Kari Kanalan elämäkerrasta vielä

Romahdus kerran päivässä pitää naisen tasapainossa

to 18.4.2024

Kiitos ihmiselle, joka muistutti Sari Valton rauhallisista, levollisista ja terapeuttisista keskusteluohjelmista Ylen Areenalla. Viime viikolla kuuntelin arvotutkija Anneli Portmanin ja taloustieteilijä Sixten Korkmanin keskustelua siitä, että olemme luterilaisempia kuin uskoimmekaan.

Eilen löysin Sari Valton ohjelman jungilaisesta syvyyspsykologiasta, hmisen mysteeri jungilaisittain. Vieraina olivat sosiologi, arkkityyppisen työskentelyn ohjaaja Kaisa Kuurne sekä jungilainen psykoanalyytikko Harri Virtanen. Harri Virtasen kirjan Trauma ja rakkaus luin, kun oli kaikkein karmeinta.

Siitä oli suunnaton apu. Matista oli suunnaton apu, kun sen lopulta tajusin.

"– Terapeuttia nähdään kerran viikossa, mutta ihmiset elävät yhdessä seitsemän päivää viikossa. Parisuhteessa on todella suuri voima, jos molemmat haluavat työskennellä suhteen eteen. Suhde on väline traumojen hoitamiseen." https://anna.fi/ihmiset-ja-suhteet/ihmissuhteet/miksi-rakkaus-parantaa

Valton jungilaisen ohjelman saatesanat ovat terävät. Ärsyynnyn itsekin siitä, että hyvinvointia pyritään lisäämään ylevällä kiitollisuudella ja tyhjähköllä hokemalla "henkisestä kasvusta". Ohjelmassa mentiin matkalle alaspäin, kohti sisimmän pimeyksiä.

Huikeaa! Höristin korviani, kun sosiologi Kaisa Kuurne mainitsi Clarissa Pinkola Estésin kirjan Naiset jotka kulkevat susien kanssa. Olen lukenut sitä pätkissä ja nyt taitaisi olla aika taas edetä kirjaa. Se on melkoinen järkäle ja sijaitsee tietenkin Kaiviksella salin kirjahyllyssä.

Kaisa Kuurne on kirjoittanut lääkäri-isänsä Simo Kuurnen kanssa kirjan Sisäisen orvon viisaus : kuinka löydän kotiin. Haen sen Iisalmesta. Alkoi ihan tosissaan kiinnostaa tämä nyt. Kirjoitan vain nopsaan merkinnän loppuun ja sutaisen jotain lyhytterapeuttiopintojen oppimispäiväkirjaan.

Lyhytterapeuttiopettajamme suositti meille Juha Klaavun kirjaa Lapsuuden kehityksellinen trauma. Klaavu on näköjään jungilainen psykoanalyytikko enkä muista kirjasta muuta kuin tuskauniversumiin putoamisen. Senkin muistan hyvin hyvin hämärästi.

Kuuntelin kirjan heti, kun olimme opiskelleet maaliskuun opintojakson. Ja pakko myöntää. Ei kolahtanut. Nyt kun googlailin, löysin Klaavun Kirkko ja Kaupunki -haastattelun. Klaavu lausuu, että vauvan elämä on vakaalla pohjalla, kun hänen äidillään on yhteys omaan aitoon minuuteensa ja hänen identiteettinsä rakentuu sen pohjalle.

Aloin äsken hihittää hysteerisenä. Kirjoitin terapeuttiopintojeni yksilötehtävänä omista kolmen sukupolven kiintymyssuhteistani. Olikohan nyt ihan varmasti loisleski Sofia Halisella (s. 1848) yhteys omaan aitoon minuuteensa identiteettinsä rakennusaineena, kun hän 36-vuotiaana vuonna 1885 pyöräytti äpärälapsen ties kenen kanssa?

VMP. Vittu mitä paskaa. Tai no, ehkä relevanttia länsimaisessä yltäkylläisessä yhteiskunnassa ja vielä hyvin toimeentulevien ihmisten parissa. Kyllähän keskiluokka voi vikistä, että ai ai, kun kapitalismissa pitää suorittaa ja suorittaa ja suorittaa. Juu, kovaa hommaa on, kun mikään ei tunnu miltään. On varmaan varhaisissa kiintymyssuhteissa jotain ongelmaa. Juu. Vittu. En halua keskiluokkaisten ihmisten joutavanpäiväisyyksien terapeutiksi.

...

Vistoa ajatustani pyöritellessä löysin taas Marj´-mummoni (1885 - 1942). Äiskän ja iskän vihreässä valokuva-albumissa oli kuva äidin vanhemmista, Jaakko Tiusasesta ja hänen vaimostaan Karoliina Maria os. Halisesta, äpärälapsesta, joka meni naimisiin körttiläisen maallikkosaarnaajan kanssa.

Hups, kuva onkin myös minulla albumissa, jossa on sukukuvia. Marj´-mummolla on vieno vino hymynen kuvassa. Ilmeessä on jotain ilkikurista ja hauskaa. Jaakko-ukilla on yrmy ilme ja muhkeat viikset, mutta arvelen hänellä olleen huumorintajua, sillä hän oli meidän äiskän ja iskän häissä puhunut iskälle, että pidä se Vieno kurissa.

Meitin iskä sitten toisti saman ensimmäiselle aviomiehelleni, Antille. Iskä toisti asian puheessan moneen kertaan. Huh.

Jotenkin Marj´-mummo ja Jaakko-ukki näyttävät leppoisemmilta kuin Kalle Sorjonen ja Roosa os. Smolander (s. 1896 Torsantaka Ruokolahti). Tai sitten mielikuvaani vaikuttaa muistikuvani siitä, että meitin äiti ei tykännyt anopistaan.

Nyt kun luin ajatuksella Sorjosten serkkukirjasta Kallen ja Roosan elämänkaaresta, huomasin, että Roosa Emilia oli tullut sukutilalle suoraan emännäksi. Häneltä jäi miniävaihe väliin. Roosa oli emännäksi tullessaan nuori, vaille parikymppinen ja Vyyhtilän sukutilan vanha emäntä Kristiina Elisabeth os. Auvinen oli kuollut kahta vuotta aiemmin.

Mummon tuki puuttui sieltäkin suunnalta. Mutta silti. Juha Klaavu sai minut Lapsuuden kehityksellinen trauma -kirjallaan vain masentumaan. Se tuntui niin kategoriselta ja deterministiseltä. Ehkä Klaavu ei vain ymmärrä. Hän on mies.

Sitä paitsi jos jokainen tuleva äiti-ihminen testattaisiin psykologisesti, että onko sitä nyt mutsilla yhteys omaan aitoon minuuteensa ja identiteetti rakentunut sen pohjalle, en usko, että maapallollamme syntyisi yhtään mukulaa.

Sitä paitsi onnittelen itseäni joka päivä siitä, että elämäni kasvattavimpana kesänä (1999), kun Maria oli tuskainen keskosvauva neurologisine kipuineen, isä dementoitui, Leonid vajosi maahanmuuttajapsykoosiinsa ja minä odotin maha pyöreänä Annaa, en tappanut väsymyksessäni ketään.

Olen kirjoittanut tämän aiemminkin. Olisin aloittanut väsymyspsykoosissani tappamisen meidän iskästä. Hän oli ehkä porukan rasittavin, sillä sotki asioita ja huomasi itse, että sotki. Iskän dementian kärttyvaihe oli juuri siinä silmien edessä.

Sen vuoksi Kaisa Kuurnen tokaisu siitä, että romahdus kerran kuukaudessa pitää naisen tasapainoisena, tuntui kovin helpottavalta. Tuskauniversumiin romahdellaan tuon tuostakin ja tulee vaikka millaisia hajoamisen tunteita, mutta kerta kerran jälkeen kaivon pohjalta tullaan ylös. Keinolla jos toisella.

Juha Klaavu ikään kuin jättää lukijan tuskauniversumin keskelle. Toivottomana jonottamaan Kelan päätöstä psykoterapiasta. Enkä todellakaan tiedä, mitä ajatella kiintymyssuhdeteoriasta, kun Marj´-mummon syntymän aikoihin nälkävuosista ei ollut kahtakymmentäkään vuotta (tosin juuri 1860-luvun nälkävuodet eivät koetelleet Sulkava-Puumalan tienoita).

Nälkävuodet olivat olleet pahimmoillaan, kun Marj´-mummon äiti Sofia oli kasvanut aikuiseksi ja synnyttänyt ensimmäisen lapsensa. Esikoinen, poika, kuoli puolitoistavuotiaana. Enkä ole saanut Sulkavan kirkonkirjoista selvitettyä, säilyikö toinen lapsi, Fredrika, hengissä.

Juha Klaavun kirja Lapsen kehityksellinen trauma oli niin toivoton. Kaisa Kuurnella oli tarjolla Clarissa Pinkola Estésin villinaista ja absurdia toivoa.

Koiria vaivaa nyt jokin. Isot koirat ovat marhanneet talosta ulos ja sisään koko aamupäivän.

...

Olen kuitenkin vähitellen ymmärtänyt, miksi Matti petti minua. Hän petti, koska en tukeutunut häneen eikä hän ollut minulle "tärkein aikuinen". Nappasin nyt kohukirkkoherra Kari Kanalan Parisuhdekorjaamosta kirjainyhdistelmän YTT (Heli Pruuki, Kari Kanala - pappi ja pelimies, s. 253)

Y tarkoittaa yhteyttä. Yhteys merkitsee turvallisuutta ja vastavuoroista tunneyhteyttä omaan kumppaniin.

T tarkoittaa tukea. Tuki merkitsee mahdollisuutta saada omalta kumppanilta kaikissa tilanteissa tukea, niin fyysistä, emotionaalista kuin psykososiaalista.

T on tärkeys. Oma kumppani on kaikkein tärkein aikuinen ihminen omassa elämässä.

YTT löytyy alunperin Kari Kanalan ja Mikael Saarisen kirjasta Parisuhdekorjaamo. Saarinen on Kanalan ystävä ja johtajaterapioihin erikoistunut psykoterapeutti VET, työ- ja organisaatiopsykologi, työterveyspsykologi, FT.

...

Olin julistanut Kari Kanalan pannaan sen vuoksi, että kuuluisan Samba-Hoosianna-adventtipalveluksen jälkeen lainasin kirjastosta Kanalan ja vaimonsa Milla Mäkitalon yhdessä kirjoittaman parisuhdeoppaan Suhteellista : pilkettä & pohdintaa parisuhteesta

En näköjään ole kirjoittanut parisuhdeoppaasta mitään. Tai sitten google on niin häveliäs, että ei nosta kirjoitustani. Muistan, että palautin opppaan kirjastoon saman tien. Olisihan se pitänyt arvata. Kevyttä jutustelua, niitä näitä vailla mitään ryppyä tai särmää.

Kari Kanala muistaakseni kirjoitti oppaassa enemmän jalkapallosta kuin parisuhteesta. Kirjassa kuitenkin on muidenkin kuin kohupapin tekstejä. Taidanpa lainata sen vielä uudestaan. Äsken koetin etsiä kirjahyllystäni ja iskän minulle tekemästä kapioarkusta Jorma Parviaisen kirjoittamaa avioliitto-opasta Elämän juhla.

Minä sain sen, kun minä menin naimisiin ensimmäisen kerran. Minut vihki Kari Kanalan edeltäjäkirkkoherra Paavalin seurakunnasta, serkkuni Jorma Parviainen, avioliitto-oppaan kirjoittaja.

Olin pudottaa silmäklasini, kun serkku tuli vastaan Kari Kanalan elämäkerran kuvaosastossa ja vielä tuoppi kädessä. Kari Kanalan idea ovat sunnuntaijumalanpalveluksen jälkeisten kirkkokahvien jatkot: kirkkokaljat.

Kun luin kirkkokaljoista ajattelin, että vau, tämmöistä kuin olisi. Paavalin seurakunnan kirkkokaljoilla on mukana yleensä joku julkkis tai joku muukin kirkkokansaa kiinnostava tyyppi kuin itse kirkkoherra. Pienessä seurakunnassa riittäisi kyllä kirkkoherrakin .... tai kunnanjohtaja ja kirkkoherra.

Olenkin esittänyt Rautavaaran yrittäjille perjantaipizzaa. Että kävisimme yhdessä työviikon päätteeksi omakustanteisesti Tiilikassa pizzalla ja kutsuisimme mukaan samaan pöytään no vaikka kansalaisia. Olen nähnyt Facebookista, että Rautavaaran kuningaspari käy Tiilikassa pizzalla ja kaljalla.

Meidän Matin kanssa ei raittiusihmisinä tarvitsisi ryystää kaljaa. Söisimme pizzat ja keskustelisimme kultivoituneesti. Mutta ei. En saanut asiasta innostumaan ketään muuta kuin yhden yrittäjän, joka ei enää ole yrittäjäyhdistyksen jäsen.

Ja miksi ei ole? Ei ole siksi, että jäsenmaksu on tähtitieteellinen ja ainoa, mihin Rautavaaran yrittäjien rivijäseniä tarvitaan ovat kuulema teltanpystysytalkoot. Iankaikkiset talkoot. Olen jokusissa talkoissa ollut. Aivan ensimmäisissäni olisin ollut mukana alusta alkaen, mutta talkoiden aloituskoordinaatit oli ilmaistu niin, että vain syntyperäinen rautavaaralainen, mieluummin tietysti kolmannen polven edustaja, saattoi ymmärtää.

Tavataan lämpölaitoksella. Niin. Mikä lämpölaitos ja miksi yrittäjien pitää tavata teltanpystystalkoissa lämpölaitoksella? Kuulosti samalta kuin 2000-luvun alussa, kun Pielaveden vassit järjestivät Pielavesi-Keitele -lehti-imoituksen mukaan tupaillan Leksalla. Eikä muuta. Ei sukunimeä, ei osoitetta.

Näin vasemmistojärjestö varmisti, että paikalle ei tule ketään ulkopuolista tai sellaista, joka ei ole sukua.

Rautavaaran yrittäjien teltanpystytystalkoissa ainoa yrittäjä, jonka paikalla olijoista puheenjohtajan lisäksi muista yhteyksistä tunsin, ei tervehtinyt. Kun sanoin, että  XXX heeei, yrittäjä tiuskaisi minulle: "Kyllä minä sinut huomasin."

Joo, ja kulttuurina ei näköjään ole tervehtiä, ajattelin ja nielin kyyneleitäni. Talkoiden jälkeen ei puhettakaan, että olisi käyty jossain istumassa ja juttelemassa. Vähän aikaa muutama istui torin laidalla olevalla kiviaidalla ja ajattelin, että tässä on elämäni tilaisuus päästä mukaan Rautavaaran meininkiin ja kerroin, että osaan venäjää ja voisin auttaa ukrainalaisten kanssa.

Sain vastauksen, josta ymmärsin, että oikeastaan tulkkeja ei enää sen enempää tarvita. Kuulema vuodeosastolla oli lähihoitaja, joka puhui venäjää ja oli valmis vaikka keskellä yötä tulkkaamaan.

En kokenut mitenkään erityisesti, että olen tervetullut porukkaan tai edes koko paikkakunnalle. Seuraavassa marraskuussa oli yrittäjien syyskokous, jossa oli niin tiheä tunnelma, että ovelta olisi voinut sisäilmaa leikata leipäveitsellä. Seuraavana keväänä luulin, että helpottaa, kun sihteeri sai kenkää.

Sihteeri olikin vain olkinukke, johon yrittäjäjärjestö näytti projisoivan pahan olonsa. Seuraavaan syyskokoukseen en mennyt, sillä no, en mennyt. Seuraava kevätkokous oli keskellä päivää, keskellä viikkoa, joten arvelin, että sinne ei oikeasti haluta ketään muuta kuin hallituksen jäseniä.

Ajattelin, että no, käynpä kuitenkin syömässä lounasta yrittäjien piikkiin. Tein kokouksessa aloitteen enkä usko, että sitä pantiin pöytäkirjaan, sillä sen koomin ei vuosikokouksesta tullut mitään tietoa jäsenistölle. Ei pöytäkirjan pöytäkirjaa eikä mitään.

Ehdotin muudaalle yrittäjäjärjestön hallituksen jäsenelle sekä puhelimessa että vähän ajan päästä Salen kahvi- ja teehyllyn välissä, että pankaamme yhdessä toimeksi aloitteeni, josta en tiedä, tuliko siitä aloite vai jäinkö yksin taas tuuleen huutelemaan.

Vastaus oli diibadiibadaabadiiba molemmilla kerroilla. Myöhemmin kunta itse pani toimeksi ja asia edennee omia latujaan.

No, se siitä yhteisestä perjantaipizzasta. Pääseehän sitä pizzaa syömään yksinkin ja jollekin muulle paikkakunnalle. Enkä tässä yhteydessä enää ala muistella, miten kävi idealleni yrittäjien ja kunnan säännöllisistä yhteisistä aamukahveista.

...

Niin kirkkokaljat. Juu. Kello on jo vaikka mitä. Pitää mennä. Oppimipäivis jäi täydentämättä, mutta merkinnässäni kävin alustavasti päivikseen tulevia asioita lävitse. Pitää vain järjestää ne toiseen järjestykseen.