehitysaikataulutkin olivat sopivat. Halusimme kumpikin lisää lapsia, biologisia, yhteisiä lapsia.

Eihän se sitten mennyt niin. Ei sinne päinkään. Yhteiset suunnitelmamme valuivat viemäriin talon yläkerran kylppärissä. Minä yritin vielä haroa jotain (sikiötä) tutkittavaksi, mutta jo ensimmäisen lapsen menetyksen jälkeen, homma oli oikeastaan taputeltu.

Ei tule lasta eikä paskaa tästä avioliitosta.

Niin. Ei tullut ensimmäiseen kahteenkymmeneen vuoteen, mutta kuulkaas, nuoret ihmiset, jotka menette naimisiin. Kyllä se siitä sen jälkeen, kun lapsen tekoon liittyvä kaninaimisvaihe on ohitse ja kyllä se siitä seitsemän vuoden kriisinkin jälkeen.

Kun olette pettäneet ja huoranneet tai masturboineet nettipornon ääressä kahdenkymmenen vuoden ajan, kyllä se siitä ja kyllä oikeasti kaikki kestäminen, kärsiminen ja kantaminen kannattaa. Eilenkin meillä oli Matin kanssa niin suunnattoman hauskaa, kun pohdimme, miksi eri siemenet ovat peitattuja eri värein. Minä esitin tärkeitä kysymyksiä sekä teräviä huomioita ja Lapinlahden lentomiehiä nauratti.

Sitten komensin mieheni ripottelemaan Antti Sarvelan vaali-idut Lapinlahden lentokentälle. Vaikka kuinka komensin, mieheni ei vielä kylvänyt violetti-mustan talvitakkini vuoren välistä löytämiään vaalityösiemeniä. Sanoi, että käyttää niitä täydennyksinä kohtiin, jossa nurmi ei ehkä idä.

Jouduimme toissayönä, kun emme helteen takia saaneet unta, käymään lävitse kaikkien takkieni taskut. Meillä ei ollut aviodraama eikä Matti etsinyt taskuistani jälkiä vieraissa käymisestä, sillä minä, minäminäminä, kaikkien neiti Satiaisten ja himokkaiden mummukoiden kiusaksi olenkin ollut täysin uskollinen aviovaimo.

Jos vain sisäänvedot lasketaan nimittäin. Sen jälkeen, kun kesän 2010 jälkeen päätin palata avioliittoooni, en ole kummemmin katsonut edes himoiten kuin omaa kristillisesti vihittyä aviomiestäni ja hänen ihanaa takamustaan.

Vaikka mies on lähellä seitsemääkymmentä, hänen pyllynsä on ihana, kiinteä. Kankkulihaksien kiinteys varmaan johtuu siitä, että mies on edelleen ruumiillisissa töissä. Nytkin lähti asentamaan teräksisiä turvakaiteita. Toisilla on tänään ja huomenna Rautavaara-päivät, toisilla työpäivät.

...

Anteeksi, avioteema puskee lävitse aina, kun istun Lapinlahden-talomme keittiön pöydän ääressä, vaikka kuinka ajattelen, että tänään en kirjoita tästä. Sehän on tosiaan sama kuin sanoisi itselleen, että nyt et sitten ajattele vaaleanpunaista elefanttia.

...

Yhdet auton vara-avaimet ovat juuri sen takin taskussa, joka on ollut ylläni, kun olen avaimet taskuuni työntänyt.

Todennäköisesti olen kävellyt tyynesti sisään tähän taloon ja seuraavaksi olen käynnistänyt auton vara-avaimilla. Sitten kun Anna on muuttanut kotoa tyttöjen auto muassaan, olemme sanoneet, että ota nyt herrantähden vara-avain mukaasi. Anna on kieltäytynyt, sen muistan tarkasti minäkin, että kieltäytyi, eikä sen jälkeen ole kukaan muistanut, että Annahan itse asiassa otti mukaansa auton ja sen vara-avaimet. Auton varsinaiset avaimet ovat jonkin mamin design-takkien taskussa.

Tai jossain. Paikassa, jota emme vielä ole penkoneet läpikotaisin Lapinlahden talossamme. Sinä yönä opin taas rakastamaan tätä taloa. Näin paljon omistamme! Emmekä edes tienneet, että omistamme!

Omistaminen on ihanata! Meillä on ihania tavaroita! Löysin Annan työpöytänsä laatikkoon jättämän pinkin puhelinpidikkeen, jonka voi kiinnittää hauikseen tarralla. Minä aion kiinnittää sillä puhelimen auton kojelautaan (jotenkin) niin voin puhua puhelimessa vaarantamatta liikennettä.

Luulimme, että avaimet ovat Matin minulle mittatilauksena teettämän violetin takin vuoren ja päällyskankaan välissä. Takin taskussa olevasta repeämästä oli mennyt pussikaupalla Antti Sarvelan eduskuntakampanjatuotteita.

En jaksanut onkia niitä takin helmoistani ja sitten ajattelin, että nurmensiemenpussit toimivat oikeastaan ihan kivana painona. Jotteivät helman reunat jupruile. Siellä ne olivat yli viisi vuotta.

Nyt sitten Matti sanoi sarkastista sävyä tavoitellen, että sinne hän niitä kylvää pikku vaalisiemeniä lentokentälle. Hienoa! Mieheni on oppinut. Meillä on nykyään oikeasti hauskaa yhdessä. Pitää viiltää sieltä, missä tuntuu kipeiten. Vaalipäällikkyyteni kevään 2019 eduskuntavaaleissa ei nimittäin erityisemmin edistänyt avioliittoani.

Toisaalta minä voitin kaupassa. Matti röhki omassa pikku sikalassaan muhkean ikääntyneen emakon kanssa ja sm-Lady Domina -sessioden jälkeen vajosi ynnyttemään surkeuttaan ikuisen neitsyen syliin.

Minä sentään sain olla älykkäässä seurassa ja tehdä sitä, mitä osaan ja mistä pidän. Järjestelin asioita. Aikataulutin ja koordinoin. Otin huomioon erilaisia seikkoja ja erilaisia persoonia. Pääsin Marko Kilven vaalipäällikön pomputtelemaksi ja nauroin itselleni lämpimästi; tämänkin näit sinä hölmö nainen.

Ja aina voin lohduttaa itseäni, että vaikkakin olen monessa kohtaa ollut hölmö, en ole sentään sellaista kaheliosastoa ollut kuin neiti Satiainen. Vuosikymmen ja mitäpä jäi käteen? Kaikista ovulaatiomittauksista huolimatta. Oivoi sentään, mutta neitsyyshän säilyi joka tapauksessa. Ja se on hyvä. Ihan ihme.

Oikeastaan. Tunnen naista kohtaan sääliä. Hänhän itse esitelmöi minulle kirjeessään säälin ja myötätunnon erosta. En ole niin korkealla tasolla, että tuntisin häntä kohtaan myötätuntoa. Nainenhan tunsi sitä - myötätuntoa - minua, naimisissa olevaa yksinäistä naista, kohtaan. Ja kuksi väsymättä aviomiestäni. Juu.