Epäonninen elämäni

Täysi rikas ja silleen sekä vähäsen Johannes Lahtelan Yksinäisen miehen pojasta

ma 17.6.2024

En ole kirjoittanut tänne mitään, sillä on pitänyt tehdä kasvimaatöitä. Niinpä meillä on sitten pikkuruinen pikkuruisten vaahteroiden ympäröimä kasvimaa Lapinlahdella ja vähän isompi tilkku Kaiviksella Rautavaaralla.

Äh, Matti sai ostettua vakuutuksen meidän uuteen Koslaan. Pitää rekisteröidä se. Kävimme lauantaina hakemassa vihreän-turkoosin TFB:n Rantasalmelta. Auto olkoon kutsumanimeltään Kosla.

Koslan meille myi ihastuttava nuori mies, joka kunnostaa Saabeja. Kosla jää nyt Matin päänvaivaksi. Nuorella miehellä on ajossa punainen kaksipaikkainen ärjy Saab, jossa oli kuulema kunnioitettava määrä hevosvoimia.

Koslan vaihtosisäkatto rojotti illalla kuistivessan oven edessä. Siirsin sen rojottamaan vintin oven eteen. Sisäkatto on kuulema viimeinen juttu, joka Koslassa tehdään. Ja Koslaksi sitä ei kuulema saa sanoa. Nimi on Saab ysitonnari.

Kun whatsappasin Suomen journalismin ja kuvataiteen contessa Adelaide de Saint Erasmolle, että olemme nyt ostaneet uuden auton, whatsappasi contessa takaisin:

- Onneksi olkoon. Kai se on punainen?
- Joo ei pun turkoosi, vastasin.
- Viddu. Voiko sen palauttaa?

Matti lähtee ostamaan jotain avainta Kosllll ei kun Ysitonnarin asentamiseen. Saan kirjoittaa vähän aikaa rauhassa. Sitten syön varhaisen lounaan ja tiskaan. Sitten nypin muutaman ohdakkeen kasvimaastani.

Viime viikolla traumapsykoterapeuttisessa harjoituksessa Snellmannin koulupäivässä piti oikeastaan sanomani, että en ole toimittaja enää, koska olen sitä mieltä, että minua tulee haastatella. Minä tiedän jo niin paljon monesta asiasta, että ansaitsen tulla haastatelluksi. Sen sijaan mutisin jotain epämääräistä: "Aikaa aikaa kutakin." Höhhöö.

Samana iltana sähköpostissani oli pyyntö muudaan aikakauslehden friikulta. Oli lukenut kiintymyssuhdeteoriaplörinoitäni blogistani ja halusi minusta keisin juttuunsa. Olin heti, että jesss, joo ja pääni surisi, sillä olin ajanut Kuopiosta Kaivikselle ja Matti pomppi vieressä, että pitää sitä tätä ja tuota.

Jotain sitä tätä ja tuota firmaan liittyvää tein keskiviikkoiltana, vaikka pääni oli kuution muotoinen ja seuraavana päivänä oli vielä ukrainalaisten tulkkaus.

Toimittaja soitti lauantaina, kun olimme baanalla ja oikealle oli viitta: Nilsiä, Tahko.

Pulisin melkein Rantasalmelle asti. Kun pääsin kerrankin sanomaan. Mietin jälkikäteen, että elämästäni on toisenlainenkin tarina. Se on ihan yhtä oikea kuin se, jonka kerroin.

Vaihtoehtoisen tarinani otsikko voisi olla: "Minua ei pitäisi olla olemassakaan."

Olen oikeastaan ihmelapsi. On ihme, että olen ylipäätänsä olemassa, sillä siittämiseeni on tarvittu pyhää henkeä. Näin äiti kirjoitti kammottavan huumorintajunsa ansiosta vanhimmalle siskolleni. Tämä ei enää asunut kotona, kun äiti alkoi odottaa minua. Kirjeen rivien välistä saattoi ymmärtää, että äidin ja isän eroottinen elämä ei enää yli kahdenkymmenen avioliittovuoden jälkeen ollut kovinkaan kukoistavaa.

Mutta joo, pyhä henki, käy mulle. Voihan olla, että pyhä henki oikeasti on joku äidin esimies navetalta. Äiti oli karjakon uraputkessa ja saattoi tietenkin olla, että on vokotellut pomonsa. Niin minäkin tekisin, jos avioliitossa ei olisi enää seksiä. Tietenkin sillä edellytyksellä, että olisi esimies.

Kuuntelin lauantaina toista autoa Rantasalmelta ajaessa Johannes Lahtelan elämäkertaa Yksinäisen miehen poika. Kelasin alun e-kirjana perjantaina, sillä halusin päästä kohtaan Lahtelan avioero. Kuuntelin Lahtelan ja Anniina Holmbergin kirjan Pää pilvissä, kiviä kengissä : pyhiinvaelluksia saunoista luostareihin keväällä 2022. Kirjoittaakseni siitä ostin kirjan vielä printtinä Valamon kirjakaupasta toukokuun lopussa.

Kävimme Paula-siskon kanssa Valamossa Villen haudalla. Matti oli mukana ja kärräsi Valamon kottikärryillä Villen jalkopäähän lisämaata. Hauta oli vähän vajonnut. Tarkoituksenani oli kirjoittaa Lahtelan ja Holmbergin kirjasta jotain kesällä, mutta aikeeksi jäi.

Kirja oli täällä Kaiviksella, sillä täältä pitäen me Valamon reissun teimmekin. Nyt kun siirsin kirjastoni Lapinlahdelle, kirja matkusti sinne. Tämä on merkki! Ei pidä kirjoittaa siitä nytkään. Joka tapauksessa keväällä 2022, kun kuuntelin Lahtelan ja Holmbergin kirjan, tuli kutina.

Tämä heppu se kohta avioeroaa. Ja niin tapahtui. Elokuussa 2022 Keltalehdistö julkaisi Lahtelan vaimon Anna-Mari Sipilän somepäivityksen. Avioliittoa oli tullut täyteen 18 vuotta ja pariskunta julkaissut söpöjä kuvia kylpytakit yllään. Viikko siitä Lahtela halusi erota.

Yksinäisen miehen pojassa esiintyy Juulia tai Julia, jota kirjan minäkertoja ylistää maasta taivaaseen. Mielestäni on aseista riisuvan rehellistä, että Lahtela kirjaa ylös ylisanansa Samuli Edelmannille, ystävälleen.

Edelmann sanoo Lahtelan monologin päätteeksi puhelimessavähän yks´kantaan, että aika lailla äkkinäinen päätös tai jotain sellaista.

Johannes Lahtela lausuu Iltasanomissa näin: "Avioliitto Anskin kanssa tuli tiensä päähän, kasvoimme eri suuntiin ja eroamme. Minulle prosessi on ollut pitkä. Ensimmäinen vakava erokeskustelu käytiin pari vuotta sitten. Sovimme, että pidämme eromme yksityisasiana ja tästä kriisistä ei ole julkisesti muuta sanottavaa, Lahtela kirjoittaa kuvatekstissä." 

https://www.is.fi/viihde/art-2000009018353.html

Kyllläpä kyllä. Kriisistä ei ollut muuta sanottavaa, sillä kynämiehen mieli sauhusi jo kirjoittaa asiasta. Näin näppärästi yksityisasialla saattaa sitten rahastaa, sillä kaupaksihan Yksinäisen miehen poika varmasti menee ja hyvä niin, että edes joitakin kirjoja ostetaan.

Olen seurannut sivusta keskustelua äänikirjoista. Kirjamyynti alkoi laskea jo ennen äänikirjojen lanseeraamista. Ennen vanhaan se, että kansa osti joka vuosi vanhenevalle isälle tai isoisälle Päätalon tai mamille Laila Hietamiehen, tarkoitti sitä, että vähälevikkisen kirjallisuuden kirjailijat saivat kuitenkin tuloa kustantamoista.

Nyt eivät saa. Kirja-alallakin on menty siihen, että kun yksi voittaa, muut häviävät niin, ettei tuloja ole. Se, että äänikirjat ovat menestymättömien kirjailijoiden kammottavaa riistoa, on tietenkin väärin ja asia pitää ratkaista jotenkin, mutta toisin kuin vetämällä kirjansa äänikirjapalvelusta.

Äänikirjat takaavat kirjallisuutta kaikille, joilla on oppimis- tai lukemisvaikeuksia. Äänikirjojen ansiosta mieheni on esimerkiksi päässyt samalle keskustelutasolle kuin minä. Matti tietää nyt Venäjän historiasta sekä nykytilastakin enemmän kuin minä, sillä on kuunnellut esimerkiksi Mauno Koiviston Venäjän idean kahteen kertaan ja vielä päälle Juha Meriläisen Putinin alttaripojan.

Laura Lindstedt voi työntää arroganssinsa sanonko minne? Nättiin peppuunsa. Jukka Viikilä muuten kirjoittaa kummallisen ohimenevän terävän kevyesti Hiekkalinnoissaan muun muassa siitä, kuinka uskottoman miehen kirjailijarakastajatar tekee muistiinpanoja tulevaa kirjaa varten siitä, kuinka työnsi sormensa miehen peräaukkoon pariskunnan ensimmäisellä tutustumisviikolla.

Viikilän Hiekkalinnat muistuttaa asetelmaltaan Lena Anderssonin romaaneita Omavaltaista menettelyä: romaani rakkaudesta ja Vailla henkilökohtaista vastuuta. Viikilän tyyli on samalla tavalla lakonista ja oivaltavaa.

Itse asiassa Suomen journalismin, kuvataiteen ja kirjallisuuden Adelaide de Saint Erasmo tilasi minulta merkinnän Nathan Hillin suomennetusta tuotannosta. Kuuntelin Wellnessiin ja hihitin joissain kohtaa niin, että pissa meinasi tulla housuun.

Esimerkiksi romaanin toinen keskushenkilö tutustuu tulevan naapurustonsa ratkaisukeskeisen ajattelun läpitunkemaan oma-apuyhteisöön. Yhteisö selviytyy elämän karikoista ajattelemalla todellakin toisin.

(Niin. Jo ratkaisukeskeisen työyhteisösovittelun opinnoissani opin inhoamaan Antti S. Mattilan Ajattele toisin -kirjaa. Kuvaavaa on, että lyhytterapiaopettajamme piti kirjasta ja suositti sitä meille.)

Nathan Hillin Wellnesin naapuruston jäsenillä ei ollut elämässään mitään raatelevaa. Diabeetikkomies oli selättänyt diabeteksensä kieltämällä koko taudin. Miehensä pettämä vaimo piirteli sekoja aarrekarttoja huoneensa täydeltä siitä, että avioliitto on onnellinen. Kun johonkin asiaan uskoo tarpeeksi, universumi järjestää asiat.

Niinpä juu.

Ehkä vielä ilahdutan contessaa kokonaisella merkinnällä Nathan Hillin Wellnessistä ja Nixistä. Aloitin Nixin printtinä ja Wellnessiin verrattuna alku on vähän mössöinen. Äänikirjoista vielä sen verran, että juuri Wellnessin avulla kestin yksin Lapinlahdella monta päivää ja sain aikaan kasvimaanpalasen. Siirtelin vaahteroita eikä hätää, jos ne eivät selviydy elolle. Vaahteranpoikasia tontillamme riittää.

Tarvitsen vain Mattia kaivamaan taimien alta maata isommalti ja syvemmältä. Nuoressakin vaahterassa on käsittämättömän pitkä juuri. Ehkä sen avulla vaahtera kestää koivujen vieressä. Koivuthan rohmuavat meillä Lapinlahdella kaiken veden esimerkiksi yhdeltä sireenipuskalta.

Vaahterat pitävät pintansa kummasti.

Onneksi en nyt kirjoittanut merkintää heti loppuun, vaan kiemurtelin kaikenmaailman Johannes Lahteloissa, Jukka Viikilöissä ja Nathan Hilleissä. Tuli nimittäin kirjoittaessa mieleen psykoterapeutti-antropologi Katriina Järvisen sanat Riikka Suomisen aviopettämistä koskevassa mainiossa radiopuhesarjassa kesältä 2021.

Järvinen sanoi, että moni asia on totta yhtä aikaa.

....

On yhtä totta kuin se, minkä kerroin toimittajalle lauantaina puhelimessa, että tosiaan olen epätoivottu lapsi enkä ole eläessäni oikeastaan muuta kuin epäonnistunut. Kaek on mänt' ihan vituiks', mutta eihän tälle muuta voi kuin nauraa räkättää. Tenat kusessa.

Äidin puolen sukulaisten piirissä nimittäin kiertää huhu, jonka mukaan äiti olisi halunnut abortoida minut. Olen aivan takuuvarmasti ei-toivottu lapsi, mutta äidin aborttipuheisiin en usko.

Äitihän oli uskovainen eikä tässä mielessä kovinkaan moderni. Sen sijaan meidän äiti suhtautui myönteisesti seksiin ja siksi arvelenkin, että isäni ei ole isäni.

Sen lisäksi että olin epätoivottu lapsi, olin pienenä hirvittävän ylipainoinen. Immolan kartanon työläisperheiden lapsikatraasta olin ainoa vuonna 1965 syntynyt. Nuoremmat penskat eivät minua voineet vähempää kiinnostaa ja isojen perässä pysyin hädin tuskin.

Olin Immolassakin yksinäinen. Muutto Kärkölän Järvelän Nummenkulmalle sinetöi ikuisen eksistentiaalisen yksinäisyyden tunteeni. Vuorimaan tilalla olimme vain me kaksi: minä ja äiti. Isä joutui usein Ahveniston keuhkosairaalaan astman takia.

Isän astma piirtyi pienen tytön mieleen vallankäyttöastmana. Isä ei mahtanut äidille oikein mitään. Äiti arvosteli isää koko ajan. Jostain. Taustalla oli kauhu, joka oli iskostunut äitiin etelähämäläisessä kylässä. Siellä kuulkaas itäsuomalaiset olivat yksin, yksin, yksin, yksin.Sitä äiti poti ja purki turhaumansa puolisoonsa. Kuinkas muuten? (Voi Matti-parka!)

(Onneksi olivat kirvulaiset Ollikat naapurissa. Onneksi minulla on nyt naapurin Maritta.)

Sitten kun isä päätti, että nyt tämä tämmöinen kiertolaiselämä ja kaikki muu shitti saa henkeen ja vereen talonpojalle riittää ja rakensi eläketalonsa Puumalaan, äiti masentui lopullisesti ja päätyi Ahveniston keuhkoparantolan viereen Hattelmalan mielisairaalaan. Eikä mennyt kauaakaan kuin isä jo pötkötti taas Ahvenistossa.

Enhän minä luota kehenkään ihmiseen maailmassa. Olen itseni varassa, saatana.

....

Apua, tulee kipu. Suru on primaaritunne. En nyt halua tuntea sitä. Tunnen mieluummin kiukkua. Lukion vedin lävitse sillä tavalla, että saatuani viisi miinus ruotsin kuuntelusta lukion ensimmisellä luokalla, tajusin, että huhheijaa, jos meinaa menestyä kielten opinnoissa lukiotasolla, on luettava.

Ja tehtävä läksyt.

Ylioppilaskirjoituksissa epäonnistuin. Äidinkielestä kirjoitin ämmän. Äidinkielen ämmää häpeän vieläkin, mutta se kertoo siitä, että kirjoitin hyvin, mutta kirjoituksessani ei ollut yhtään asiaa.

Saksasta olisin kirjoittanut neljännen ällän, jos olisin viitsinyt istua venäjän kirjoitusten jälkeen vielä tunnin pari. En jaksanut. Venäjän ällä riitti vallan hyvin kahden puoliksi venäläisen tyttären saamiseen.

Kirjoitin lyhyen matematiikan, sillä siitä saattoi saada ämmän lukematta. Reaaliin olisin joutunut lukemaan ehkä jopa kokonaisen oppikirjan. Kamalata.

Otavan opiston tiedotus- ja viestintälinjalle pääsin viimeisten joukossa. Pääsykokeissa kirjoitin kysymykseen, kuka on Miles Davis, että mikä lie urheilija. Yliopistoon pääsin niukin naukin. Toisella yrittämällä oli jo helpompaa, sillä olin opettellut pääsykoekirjat ulkoa.

Minulla on näkömuisti. Sen vuoksi en oikeastaan taida ymmärtää mistään mitään. Yliopistovuosinani kaksi ensimmäistä lukukautta meni Tillikassa jahdaten Rakkauteni Julmaa Valtikkaa.

Hän jahtasi ensin minua ja sitten, kun minut sai ja raivasin kaikki muut poikaystävät tieltä, en minä sitten kiinnostanutkaan häntä. Kun olin tunkenut hänen yksiöönsä asumaan, älysin ryhtyä lukemaan slaavilaista filologiaa ja se oli käänne.

Toimittajan urani kyrvähti kyllä heti alkuunsa. Otin paperit pois yliopistosta keskellä 1990-luvun lamaa. Levikkikehitykseni on ollut käänteinen: 180 000:n levikistä 1 800:n levikkiin ja lopulta monistamaan Ruplan toisessa kerroksessa järjestölehteä, jonka levikki oli 180 kappaletta ja siitäkin suurin osa näennäistä.

Minulla ei ole koskaan ollut toistaiseksi voimassa olevaa työsuhdetta. Paitsi että on ollut. Suomen Demokraattisessa Nuorisoliitossa, mutta koska tarina kuuluu niin, että ei ole ollut, ei tätä oteta lukuun. Tarina menee pilalle.

En itse asiassa edes halua DNA-testillä testata, olenko isäni lapsi, sillä jos olen, menee tämäkin tarina elämästäni ihan myttyyn.

Lennähdin maailmalta Kuopioon avioon maailman kilteimmän ihmisen kanssa. Hän olisi ollut minun lapsilleni Pohjois-Euroopan paras isä. Ei tullut lapsia. Kärsin lapsettomuudesta. Sen sijaan lapseni päättivät syntyä venäläiselle miehelle, jota kuvannee parhaiten sana ydinvoimala.

Eikä riitä, että lapsia olisi tullut yksi kerrallaan. Käytännössä Maria ja Anna tulivat melkein kerralla. Meinasivat syntyä saman vuoden puolella. Liittomme lasten biologisen isän kanssa oli vaarallinen. Olisipa ollut vaarallinen vain minulle, mutta ei ollut.

Matti tulee ostoreissultaan. Perkele, juttu jää kesken. Niin kuin meidän yhteiset lapsemme. Avioliittomme meni melko heti vituiksi. Koska mielestäni avioliittoon kuuluu seksi, etsin sitä muualta kuin aviomieheltäni. Hän seksin tosin väliltämme lakkautti, joten minulla omasta mielestäni oli oikeus vaihtaa aviomiestä.

Seksiä ei tullut muualtakaan, mutta tuli paljon muuta ihanata, joka kyllä oli sen arvoista, että mieheni saattoi miltei kymmenen vuoden ajan huidella vieraisssa. Kaksi keisiä tiedän, muut saisivat ilmoittautua. Sähköpostiosoitteeni lienee muidenkin naisten tiedossa.

Johannes Lahtela kummasti nolostelee sitä, että käytti pornoa masturbaatioon. En ymmärrä, mikä nolostelun aihe se Yksinäisen miehen pojan perusteella oikein oli. Jos avioliitto oli pystyyn kuollut, kai nyt parempi on masturboida pornon avulla kuin juosta vieraissa.

Yksinäisen miehen pojan mukaan Juulia tai Julia on ainoa Lahtelan avion ajan sivusuhde. Mnaajh, mahtaakohan näin olla. EKSoten entinen päihdepsykiatri Juha Kemppinen kysyi retorisesti koulutuksessaan, mistä tietää, että päihdeongelmainen valehtelee ja vastasi siihen itse: "Siitä, että tämä avaa suunsa."

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi