Kari Kanala ja ylen mukava ihminen johtajana

ti 16.4.2024

Talo on täynnä hiekkaa. Sänky on täynnä hiekkaa. Nyt on semmoinen vuodenaika. Hiekka-huhtikuu. Kaiviksella talo on täynnä polttopuista karissutta kuoriketta. Katsotaan, miten pitkään hermo kestää. On tartuttava imuriin jommassa kummassa talossa. Pahoin pelkään, että jopa molemmissa.

Matti ei siivoa. Se hänelle suotakoon, sillä mieheni tekee ruoat. Nytkin sunnuntaina teki yhtä aikaa kaksi ruokalajia. Paistoi meille toivomuksestani lohen sekä itselleen ja minulle alkuviikoksi makaronilaatikon. Minä siivoan jäljet. Se sopii mainiosti, sillä ruoanlaitto tuntuu minusta talvisodan kaltaiselta jeremiadilta.

Usein luen ruokaa laittaessani jotain kirjaa ja perunat unohtuvat kattilaan. Vesi kiehuu olemattomiin ja pian palohälyttimet kiljuvat. Jos päivällä pitää keskittyä johonkin, en ryhdy lounaan mikrolämmitystä suurempiin toimiin.

Harjoittelen säännöllistä syömistä. Vielä en ole niin pitkällä, että töitä tehdessäni keskeyttäisin hetkeksi sen, mitä olen tekemässä ja keskittyisin syömiseen. Syön edelleen tietokoneen ääressä sen, minkä syön. Kuitenkin olen oppinut säännölisyyden. Noin kello yhdeksän syön päivän porkkanan. Joka päivä. Sen ansiosta kesäisin minulla ei enää ole aurinkoihottumaa.

Äitini kärsi aurinkoihottumasta ajaessaan Vuorimaan loputtomia nurmikoita. Minäkin vaihdevuosien aikaan huomasin, että kesäisin saan kaulaani ja käsivarsiini samanlaista polttavaa ryhelmää kuin äiti. Porkkanakuurien ansiosta en enää edes pala auringossa. Tosin en kulje helteelläkään olkapäät paljaana.

... 

Meillä siivoaa se, jota sotku ärsyttää. Minua ärsyttää useimmiten ensin. Toki sitäkin saa odottaa.

Kari Kanalan elämäkerrassa Pappi ja pelimies kolmas vaimo, Milla Mäkitalo, kertoo, että heillä ei lakanoita mankeloida eikä vaatteita silitetä. Meillä silitetään ainoastaan joulupöytäliina. Mankeli olisi kyllä kiva, sillä lakanoihin ei tarttuisi lika niin helposti, jos ne jaksaisi mankeloida pesun jälkeen. Tärkkikin varmaan helpottaisi.

Kuitenkin oli hirmu sympaattista lukea, että kahden virassa olevan papin perheessä ei kotitöiden kanssa nipoteta ja sekin kuulosti inhimilliseltä, että julkkiskirkkoherra saa olla kotona olematta kiva ja mukava. Kanala jopa huutaa kotioloissa.

Milla Mäkitalo sanoo armollisesti, että ei hän excel-miestä haluaisikaan: "Minun on helpompi lopulta olla yhdessä ihmisen kanssa, joka ei laske kaikkea." (Heli Pruuki, Kari Kanala - pappi ja pelimies s. 229) 

Seurakunnassaan Kari Kanala vaikuttaa olevan demokraattinen johtaja. Se, että kirkkoherra ei ole mikään hallintohirmu, on keulakuva sekä innostaa täysin seurakunnan ulkopuolisia mukaan, vaatii paljon alaisilta. Kanala osaa kyllä kiittää heitä. Sellainen ei sovi kaikille ja niinpä Kanala on joutunut purkamaan muutaman yhteisöön sopimattoman tulokkaan työsopimuksen koeajalla.

Kanalan elämäkerturi Heli Pruuki tilasi Elina Koivistolta tekstin elämäkertaan. Koivisto on Paavalin seurakunnan pastori ja hän on julkkispapeista lempparini, Wife and wifestyle -facebook-sivuston ylläpitäjä. Koiviston pongasin Papit-televisiosarjasta.

Koivisto on kertonut avoimesti siitä, että on joutunut suljetulle ostastolle. Ihan älyttömän rohkeaa ja rohkeaa on sekin, että Koivisto avoimesti kyseenalaistaa sitä, ettei ole tullut valituksi mihinkään tärkeään tehtävään kirkossa. Työelämässä on vielä hiomista.

Vielä koittaa aika, että mielenterveysongelmista voi puhua avoimesti ja niistä huolimatta voi edetä urallaan.

Koiviston kirjoitus Kanala-elämäkerrassa oli suora samalla tavalla kuin Hesarin entisen päätoimittajan Reetta Meriläisen. Sekä Koivisto että Meriläinen arvioivat Kanalaa terävästi, mutta samaan aikaan lämpimästi.

Elina Koivisto kirjoittaa, että kirkkoherra saa kirkkoon sellaisia ihmisiä, joita tavallinen pappi ei muuten saisi. Kanala on keksinyt uuden formaatin, keskustelusaarna. Ihanata! Sillä tavoin ei tarvitse kuunnella monologia jostain ylhäältä pöntöstä.

Tosin Reetta Meriläinen, seurakunnan luottamushenkilö, uskaltaa jossain määrin myös kyseenalaistaa Kanalan spontaanit saarnat: "Joskus olisi kiva, että hän selittäisi oikein kunnolla jonkin evankeliumitekstin, sen hän osais. Uusi Testamentti on täynnä ristiriitaisuuksi, ja niitä on vaikea kontekstualisoida tähän aikaan. Monia ihmisiä askarruttaa, miten kirjaimellisesti Raamattua tai Uutta Testamenttia pitää tulkita." (Heli Pruuki, Kari Kanala - pappi ja pelimies s 176)

Reetta Meriläinen muistuttaa myös, että johtajan ylenmääräinen rentous ei välttämättä ole kovin mukavaa lähimmille työtovereille.

(Eikä kyllä puolisollekaan, MOT! Tavallaan olen naimisissa Rakennus- ja restaurointiliike Lapiomies Oy:n Kari Kanalan kanssa. Mattihan on aivan mahdottoman ihana ihminen kaikille. Mukava mies ja sen vuoksi minulla on kunnia hoitaa tässä firmassa kaikki epämukavat, epämiellyttävät ja vittumaisuutta vaativat asiat. Jutut sitten tehdään Matista ja hänen elämäntyöstään. Se hänelle suotakoon ja minä voin tässä tapauksessa olla takarivin Tiina. Otan tilani Taidemuseon kirjallisuusmatinean kaltaisissa jutuissa, joissa en suostu sulkemaan suutani, vaikka pitäisi sanoa ääneen: Tippuri. Iik, ajattelin ensin lause ennen maagista sanaa, mutta sitten ajattelin, että menköön mokoma. Jos kerta kirjailija Katainen kehtasi kirjoittaessaan, uskallan minäkin. No, opin joka päivä lisää. Kohta olen lähdössä Iisalmen liiketoimintasuunnitelman päivitykseen ja käymme konsultti-insinöörin kanssa lävitse viimeisimmän tilinpäätöksen.)

Meriläinen pohtii, miksi Kanalan pitää aina sanoa kyllä julkisuuden houkutuksille. Taivahan tosi on, että jos Kanala olisi raitiovaununkuljettaja tai tutkija, ei hän samalla tavalla kiinnostaisi julkisuudessa. Toisaalta. Kiinnostaahan meitä A-Studiossa vieraileva yhteiskuntatutkija, jolla on välillä niin lyhyt hame, että reidet paljastuvat tai ketjussa oleva risti, joka roikkuu rintojen välissä. Ihastuttava ja ällistyttävä nainen!

Toisaalta. Jos kerta Kari Kanala kestää tylsän hallinnoinnin sillä, että saa loistaa julkisuudessa ja ihmiset rynnivät hänen tilaisuuksiinsa, mikä ettei. Kestänhän minäkin superkammottavat hallintohommat sillä, että kun kerta sunnuntaina paiskoin laskuja maksuun ja tein yhden uuden, saatoin eilen lukea koko päivän ja ottaa päikkäreitä, sillä herätys oli kello viideltä.

Eikä minulla olisi ollut mikään pakko herätä samaan aikaan kuin Matti, mutta olen luvannut tehdä aamuisin koiratyöt, jotta mies pääsee ovesta pihalle ilman, että koiralauma liimautuu takapuoleen tai kusee seinälle.

Sitä paitsi Paavalin seurakunnassa jäsenmäärä romahti nopeasti alle viidenkymmenen. En nyt löydä kohtaa kirjasta, mutta jossain täällä se on. Kun opiskelin tyttöjen syntymän tienoilla teologiaa, puhuttiin jo siitä, että Saksassa luterilaisia on enää kuusikymmentä prosenttia väestöstä. Paavalin seurakunta on Suomen luterilaisen kirkon tulevaisuuden kuva.

Kirkot ja seurakunnat tarvitsevat uusia toimintatapoja. Rautavaaralla olen pannut merkille, että hellareissa on upea draivi. Sitä paitsi en olisi koskaan uskonut, että laulan täysillä mukana jotain tosi outoja hengellisiä lauluja, kun pastori Ilkka Roininen soitti pirun palkeita. Siis haitaria.

(Meidän äiti, joka äärikörttinä mieluusti kielsi kaiken, ei tosin osannut kieltää haitaria. Olisi varmaan kieltänyt, jos haitarinsoitto olisi konkretisoitunut jossain. Hihitin itselleni helmikuussa, kun menin Rautavaaran hellariseurakuntaan lähimmäisen lauantaihin ja löysin itseni laulamasta ukrainalaisten kanssa hengellisiä lauluja pikkuruisesta monistevihosta haitarin soiton tahdissa. Batjuška Ilkka kertoi puheessan, että oli kuunnellut seurakunnan saarnaajan tyttären soittoa lapsena ja ajatellut, että hänkin haluaa opetella soittamaan haitaria.)

Toki seurakunnissa pitää olla herkkä sille, mikä on jäsenaines. Marian keskeytyneen rippikoulun aikaan kävin Lapinlahden kirkossa ja menoissa esiintyi gospel-kuoro. En muista, oliko itkevä, ikuinen viidesläinen neidsyt kuorossa mukana, mutta teennäisesti huojuvat kuorolaiset herättivät lähinnä myötähäpeää.

Toisaalta mitäänhän ei saavuta, ellei rohkeasti yritä. Esimerkiksi Paavalin seurakunta joutui lopettamaan Sunnuntaimummotoiminnan, sillä ihmiset eivät löytäneet sitä. Ehkä Lapinlahden luterilaisen seurakunnan gospel-kuoro huojuu nyt vuosikymmenen päästä luontevasti.

Olen ymmärtänyt, että Lapinlahden luterilaisessa seurakunnassa on monenlaista kivaa juttua tällä hetkellä. Tosin vaikka olisi aseella uhattu, en olisi sunnuntaina mennyt konserttiin kirkolle. Puhallinorkesteri kun esiintyi siellä ja pidän torvia kyllä aika ömmm ömmmöömmöö ... kauheina soittimina, soittajista puhumattakaan.