Pulska Jeesus ja naarashyeena

Luin putkeen Kari Kanalan elämäkerran ja Saara Turusen Hyeenan päivät

ma 15.4.2024

Hehkutan vieläkin, että viime torstaina Lapinlahden taidemuseolla uskalsin sanoa sanan tippuri. Tosin se ei ollut tarkoitus, mutta siteerasin kirjallisuusmatineassa itseäni ja kohtaa, jossa olin lainannut Tapani Kataisen omaa tekstiä kirjassa Saharasta Ceylonille.

Kohdassa, jota blogissani lainasin sanasta sanaan, Katainen tekee terävän obduktioviillon Ulkoministeriön Afrikan-projektikoulutuksiin. Kukaan ei Afrikan-komennukselle lähteneille kertonut niin sanottua hiljaista tietoa. Taudeista koulutuksessa puhuttiin kyllä, mutta ei palveliljalta saatavista sukupuolitaudeista, kulttuurisokin aiheuttamista alkoholitaudeista tai työnantajalle tekaistuista laskuista.

Kun luin näytettä Kataisen tekstistä omasta puhelimestani, huomasin kyllä, että sana tippurihan se siellä kohta on. Ajattelin nanosekunnin, että voi vittu, nyt tämä sovinnaisuuteensa tukehtuva matineayleisö saa paskahalvauksen.

Saakoon, ajattelin ja annoin mennä. Olimmehan jo tehneet Matin kanssa jotain hyvin hyvin jännittävää juuri ennen tilaisuutta. Olimme askeltaneet käsi kädessä museolle. Alasali oli täynnään väkeä, mutta ilmeisesti jotenkin toisilleen outoa, sillä salissa oli haudan hiljaista, kun saapastelin portaat alas. Matti ja toinen lentomies jäivät yläkertaan keskustelemaan kuistilautojen maalista.

En olisi muutenkaan suostunut jäämään takariviin. En suostu enää missään tilaisuudessa olemaan takarivin Tiina, vaikka se tarkoitttaisi sitä, että joudun lukemaan metsästysromaaneja (no, Jouni Tossavaisen Venäjän metsästäjät osoittautui antimetsästysromaaniksi. Tossavainen sysäisi romaaninsa minulle syliin, kun Matin kanssa marssimme alustajia vastapäätä Janne Saarikivi Jouni Tossavaisen haastattelutilaisuudessa Kuopion kirjastolla viime marraskuussa.)

Kirjailija Tapani Katainen vaikutti helpottuneelta, että joku puhui hänelle. Odotan hänen aikalaiskuvauksensa jatkoa. Matilla ja minulla on kuutisenkymmentä sen ensimmäistä liuskaa. Koskettavia ovat.

...

Kävin lauantaina Rautavaaran kirjastossa hakemassa Saara Turusen Hyeenan vuoden. Samalla luin viime viikon Pitäjäläisestä nopeasti mainion Peppi Rissasen haastattelun. Peppi oli saanut pilkillä ison kalan. Pepin äiti on raksaliittolaisia ja nyt kun Rakennusliittoon on tullut äitejä, rakennusliittolaiset isätkin voivat olla no... isiä eivätkä navanalusrakennusmiehiä.

Sellainen on mennyttä aikaa ja paskaa vanhaa kulttuuria. Raksaliiton on alettava järjestää perhetapahtumia. Oli Pepin ja hänen äitinsä haastattelussa muutakin fiksua, mutta pitänee lukea lehti uudestaan, kun pääsen sen äärelle taas.

...

Palautin kirjastoon Tuija Säterin tietokirjan Pettäminen, salarakkaus ja uskottomuus, pimeät parisuhteet internetin aikakaudella. Se on jo vuodelta 2018 ja olisi ollut suureksi avuksi vuoden 2020 alussa. Luin sen nyt ja liian myöhään.

En saanut siitä enää kuin aggressiivisen olon. Neljän vuotta sitten kirja olisi toiminut terapiana.

...

En olisi halunnut koskea Kari Kanalan elämäkertaan Pappi ja pelimies kolmen metrin kepilläkään kirjan nimessä esiintyvän sanan pelimies takia. Lisäksi luin kirjasta aivan liian monta juttua. Tämä on nyt ongelma, kun Savon Sanomissa ja Karjalaisessa on osin samat jutut.

Jo kun olin lukenut elämäkerrasta ensin Savon Sanomista, tuli sellainen olo, että itse kirjaa ei kannata lukeakaan. Vihaan esimerkiksi termiä "tilitys" ja toinen kestoinhokkini on verbi "avautua". Jos käytän jompaa kumpaa, saa minut ampua.

Kun sekä maakunta- että iltalehdet olivat toistelleet kirkkoherran Kari Kanalan jeesuksia, jalkapalloja ja juustoja, tunsin lievää kuvotusta. En tiedä, miksi, mutta nappasin elämäkerran Rautavaaran uutustelineestä.

Hyvä, että nappasin, sillä Sydänten piispan, Irja Askolan, elämäkerran kirjoittanut Heli Pruuki käsitteli Kari Kanalaa jotenkin niin, että Kanalasta tuli inhimillinen, ihmisen kokoinen. Julkkispappi on aidosti huolissaan siitä, että näyttää pulskalta. Lisäksi Kanala onnistuu olemaan itseironinen. Koska Kanalaa on sanottu Jeesuksen näköiseksi, hän keventää: Pulska Jeesus.

Monessa lehdessä on suitsutettu Saara Turusen Hyeenan päiviä. Hesarin kriitikko taisi kirjoittaa jopa, että kirja ansaitsisi Finlandia-palkinnon. Koska kirjailijan haastatteluita ilmestyi muutaman viikon aikana monessa lehdessä, olin vähällä lainata kirjan ja palauttaa sen saman tien.

Tosin Facebookissa pyöri vain otsikko: Turusen romaani on Finlandian arvoinen. Minä ensin ajattelin, että tjaah, niin mitä? Luulin, että Heikki Turusen ja aloin hekottaa, sillä oikeasti pidin kovasti Heikki Turusen Simpauttajan hinnasta.

Siinä Turunen kaipaa tytärtä.

Jouni Tossavainen oli Hyeenan päiviä kohtaan nyreä ja Jyrki Lehtola suorastaan repäisi ihokkaansa.

Ajattelin antaa Hyeenan päiville mahdollisuuden ja siinä samassa Kari Kanalan elämäkerta vilkutti minulle iloisesti. Hyvä, että lainasin ne. Aloitin Kanalan lauantaina, kun Matti katsoi läppäriltä lauantai-illan dekkaria. Sain Kanalan loppuun tänä aamuna. Sen jälkeen aloitin Hyeenan päivät.

Luin sen ihan putkeen. Ja hyvä olj. En ymmärrä sianhoito-opas-Lehtolan ärinöitä enkä ihan Tossavaisenkaan.