Tapani Katainen löytyi eilen Taidemuseo Eemilistä

Lapinlahtelaista älymystöä etsimässä

pe 12.4.2024

Kävin äsken pesemässä tukkani. Helpotti. Ajatus lähti kulkemaan taas. Olen kävellyt viime viikot aivan sumussa. Kesäaikaan siirtymisen yhteydessä tuli tarve alkaa herätä kello viisi aamulla. Käytännössä elimistöni luulee, että kello on neljä.

Menee vielä varmaan jonkin aikaa, etten enää herää kello kaksi, kolme tai neljä jännittämään sitä, heräänkö viideltä. Piti myös tulla maitojunalla Lapinlahdelle. Jos minulla on Kuopioon meno yhdeksäksi, pitää ensin ruokkia kissa, koirat kusettaa ja kakattaa heti viiden jälkeen, kun vielä on pimeää, sitten katkoa koiranmakkarat enkä unihiekkaisilla aivoilla selviydy siitä, miten yhdelle annetaan pötkön kolmasosa ja kahdelle puolikas.

Tiedän, että tarvitsen siihen joka aamu kaksi pötköä, mutta silti huonon yön jälkeen tekisi mieleni paiskoa makkarat pitkin seiniä. Makkarajaon jälkeen Kaiviksella koittaa hellan sytytys ja puuron sekä tiskiveden lämmitys.

Kuin vittuillakseen maanantaiaamuna tuli lieden tulipesässä kitui ja kitui. Hyvä, kun sain puuron keitettyä. Kun oli aika lähteä matkaan; tällä kertaa vain Rautavaaran kirkonkylälle, mutta ennen kukon pieraisua, tiskivesi oli vasta hät´hätää pesulämmintä.

Päätin, että tämä oli nyt tässä. Tiistaina piti olla Kuopiossa joko kahdeksalta tai yhdeksältä. Koulupäivän alku oli edelleenkin koko kurssille epäselvää. Kävin kirkonkylällä tulkkaamassa tärkeässä tapaamisessa ja autoin kahta ukrainalaista saamaan kirjastokortit sekä tilaamaan seutulainana dekkareita venäjän kielellä Rutakosta.

Varsinainen netinkäyttökoulutus tulee miettiä myöhemmin. Saimme turhautuneelta sossutäidltä armon aikaa. Seuraavat toimeentulotukihakemukset saavat vielä olla paperilla.  Onneksi on olemassa ukrainankieliset lomakkeet.

Yhtä en ymmärrä. Miksi Rautavaaran kunnantalon aulassa on kansalaisten asioimistietokone eikä tietsikassa ole piuhoja paikallaan? Tulin hervottoman vitutuksen valtaan siitä, että käytännössä kielitaidottomilta ihmisiltä edellytetään, että he kaivavat netistä Kelan ohjeistuksen ukrainaksi.

Lisäksi Rautavaara on itse halunnut kuntaan tukun pakolaisia. Alunperin.

Joo, ennen kuin löytää Kelan ohjeet ukrainaksi, pitää päästä suomen kielellä Kelan sivuille, tiedon äärelle. Ei vittu, nyt alkaa vituttaa niin, että parasta, että en mene tähän aiheeseen. Lisäksi löytyi virkailija, joka luuli KEHA:n tulevan sanoista Kehitysaluerahasto. Ei ole todellista.

Tähän en nyt mene, mutta KEHA-kekus on Elinkeino-, liikenne ja ympäristökeskusten sekä työ- ja elinkeinotoimistojen keittämis- ja hallintokeskus. Ei kun menenkin. Ihan pakko. Ottaa niin aivoon.

KEHA sijaitsee Mikkelissä ja on mogannut totaalisesti pakolaisten työkokeiluviritysten maksatuksissa. Kera eli muinoinen Kehitysaluerahasto lakkautettiin vuonna 1999 ja sen tilalle tuli Finnvera. Minä maksoin omin pikku kätösin Matin toiminimen Finnvera-lainan loppuun vuonna 2008. Osallistuin myös rahojen keräämiseen toimittajan työlläni.

Kiinnostavaksi maksu-urakan teki se, että lainalla maksettiin toiminimen entisen rakennusmestarittaren palkka. Rakennusmestarittarella oli tapana purskahtaa itkuun aina, kun sai jonkin työtehtävän. Noh, kävihän se niinkin. Tulipa oppia rekryasioissa, juu. Minä toimin firman saneerajana heti alkuun. Otan sulat hattuuni, saatana. .... Arghhhhh.

Eipä siinä olisikaan mitään, mutta sitten minulla oli arviolta noin kymmenen vuoden ajan olla sellaisen miehen vaimo, joka koetti vapauttaa neitseellisen uskovaisen mestarittaren taakastaan. Kaikkein absurdeinta oli, että nainen työntäytyi meille aktiivimallitöihin kesällä 2018. Minä kiltisti makselin mussukalle palkkaa hänen toivomana ajankohtana, jotta hänen toimeentulotukensa ei liiemmälti häiriinny.

...

Onneksi on kirjasto ja omatoimiaika. Onneksi myös maanantaina oli henkilökunta paikalla ja kirjastokortit järjestyivät.

...

Soitin Matille, että tulen Lapinlahdelle. Siinä samassa löysin puhelimestani viestin, että opettaja peruu lähipäivän. Olemmekin etänä. Jos otsasuoni on ollut pinkeänä tähän mennessä, se melkein repesi nyt.

...

Eipä siinä. (Jotenkin olen viehättynyt ilmauksesta.)

...

Tuli hyvä tilaisuus etsiä eilen Lapinlahden älymystöä. Neljättä kirjaansa kirjoittava lvi-insinööri Tapani Katainen kuuluu ehdottomasti siihen. Hän on sanalla sanoen ällistyttävä ja keräsi Taidemuseo Eemilin alakerran salin täyteen. Väkeä oli paikalla enemmän kuin järjestämässämme Matti Pulkkisen seminaarissa syksyllä 2017, vaikka TaiKe sen armollisesti rahoitti.

Jaa että mikä TaiKe? Se on Taiteen edistämiskeskus, Suomen opetus- ja kulttuuriministeriön alainen asiantuntija- ja palveluvirasto. Semmoistakin rahaa on kauttani (ja kollektiivin) Lapinlahdelle tullut. Ilman minua ei olisi ollut Matti Pulkkisen nimikkoseuraa ja ilman seuraa ei olisi ollut TaiKen rahoitusta. Toki ei myöskään ilman Gerry Birgit Ilvesheimoa, hänet meinasin sivuuttaa tässä niin kuin Ilvesheimo sivuutti meidät perustajajäsenet Pulkkisseminaarissa syksyllä 2017.

Aivan kuin olisimme ilmaa. Aivan kuin pilaisimme muuten niin kultivoituneen akateemisen ilmapiirin. Onneksi Venäjä-tutkija, pulkkiselämäkerturi ja toveri Pentti Stranius muisti omassa puheenvuorossaan meidätkin, seuran perustajat.

...

Asetin Matille ehdoksi, että kävelemme taidemuseolle käsi kädessä. Haluan, että vihdoin kahdenkymmenen vuoden yhdessä olon jälkeen mies uskaltaa näyttää kylällä, kenen kanssa on naimisssa. Urheasti, kuten aina, mieheni täytti toiveeni ja asetteli vielä askeleensa tahtiini.

Vähän klonksuttiin, mutta aika pienesti verrattuna siihen, miten olemme klonksuneet avioliittomme huonoina vuosina.

Aika alkaa kullata muistoja. On tämä kumma ilmiö. Ja jännä. Matin ja minun välillä on ollut latausta koko ajan, sillä emme kumpikaan tunnu pääsevän syyllisyydentunnoistamme.

Olemme salarakkaita edelleen. Käsi kädessä kylänraitilla käveleminen oli oikeasti huikean jännittävää.

Koska olin ottanut ennen tilaisuutta neljänkymmenen minuutin tirsat, olin museolle lähtiessä niin pöllämystynyt, etten tajunnut napata mukaan muistikirjaa. Tein muistiinpanot junalippuprinttiin. Matti säikähti, että nyt menivät hänen mestarikiltaneuvostojunalippunsa.

Eivät menneet. Olivat marraskuisen lähijaksoni junaliput.

...

Naurattaa edelleen, kun ajattelen sitä, kuinka reilu vuosi sitten askelsin Lapinlahden taidemuseolle intoa täynnä, että nyt sitä pääsen toimimaan täkäläisen älymystön kanssa. Kissanvitut. Huh, kylläpä kiroilututtaa.

Kun pääsin ideoivaan palaveriin ja näin porukan, ajattelin, että no, näillä mennään. Ei auta kuin eespäin pettymysten siivittämällä tiellä. Panin ison vaihteen päälle. Ajattelin, että soitan vaikka koko puhelinluettelon lävitse, jotta löydän museoystäville mieleiseni puheenjohtajan.

Meillä oli kivoja palavereita ja jossain vaiheessa näytti siltä, että hankkeesta tulee jotain. Ehkä olimme muodostamassa karjalaismoguli Kalevi Kyyröselle omaa ystäväpiiriä, mutta mitä siitä. Kyllä minulle olisi sekin passannut.

Mieleiseni puheenjohtajaehdokas löytyi viime syksynä Kaavilta. Oli muuttanut sinne. Nauroimme yhdessä epätoivoiselle projektilleni. Taidemuseon ystävät muodostui lopulta siten, että yhteisö itse ratkaisi ongelmansa.

Kun lakkasin työntämästä narulla, yhteisö löysi itsensä ja tarkoituksensa ja näin on hyvä. Sain mukaan edes yhden ihmisen, josta pidän kovasti. Samalla ymmärsin myös, että minä vain en kuulu tähän porukkaan. Ei mahda mitään.

Lisäksi en tiedä, olisinko sittenkään innostunut museoystävyydestä. Gaalaillallisista ja sen semmoisista. Pelkästään. Kyllähän minä aina haluan syödä hyvin sivistyneessä  seurassa, mutta olisin kuitenkin halunnut, että ystävät olisivat mukana myös jollain lailla oikeasti päätöksenteossa ja ideoinnissa. Sellaisesta tuli jo perustavassa kokouksessa täysi tyrmäys.

En vain oikein hahmota sitä, miksi ei tarvita, että taidemuseosäätiön varsinaisen hallintoelimen väki on aktiivinen vain silloin, kun avaa suunsa ja työntää sinne kokouspullaa. Näin sanoi muudan napatyyppi.

En ymmärrä sitä enkä sitä, että museon hallinnossa on mieheni, joka ymmärtää nykytaiteesta yhtä paljon kuin pipopäinen rakennusmestari kirjallisuudesta. Niin ymmärtää kyllä, jos pidän esitelmiä tai luen ääneen. Tai kuuntelee Storyteliltä.

Noh, ei sitten, kun ei sitten ja taidemuseo itse näytti eilisellä taidetorstailla, että ystäviä ei välttämättä edes tarvita. Itse asiassa tuli sellainen olo vuosi sitten, että mokoma taidemuseoystävät on museon henkilökunnalle hirmuinen rasite. Lisää epämiellyttäviä kohtaamisia.

Tämä on ihan mysteeri edelleen. Mutta minunhan piti Tapani Kataisesta.

En ehdi tähän hätään sanoa muuta kuin, että on maailmaa nähnyt, miltein kosmopoliittinen, älykkö, jossa on ällistyttävä piirre. Nyt menee klikkiotsikon puolelle. Koetan tavoittaa sen, mitä ajattelen. Hänen juttunsa ovat karmivia ja yhtä aikaa ystävällisiä tyyliin: "Ennen maa repeää kuin huora häpeää." (Tapani Katainen Kylällä käydessäni kuulin, että... s. 103)

Tai...

 "Kuoripoika joutui tuuraamaan katolista pappia rippituolissa. Ripittäytyvä nainen kertoi ujosti harrastaneensa anaaliseksiä miehensä kanssa. Lopuksi hän kysyi, että mitähän se pappi antaa tällaisesta typerästä teosta. Varapapin vastaus oli, että Coca Colaa ja sipsejä."

https://tapanikatainen.blogspot.com/2024/03/25.html

Tapani Katainen on poliittisesti epäkorrekti, mikä on ihan sikavirkistävää. Mietin, mikä on sana, joka kuvaa häntä niin pitkään, että pitää kurvata kohti Kuopiota. Jatkan tästä. Joskus.