Flunssa jatkuu... palautanko Janne Viljamaan Hirveän häpeän? Palautin jo Saara Turusen Hyeenan päivät ja lainasin Milja Sarkolan Psykiatrini

ma 29.4.2024 ja ti 30.4.2024

Tulin Rautavaaran kirjastoon hakemaan Milja Sarkolan romaania Psykiatrini. On pitkittyneen flunssan ties kuinka mones päivä. Viikonlopun makasin eikä tämä tullut sen paremmaksi. Parempi tehdä jotain ja hengittää ulkoilmaa. Ulkona henki jostain syystä kulkee.

Kari Kanala oli Puoli Seiskan uusinnassa tänään. Osallistui ohjelman risteilylle. Katsoin aamulla uusinnan. Hitto, miten kaikkea mukavaa olisi Helsingissä Paavalin seurakunnassa kirkkokaljoja myöten. Kirkkoon saisi mennä päiväunillekin.

Tämän verran sain eilen merkintää luonnoksiin. Sitten soitti Anna ja aloin selvitellä KIL-593:n asioita. Tai Killin niin kuin Matti sanoo. Alunperin suunnitelmissani oli hakea piirakoita Rautavaaran leipomosta kävellen ja kävellä sitten niitä syömään lounaaksi hellarikirpparille, mutta sitten iski niin hirvittävä olo, että läksin ajamaan kohti Kaiviksen postilaatikkoa.

Tänään vappuaattona ei olo ole juuri parempi. Panadol Zappin voimalla mennään. Outo ilmiö on, että jos olen sisätiloissa, olo on sata kertaa hirveämpi. Hengitystiet aukeavat ulkoilmassa. Tällaista tautia ei ole ollut viiteen vuoteen.

Onko tämä nyt koronan jokin viimeisin muoto? Oireita on ollut monta viikkoa. Välillä kurkku on kipeä, välillä vatsa sekaisin, oksettaa, viluttaa, on uupunut olo lihaksissa ja nyt sitten - valuva räkä. Valuu muuten silmistäkin.

Välillä on sellainen olo, että silmämunat työntyvät ulos päästä rään mukana.

En tohtinut mennä hellarikirpparille niistämään ja levittämään tautia. Ajoin Kaivikselle ja ihastelin aikani huikeaa auringonpaistetta ja meidän keltaista pikku taloa kevätmaisemassa. Päätin, että palaan talolle niin pian kuin mahdollista. Säiden mukaan. Vapun jälkeen kylmenee jälleen, lupasivat.

...

Paluumatkalla Rautavaaralta kävin työntämässä Janne Viljamaan Hirveän häpeän Varpaisjärven kirjaston luukkuun. Psykologi ja tietokirjailija Viljamaa näyttää suoltavan kirjoja liukuhihnalta ja Hirveä häpeä vaikutti sekavalta koosteelta asioita tyyliin mitä nyt mieleen tästä tulee ja varmasti saan tämän kovien kansien väliin, sillä kustantaja kustantaa joiltain ihan mitä tahansa.

Selasin Hirveän häpeän sivuja blaa blaa blaa. En valitettavasti pannut ylös, millä sivulla tämä oli, mutta hihkuin innosta, juuri näin, kirjoitin muistivihkoon: "Keskiluokkaisuus on sen pohtimista, ettei vain ole mitään liikaa!"

Juuri näin. Keskiluokkainen ihminen kävelee kadulla säädyllisesti. Ei vie liikaa tilaa. Kun tulee kahvilaan sisälle, osaa olla herättämättä huomiota. On hajuton, mauton ja tarpeen tullen samaistuu tapettiin.

Pitää painonsa kurissa eikä oksentele porvarin eteisessä muiden vieraiden kenkiin kännipäissään, kun pääsee porvarin kotiin viiniä siemailemaan. Oksentelujuttu on yhdistelmä Janne Viljamaata ja psykoterapeutti-kirjailija-antropologi Katriina Järvistä.

Nauratti, kun jouduin ensimmäisellä kuuntelulla jättämään kesken Sari Valton ohjelman energiasyöpöistä työpaikalla. (16.5.2023) Lopulta viikonloppuna pyykkiä ripustellessa kuuntelin ohjelman alusta loppuun ja ajattelin, että hyvä sentään, en ole normityöelämässä.

Normityöelämässä joutuu olemaan hajuton, mauton ja varomaan näköjään ihan jokaista reaktiota, on parempi seurustella vain tietokoneen kanssa, etten olisi kenellekään vaivaksi ja energiasyöpöksi. Työelämässä on kuulema Veera Valittajaa, Draamakuningatarta ja yltiöpositiivisia Pollyannoja.

Mitenkään ei ole hyvä. Ääripää ei saa olla. Pitää olla vaivaton keskiverto. Kamalata! (ja hyi suatana!)

Toinen asia, minkä Janne Viljamaan Hirveästä häpeästä muistan, on se, että jossain itäafrikkalaisessa heimossa lapset eivät olleet vanhempiensa seurassa kolmannen ikävuoden jälkeen. Heimon jälkikasvu tuli sosiaalistettua muualla kuin perheessä - toisin sanoen ydinperheessä.

Kulttuurit ja käytännöt ovat erilaisia. Ida Pimenoffin kirjassa Kasvukausia – kirjoituksia äitiydestä Silvia Hosseini kirjoittaa vapaaehtoisesta lapsettomuudestaan näin:

"... Muut eläimet eivät voi haluta tai olla haluamatta lapsia. Äitiys on parittelun seuraus.

Jos olisin kuningaskobra, olisin äiti. Kuningaskobraäiti munii ja kasaa munien suojaksi ison keon lehtiä. Se ei jää odottamaan kuoriutumista, koska sillä on käärmeensyöjän luonto. Keko on äidin ainoa teko. Sen jälkeen käärme pakenee paikalta."

....

Palautin Saara Turusen Hyeenan päivät jo kauan sitten kirjastoon. Se oli hyvä, Turusen paras - ilmeisesti omakohtaisin. Juuri omakohtaisuuselementin vuoksi pidin siitä. Omakohtaisia ovat Turusen kirjat olleet kaikki, mutta juuri Hyeenan päivissä omakohtaisuus oli koskettavinta.

Minun mielestäni, sillä juuri äitiys aiheena tunkee syvälle. Minussa elää yhtä aikaa tahattomasti lapseton nainen (vuodet 1991 - 1998) ja sitten monta lasta menettänyt nainen (2004 - 2006).

Kun Hyeenan päivien minäkertoja huomaa työkeikalla Saksassa makaavansa verilammikossa, oli kuin puukkoa olisi kierretty alavatsassani. Minäkin olen elänyt verilammikot.

Monta verilammikkoa.

Kirjailija Jouni Tossavaieen tai omahyväiseen ja kaikkitietävään Jyrki Lehtolaan lapsen saamisen raateleva halu (viimeisillä hetkillä ennen nelikymppisiä) ja yhtä aikaa menetyksen pelko eivät vedonneet. He ovat miehiä ja heiltä puuttuu kokemus.

Ei napannut. Lisäksi miekkoset repäisivät ihokkaansa siitä, että Turusen maailmassa ei ole muita ihmisiä. Hyeenan päivissä on! Eniten kuin missään Turusen kirjassa aiemmin. Olen pohtinut Rakkaushirviön, Sivuhenkilön ja Järjettömiä asioita jälkeen, miten surullinen hahmo Turusen minäkertoja on.

Asuu yksin jossain Helsingin eliittikaupunginosassa ja nukkuu kusisella patjalla lattialla seuranaan muutama viherkasvi. Äidistä ei kirjoita mitään. Isä välillä ilmestyy kirjan sivuille hoitamaan jotain käytännön asiaa.

Onko kirjailija Turusen lapsuudenperhe ehkä lestadiolainen? Ainakin jonkin ryhmittymän raamattupiirissä minäkertojan äiti käy koronankin aikaan. Lestadiolaisuus tuli mieleen taas, sillä minäkertojalla tuntuu olevan kosolti siskoja ja ilmeisesti veljiäkin. Isä vaikuttaa yrittäjältä.

Lestat ovat usein rakennusalan yrittäjiä ja menestyneitä verkostoitumistaitojensa ansiosta. Lukekaa vaikka Aini Linjakummun väitöskirjan pohjalta tehty Vastapaino-kirja Vanhoillislestadiolaisuuden taloudelliset verkostot.

Jossain kohtaa Hyeenan päiviä oli maininta siitä, että minäkertojan vanhemmat tulivat sieltä jostain (Kontiolahdeltako?) Mannerheimintien-kaupunkiasuntoonsa. Ei meillä, vaikka meillä onkin rakennusliike, ole Mannerheimintien-kaupunkiasuntoa. Helsingissä nukun Marian asunnolla patjalla.

Joka tapauksessa jotain säröistä Hyeenan päivien minäkertojan ja tämän äidin välillä on.

Lisäksi muistan Antti Holman kirjoista Järjestäjästä lähtien päähenkilölle läheisen lestadiolaistaustaisen nuoren naisen. Jostain olen lukenut myös Laura Birnin Kallion ilmaisutaitolukioystävistä:

"Ystävät ovat aina olleet iso osa Lauran elämää. Yhdet tärkeimmistä sydänystävistään hän löysi Kallion ilmaisutaidon lukion pihalta koulun ensimmäisinä päivinä. Siellä seisoivat Saara Turunen, josta myöhemmin tuli kirjailija, ja Antti Holma, joka tunnetaan nykyään näyttelijänä ja kirjailijana."

https://www.is.fi/menaiset/ihmiset-ja-suhteet/art-2000006705590.html

Turusen sivuhenkilöt ovat litteitä. Litteä on jopa minäkertojan espanjalainen puoliso. Varmaan tarkoituksellisesti, jotta kirjailija ei mestaroi kenenkään muun sisällä. Tästä eivät sianhoitomieliset miehet Tossavainen ja Lehtola pidä ja joo, olkoot pitämättä.

...

Matkalla Kaiviksen postilaatikolle pysähdyin Rautavaaran leipomolla. Luin pöydän ääressä pitkälle Milja Sarkolan Psykiatriani. Ihan huikean mielenkiintoista ratkaisukeskeisen lyhytterapian opiskelijalle.

Oikeastaan vain sillä on väliä, mitä tapahtuu terapiaan tulijan päässä. Myös se, että terapiaan tulija ei pidä terapeutista, on kasvattavaa. Jos terapiakokeilija antaa terapeutille pakit, merkittävää on, että antoi. Terapeutin ei tarvitse olla miellyttävä tai pyrkiä (ainakaan epätoivoisesti) miellyttämään terapiaan tulijaa.

Terapian tulijan tehtävänä on käsitellä omia hankaliakin tunteita ja kasvaa. (Sisäinen kasvu = mikä viheliäinen klišee, menköön). Jos terapeutin naamasta ei tykkää, pitää ottaa vastuu siitä, että hankkii jonkun muun terapeutin.

Tutkittu on, että terapiasuuntaukset eivät ole merkittäviä terapian vaikutuksen syntymisessä. Se, millä on väliä, on se, että terapiaan tulijan ja terapeutin välille syntyy luottamuksellinen suhde.

Kyse on vuorovaikutuksesta ja kummallisesta henkilökemiasta.

Sarkola Psykiatrini-kirjassa kuvittelee psykiatrille muun muassa kypsän ja pitkän parisuhteen seksielämän. Jännää, miten minäkertoja saa aikaan kokonaisen ylemmän keskiluokan maailman vain jotain asioita googlaamalla psykiatristaan ja tämän vaimosta.

Nauratti se, että minäkertoja loihtii psykiatrille ja tämän teologivaimolle ystäväpariskunnan ruotsinkielisestä aatelistaustaisesta Toffesta ja tämän puolisosta Bettinasta. Psykiatri tarkastelee Toffea ja Bettinaa terävästi.

Kirjan kaikkitietävä kertoja arvelee, että psykiatri kärsii alemmuudentunteesta. Toisin sanoen savolaisuudestaan! Hihitin ihan ääneen, kun luin. Voi poloa, että vielä savolainenkin!

Äsken googlailin. Psykiatrini minäkertojan isällä on huonoin itsetunto, jonka minäkertoja tiesi kellään olevan. Isä kuitenkin oli maailman paras piilottamaan sen. Kodin Kuvalehden päällikkö, jonka lämmön ansiosta olisin mennyt juttuineni vaikka solmuun, Irma Salosen sanottiin olevan Asko Sarkolan sisko.

Jos on, Irma Salosen isä on ollut Riku Sarkola, runoilija ja prosaisti. Ja Riku Sarkolan vanhemmat ovat olleet maanmittari Jalmari Sarkola ja Tyyne Maria Liukkonen. Siis Liukkonen.

Liukkos-Tyyne. Asko Sarkolan mummo. Missä kohtaa on tullut luokkanousu?

Riku Sarkola näyttää aikoinaan menneen toisiin naimisiinsa Olof Wilhelm Toussaint Enckellin tyttären Dagmar (”Daggi”) o.s. Thesleff - Wilhelm Thesleffin tytären kanssa.

Ihan huikea Sarkolan romaanissa oli kuvaus ylemmän keskiluokan päivällisiltä. Minäkertoja kuvittelee psykiatrin päivällisille Liisa-vaimonsa kanssa Toffen ja Bettinan luokse ja loihtii sitten juristipuolisonsa Eevan kanssa päivällisen opiskeluaikaiselle ystävättärelleen heterolle Monicalle ja tämän puolisolle Oliverille.

Kun minäkertoja meinaa mennä keskustelussa aroille aloille ja ajelehti pois tolaltaan, pöytäseurueessa alkoi viinin ylistys. Keskustelu palautui hienovaraisesti oikeille raiteille. Ei saanut olla tunnekuohuja. Kaiken piti olla kultivoitunutta.

Illan emäntä, minäkertoja, huudahtaa kiihkeästi, että niin hän sanoi Eevalle jo Korsikan lentokentällä; tämän viinin kanssa pitää tarjota Eevan paahtovanukasta. Korsikan lentokentällä? Viini? Artesaanipaahtovanukas?

...

Veteraanipäivänä sunnuntaina kunnanjohtajamme Mikko Kärnä päivitti isänsä isästä. Tämä taisteli Raatteen tiellä 17-vuotiaanaja kuuli puna-armeijan sotilaiden huudot, kun nämä joutuivat mottiin ja kuolivat. Isoisä oli kovakuntoinen hiihtäjä ja huutolaispoika. Facebook-päivitys oli koskettava ja vaikka päivityksen olisi laatinut vaimo Anna Sirkiä, hyvä niin.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi