Marj´-mummon, Vieno-äidin, mun ja mun tyttöjen kiintymyssuhteet

Kiintymyssuhteista kolmella vuosisadalla

Ratkaisukeskeinen lyhytterapeuttikoulutus 2023 Snellman-instituutti

Yksilötehtävä, 25.3.2024

Perustuu artikkeleihin Kiintymyssuhteiden välittyminen kolmessa sukupolvessa – äidinäitien paluu (kirj. Airi Hautamäki, Laura Hautamäki, Sinikka Maliniemi-Piispanen ja Leena Neuvonen) sekä Kiintymyssuhdeteoria – tutkimuslöydöksiä käytännön sovelluksiin (Duodecim 2004, kirj. Jari Sinkkonen)

”Katso lastenlastasi, jos haluat tietää, millainen vanhempi olet ollut”. Näin sanoo kiinalainen sananparsi kiintymyssuhteista ja äidinäitien paluusta kertovan artikkelin mukaan.

Niinpä. Tehtävä on yhtä aikaa vaikea ja kiehtova, sillä äitini äiti, Karoliina Maria Halonen (po. Halinen) oli syntynyt vuonna 1885 ja kuollut vuonna 1942, kaksi vuotta ennen kuin äitini Vieno Karoliina Tiusanen (1920 – 1996) sai esikoisensa Ulla Helinän (s. 1944), vanhimman sisareni.

Minä synnyin 21 vuotta myöhemmin kuin vanhin sisareni, 20 vuotta myöhemmin kuin seuraava sisareni Paula Hellevi, 18 vuotta myöhemmin kuin isoveljeni Touko Untamo ja 16 vuotta myöhemmin kuin isoveljeni Kosti Kalle.

Olen vanhojen ja väsyneiden vanhempien viimeinen lapsi. Samaan aikaan olen ollut hemmoteltu iltatähti, jolle oli mahdollista sellaiset asiat, jotka eivät olleet mahdollisia isoille sisaruksilleni, kuten ruoan jättäminen lautaselle tai äitipalveluiden pitäminen itsestäänselvyytenä.

Minun ei tarvinnut lapsena siivota, ei tehdä ruokaa, ei kitkeä kasvimaata. Kun isäni alkoi kasvattaa mansikoita myytäväksi, jouduin epätoivoissani kuitenkin opettelemaan uusia taitoja. Tein mansikankerääjille mieluummin ruokaa ja myin mansikoita Puumala-Imatra -maantien varressa ennemmin kuin katkaisin selkäni mansikkapellolla.

Toki jonkin verran keräilin kiviä, kun peltoa raivattiin, mutta arvelen, että sekin on ollut vain näennäistä. Vähän pyörähtelin pellon reunassa ja kannoin pari kiveä kivirauniolle. Se siitä. Ruumiillinen työ ei ole minua varten, ajattelin. Olin lukunaisia ja suuntautunut elämässäni muihin juttuihin. Hyvään ravintolaruokaan ja kiinnostaviin kirjoihin. Nautintoihin. Aviomiesten vaihtamiseen lennossa. Pääasia, että koko ajan tapahtuu jotain.

No, kilttiä suorittajatyttöä minusta ei ainakaan kasvanut. Psykodynaamisessa sessiossa löysin sisältäni vähän epämiellyttävän itsen. Kun muilla sessioon osallistujia oli minäkuvana karhuja tai muita jaloja eläimiä, minulla oli lihava buddhapoika, joka vain istuu tyytyväisenä ja nauttii. Buddhanahan on pidetty Siddartha Gautamaa, nykyisen Nepalin alueella syntynyttä ylhäisöperheen poikaa.

Taustani on kaikkea muuta kuin ylhäinen. Äitini äiti Karoliina Maria oli loislesken synnyttämä äpärä. Uskovainen äitini tuumasi usein yks´kantaan, että hänen ”äetisä ee tuntena issäänsä”.

Kun olin pieni, kuulin lauseen monta kertaa. En kiinnittänyt siihen suurempaa huomiota. Kun olin nuori yliopisto-opiskelija, maalainen tausta oli ehdottomasti häivytettävä, vaikka olisin ollut talollisen tytär. Tavallaan olinkin, sillä isäni puolelta olen vaurasta puumalaista talonpoikaissukua. Ensimmäiset Sorjoiset tulivat Karjalasta joko Muolaalta tai Äyräpäästä nykyisen Puumalan ja Juvan rajamaille 1540-luvulla ja isästäni, vanhimpana poikana, piti tulla sukutilan jatkaja.

Isäni oli surullinen sodan käynyt mies. Hän ei rintamalla tehnyt sankaritekoja eikä ehkä edes traumatisoitunut. Tilasin jokunen vuosi sitten Kansallisarkistosta isäni kantakortin. Kantakortissa ei ollut oikein mitään. Siinä luki, että osallistunut sotaan vuosina 1939 – 1944. Ei kurinpidollisia toimia, ei sairauksia, ei pinnausta, ei urotekoja.

Isoveljeni arvelee, että isä on saattanut korsussa Kannaksella pelata korttia tai jopa joskus olla juovuksissa. Minä en oikeastaan usko, että edes niin.

Sota-ajasta on jäljellä vain kummallinen tarina siitä, kuinka isä haki lomaa aikomuksenaan mennä naimisiin Vieno Tiusasen kanssa. Isä sanoi, että lomahakemusta ei hyväksytty, sillä lomaa sai vain tosi tarkoituksessa, ei pelkkien aikomusten vuoksi. Olen käsittänyt niin, että kun isä haki toisen kerran naimisiinmenolomaa, hän sitä sai, kun muutti sanamuotoa, mutta todella oudoksi asian tekee se, että Puumalan kirkkoherranvirastosta vuonna 1977 haetun Tiusasten (äidin puolen) sukuselvityksen mukaan, äiti ja isä olisi vihitty vasta 26.12.1949. Meille on kotona kerrottu, että vihkiminen olisi ollut tapaninpäivänä vuonna 1943. Tämä pitää tarkistaa vielä isän muista sotilaspapereista.

Jotain hämmentävää tässä on. Isä aina kertoi, että oli rakastunut äitiin jo kansakoulussa, kun äidillä oli niin ihanat pitkät letit. Kun 1930-luvun muoret aloittivat nurkkatanssit, äiti uskovaisena körttityttönä lähti pitkin metsiä juoksemaan pois illanvietoista. Isä kuulema juoksi perässä.

Muistikuvieni mukaan äiti suhtautui isään jotenkin vältellen ja joskus jopa vihamielisesti. Luin Marianna Stolbowin kirjan Vanhempieni kaltainen vuosia sitten ja vasta nyt olen alkanut miettiä, että olenkin toistanut pakonomaisesti (toistamispakko) samaa kuin äitini isän kanssa.

Nykyinen aviomieheni kertoo, että on aina rakastanut minua. Minä sen sijaan olen pelännyt joutua toisen ihmisen varaan ja miltei koko avioliittomme ajan olen epävarmuuttani varmistanut, että pakotie aina löytyy.

Tästä syntyi kamala kuvio, kierre ja huonon sekä musertavan vihamielisen vuorovaikutuksen kehä, joka purkautui vasta tammikuussa 2020. Olemme olleet yhdessä tänä keväänä 20 vuotta.

...

Isä joutui asevelvolliseksi talvisodan liikekannallepanossa syksyllä 1939. Isä ei ollut muuta halunnut kuin ryhtyä talon isännäksi – joko Vyyhtilän päätalon tai sitten Kolvosenniemen sivutilan – Kolvosenniemi tuli esille isän isän ukko-Kalle Sorjosen sisaren lasten muistelemisissa. Vyyhtilän sukutila oli menossa sahatakausten vuoksi pakkohuutokauppaan 1930-luvulla ja tarkistamattoman sukulegendan mukaan tilan osti takaisin suvulle bulvaani.

Meidän iskälle oltiin suvussa ilmeisesti pelastamassa Kolvosenniemen paikkaa tai sitten iskä jo ennen sotia tuli huonosti toimeen isänsä Kalle-ukon tai pikku veljensä Timon (s. 1927) kanssa niin, että vanhimman pojan ajateltiin siirtyvän päätilalta omalle tilalleen.

Jotain kuitenkin tapahtui ja arvelen, että äidillä oli iso osuutensa kuviossa. Isä, raskaana oleva äitini, Ulla-siskoni ja Toke-veljeni jättivät Vyyhtilän sukutilan keväällä 1950. Äiti oli väärentänyt kauniilla käsialallaan läheisen kyläkoulun opettajattaren Saima Jaakkolan työtodistukset ja suositukset Unto ja Vieno Sorjoselle. Niinpä äiti ja isä pääsivät töihin Reitkallin puutarhakoulun maatilalle Haminaan.

Isä oli koko elämänsä ajan suruissaan isännyyden menettämisestä. Ensin rintamalla meni viisi vuotta eikä sodassa edes tullut mitään elämää suurempia kertomuksia - ja sitten meni isännyyskin.

Isä aina sanoi, että lähtivät maailmalle ennen kuin tuli riitaa. Pikku veli oli sanonut, että kun isoveljen vaimo tekee koko ajan lapsia, ei hänelle jää tilaa tuoda taloon omaa vaimoa. Pikku veli oli ottanut talon isännän paikan sillä aikaa, kun isoveli oli sodassa. Ehkä sukutilan vanha pariskunta pelkäsi, että vanhin poika kaatuu rintamalla ja tavallaan luottivat tilan jatkamisen nuoremmalle pojalle.

Kaikkein nuorimmasta sukutilan pojasta ei isäntää selvästi edes odotettukaan. Ei edes työväeksi. Meidän isä kuskasi pienintä veljeään Puumalaan kunnalliseen keskikouluun, kun sellainen pitäjään vuonna 1950 saatiin. Tästä tuli koulutoimenjohtaja ja kokoomuslainen. Ilman isää pikku veikka ei olisi päässyt etenemään yhteiskunnallisesti. Tämä on isäni kertomaa.

Koetan saada selvää, oliko Puumalan kunnallinen keskikoulu jo vähän aiemmin kokeilukouluna pitäjän saaristoisuuden vuoksi, sillä äiti ja isähän muuttivaat juuri ennen Kosti-veljen syntymää keväällä 1950 Haminaan.

Isällä ja hänen sisaruksillaan on ollut vankka maaseudun sivistystahto. Ukko Kallella sitä ei ollut. Hän ei kuopustaan opintielle kannustanut. Autoritaarista ukkoa lapset onneksi osasivat vastustaa – jos eivät suoraan niin epäsuorasti - esimerkiksi naimaton Aune-tätini (s. 1919) oman kertomansa mukaan luki lapsenakin niin paljon, ettei kiinnittänyt juuri huomiota mihinkään talon tapahtumiin: ”Mie aina istuin jossain puussa ja luvin, en mie tiijä!”

Kun äiti, isä ja kaksi muuta lasta lähtivät sukutalosta, nelivuotias sisareni Paula jäi Ruussa-mummon luokse Vyyhtilään seuraavaan kesään asti. Vasta nyt muistisairaana Paula on uskaltanut muistella, kuinka Ruussa (os. Smolander) oli tuonut pikku tytön Reitkalliin omien vanhempiensa luokse ja lähtenyt takaisin Puumalaan vielä, kun pikku Paula nukkui. Kokemus siitä, että mummo hylkää, on ollut Paulalle traumaattinen.

Muutenkin Paula on alkanut kertoa asioita, joita en ole lapsuuden perheestäni tiennyt. Minusta on tullut muistisairaan sisareni edunvalvoja, sillä hänen miehensä kuoli loppuvuodesta 2018 eikä pariskunnalla ole lapsia. Olen sisareni etäomaishoitajana kasvanut ainakin puoli metriä ylöspäin. Asemani sisarussarjassa olikin tähän mennessä ollut pahnanpohjmmaisen ja persekärpäsen kaltainen sangen mitätön ja jopa joitakuita ärsyttävä. Olin isän kuolemaan ja perinnönjakoon asti itsekin sitä mieltä, että minulla nuorimpana on erityisasema. Onneksi sain tuta, että näin ei välttämättä ole ihan oikeudenmukaista.

Paula sanoo alkaneensa miettiä sitä, että äiti ei pitänyt hänestä. Tunne johtunee siitä, että Paula on aina ollut jotenkin pieni (153 cm) ja heiveröinen. Nyt yli 70-vuotiaana Paulan sydämestä löytyi synnynnäinen vika, joka olisi saattanut tappaa hänet kertalaakista minä hetkenä hyvänsä. Arvelen, että äiti luuli toisen tyttärensä olevan niin heikko, että ei selviydy elolle. Kosti-veljeni kertoman mukaan äidillä oli jossain välissä kuolleet kaksoset ja minulle äiti kertoi, että hänellä oli monia myöhäisiä keskenmenoja. Joku kuolleena syntynyt sikiö oli ollut varmaankin esikoiseni Marian, pikku keskosen (s. 26 + 5, 895 g.) kokoinen. Äiti ei ehkä uskaltanut kiintyä Paula-tyttäreensä.

Myöa veljesten välillä vaikuttaa olleen jännitteitä. Ensimmäisen lapsisarjan nuorimmainen veljes kuulema tuli joskus koulusta ja meni puusohvalle murheellisena makaamaan. Opettaja oli sanonut, että pikku Kostilla on samanlainen käsiala kuin isoveljellä Toukolla, mallioppilaalla. Pikku poika kääntyi seinään päin ja sanoi, että hänellä ei ole mitään omaa. Ei edes käsialaa.

Toke-veli piti visusti huolta siitä, että äiti silittää hänelle valkean kauluspaidan joka päivä kouluun. Tokesta tuli aikuisena rakennusinsinööri. Kun veli täytti 50 vuotta, hän julkisti kihlauksensa itseään jonkin verran vanhemman superomnipotentin urheiluopistorehtorin kanssa. Suku huokaisi helpotuksesta. Sai vaimon, joka pidentää ikää. Se on aivan totta. Jäätyään eläkkeelle urheiluopistorehtori alkoi valmentaa ja laihduttaa uutta miestään. Joka aamu jumppaa pallon päällä ja käristemakkarat pois ruokavaliosta. Hyvä, hyvä!

Ulla-siskoni ei muuttanut muun perheen mukana Haminasta Punkaharjulle (1950-luvun puolivälissä), vaan meni koulun kielivaihtoehdon vuoksi Puumalan kunnalliseen keskikouluun ja asumaan sukutilalle mummon luokse. Ruussa-mummo Rosa os. Smolander näyttää olevan tärkeä hahmo meidän perheen muiden sisarusten tarinassa.

Minut meinattiin nimetä Rosa Mariaksi molempien sekä isän että äidin äitien mukaan, mutta isä oli kuulema sanonut, että vauvaa ei voi ristiä Rosaksi ja sitä paitsi suku sanoisi lapsiparkaa kuitenkin Ruussaksi. Niinpä sain kaksi etunimeäni Ulla-siskon sairaanhoito-opiskelukavereiden mukaan. Pia valittiin etunimeksi varmaan siksi, että se oli harvinainen nimi ja koska Piassa oli vain kolme kirjainta, sain toiseksi nimekseni Riitan viivan kera.

Syksyllä 2022 pyysin saada nähdäkseni Ulla-siskon sairaanhoitokavereiden kuvat. Pia tulee Pia Viitaselta (os. Reinikainen). Pia Viitanen asuu nykyään Espoossa. Riitta tulee Riitta Ruuhiselta (os. Rekola) ja hän asuu Helsingissä.

Olen ylpeä Pia-Riitta Maria. Rakkaalla lapsella on monta nimeä ja Maria on kulkenut äidin puolen Tiusasten ja Halos-Halisten suvussa. Esikoiseni on Maria-Sofia Karoliina. Nimet käyvät hyvin, sillä kaikki ovat aika kansainvälisiä. Marian ja Annan venäläinen isä ei halunnut kummastakaan tyttärestään satuolentoa, Peppiä. Anna sai tsuvassimummonsa etunimen. Anna onkin kova mimmi. Tappaisi hylkeitä tundralla paljain käsin, jos muuta ruokaa ei olisi. Anna on välillä niin julma, että hänen pelkkä katseensa voisi tappaa.

Minulla ei ole mitään muistikuvaa Ruussa-mummosta. Hän tuntuu vieraalta ja valokuvien perusteella en edes taida pitää koko ihmisestä. Ehkä mummo oli jo höppänöitynyt, kun synnyin. Sukutilalla Vyyhtilässä oli Rosa-mummon 70-vuotissynttärit (s. 9.3.1896). Kun nyt katsoin syntymäpäiväjuhlakuvia, olin silmiinpistävä serkussarjassa. Tuntuvasti nuorempi kuin muut serkut. Isän nuoremman Annikki-sisaren (s. 1926) kuopus, Pasi, syntyi vasta myöhemmin sinä vuonna (1966).

Mummon juhlissa minua (viisikuukautista kääröä) nosteltiin kuvissa sylistä syliin. Tuntui, että kaikki olisivat halunneet poseerata kanssani. Ehkä luulin, että juhlat oli järjestetty minulle.

Ehkä siitä eteenpäin luulin monta vuotta, että kaikki sukujuhlat oli järjestetty vain minulle.

Ainakin olen luullut, että sisaruksillani, etenkin Paula-siskollani, ei ole lainkaan ollut omaa elämää. Hänen tehtävänsä on ollut olla vain minun isosiskoni. Tähän törmäsin Pohjois-Karjalan muisti ry:n järjestämässä muistisairaiden omaisryhmässä, jossa oli siskoni työkavereita kunnasta. Paula-siskohan on ollut, herrajukara sentään, Juuan kunnan palveluksessa esimiesasemassa. Ja minä kun ajattelin, että hän on vain pelkkä sisko (minua varten) ja jonain välihommanaan piti huolta kuvanveistäjämiehestään.

Luin äidin kirjeet Ulla-siskolleni vuosilta 1967 – 1980. Kun minä vuonna 1965 synnyin, ei sisaruksistani asunut kotona enää oikeastaan kuin Kosti-veli väliaikaisesti. Ulla-sisko opiskeli sairaanhoitajaksi ja meni pian naimisiin. Touko-veli opiskeli Lappeenrannassa ja Paula-sisko töissä Inarissa Riutulan lastenkodissa.

Äidin kirjeet vanhimmalle tyttärelleen kertovat oudosti rivien välissä siitä, että ikään kuin äiti olisi pelännyt tytärtään. Mummo, äitini anoppi, josta äiti ei ilmeisesti oikein pitänyt, tuntui läheisemmältä kummallekin tyttärelle kuin äiti. Tämä on varmasti tehnyt äidille kipeätä - varsinkin kun hänen oma äitinsä oli kuollut ennen kuin nuorin tytär oli mennyt naimisiin.

Minä onnistuin kasvamaan tyranniksi. Olin huomion keskipiste rasittavuuteen asti. Olin ehdottomasti äidin tyttö. Isä jäi sivuosaan. Kun äiti masentui aloittaessani lukion, olin sisimmässäni helpottunut. En olisi muuten osannut itsenäistyä.

No sittemmin vein itsenäisyyteni ihan tappiin. Kaikki romahti tammikuussa 2020. Hyvä koulu se.

…

Kiintymyssuhteeni on varmasti epävakaa. Olen kyllä saanut paljon läheisyyttä, sillä muistan olleeni äidissä kiinni kuin pieni apinanpoikanen. Söin tissiäkin yli yksivuotiaaksi. Toisaalta muistan äidin tunteikkuuden ja muistan ärtymykseni äitiä kohtaan. Miksi äiti aina itkee? Jos lapset aiheuttavat noin paljon itkua, en halua lapsia.

Äitini äidin äiti Sofia (s. 1848, Mikkelin maaseurakunnassa) oli 36-vuotias loisleski, kun sai mummoni Karoliina Marian (s. 1885). Sofia Halinen oli synnyttänyt ensin pojan, joka kuoli ihan pienenä lapsena. Sitten oli syntynyt tytär Fredrika, jonka eloonjäämisestä tai kuolemasta olen koettanut kirkonkirjoista ja Suomen sukututkimusseuran kautta saada selvää. Lopulta mies kuoli (vuosiluvut eivät ole minulla tässä käsillä). Ja sitten. Ihan ikäloppuna mummollani Sofialla on ollut seksiä! Sen seurauksena on Sulkavalla syntynyt mummoni Karoliina Maria, joka ripille päästyään muutti piiaksi Puumalaan, meni kaksikymppisenä naimisiin körttiläisen maallikkosaarnaajan Jaakko Tiusasen (s. 1884) ja sai 35-vuotiaana (iäkkäänä) äitini Vieno Karoliinan.

Karoliina Marialla ja Jaakolla oli liuta lapsia ja perheessä vielä asui serkkujakin. Yksi poika söi lipeää ja kuoli. Lasten kuolemat olivat tavallisia.

Karoliina Marian syntymän kohdalla kirkonkirjoissa lukee äpärä. Ja äiti on loisleski. Loinen ja leski. Kas kun ei huora. Joka tapauksessa myös äitini oli iäkäs, kun sai minut. Minua ei pitäisi olla edes olemassa, sillä äitini meni lääkäriin, koska luuli sairastavansa mahasyöpää.

Äitini kirjoitti vanhimmalle tyttärelleen, että pyhästäkö hengestä se lapsi (minä!) on alkunsa saanut. Pyhästäpä pyhästä. Kunhan ei Imatran Immolan kartanon (Enso Gutzeitin omistama) työnjohtajasta. En tiedä. Toisaalta. Olisihan jotenkin kiehtovaa, että en olisi Sorjonen ollenkaan. Toisaalta valitettavasti taidan olla, sillä kaikilla yliopistossa opiskelleilla Sorjosilla on valtava, pyöreä pää sekä vahvat miinuslinssit.

Isä oli koko lapsuuteni ajan etäinen ja äiti kummallisen vihamielinen isää kohtaan. Äidin ura Immolan kartanon karjanhoidossa oli nousussa ja äiti oli jo apulaispääkarjakko, kun minä ilmoitin tulostani. Pilasin äidin uran, sillä lapsenhoidon järjestäminen oli vaikeaa.

Isä oli Immolassa traktoristina ja kun ajoivat traktoria pienemmällä palkalla Gutsetin tehtailla, saattoivat kuorma-autonkuljettajat heidät hakuboikottiin. Traktorimiehet polkivat palkkoja. Kun isällä ei ollut traktorityötä, hän jouti kaitsemaan minua. Myös isoveli Kosti hoiti minua, sillä tarvitsi rahaa ”Kroisoksen elämäntapoihinsa”, nyrkkeilyharrastukseensa sekä Vuoksenniskan nuorisogängissä nujakoimiseen.

Joskus olin äidin apuna navetalla. Olen nähnyt asioita, joita moni lapsi ei näe. Olen nähnyt vasikoiden syntyvän ja eläinlääkärin sahaavan kuolleen vasikan vaijerilla palasiksi lehmän sisällä. Olen nähnyt, kuinka traktorin pyörä tulee navetan lahosta välikatosta lävitse.

Kun olisi pitänyt vahvistaa kiintymyssuhdetta lapseen, äiti otti minut apulaisekseen navetalle ja minä olin otettu. Äidin apuna tässä autan lehmien vasikoinnissa. Siitä on tainnut tulla pystyvyyden tunne. Tai ainakin hullun rohkeuden. Uskallan. Esimerkiksi tulkata kansainvälisillä videofestareilla neukkuvideoita, vaikka en vielä osannutkaan kunnolla venäjää. Olen taipuvainen ajattelemaan, että Siperia opettaa ja opettaahan se. MOT.

...

Ennen naimisiinmenoaan äiti oli Puumalan kansahuollon varajohtaja, sen ajan sossutäti siis. Äiti vihasi kommunisteja, sillä Puumalan (varmasti ainokainen, vankileirille sisällissodassa heitä oli joutunut muistaakseni seitsemän) kommunisti oli uhannut, että kun tulee vallankumous, äidin rahat viedään ja äidiltä myös henki. Tosin rahat eivät ihan tarkalleen ottaen olleet äidin, mutta uskon, että kopsakkana naisena sellaisen kuvan äidistä saattoi saada. Että omistaa avustusrahat sekä tietenkin lainajyvät.

Tutustuin nelisen vuotta sitten äitini isosiskon Viinun (s. 1908, äitiä 12 vuotta vanhempi) tyttären tyttären tyttären kanssa. Hän on vain vähän minua nuorempi. Serkultani olen saanut paljon tietoa äidin puolen suvusta ja myös tietoa siitä, että äidistäni ei suvussa pidetty. En ihmettele, sillä Vienukasta kuulema sanottiin, että on niin kopsakka. Ylpeä.

Lisäksi äiti omien sukulaistensa mielestä kohteli isää huonosti. Voi todellakin olla niin. Sitä en aivan usko, vaikka näin sukulaiset kertovat, että äiti olisi sanonut haluavansa tehdä abortin, kun odotti minua, Pyhästä Hengestä siinnyttä yllätystään, sillä äiti oli kovin uskovainen.

Ironian tajua äidillä kyllä oli. Ja hyvä tyyli kirjoittaa yhtä aikaa koskettavasti ja purevasti. Minä olen mikä olen. Pyhästä hengestä siinnyt mahasyöpälapsi.

Äiti oli hyvä koulussa. Sai hyviä numeroita ja kiitosta kauniista käsialasta. Hän halusi irrottautua ryysyköyhälistöstä sivistyksen ja lukeneisuuden avulla.

Raha ei äidille ollut koskaan tärkeä. Tiettyyn rajaan asti köyhyys oli jopa körttiläisen uskonhurskauden osoitus. Rahan tavoittelun asemesta äiti tavoitteli yhteiskunnallista nousua opiskelemalla. Ihan nuorena äiti piikoi opettajaperheessä Puumalan Lintusalossa ja opetteli opettajan kirjoista itsenäisesti saksan kieltä.

Sitä, miten äidistä tuli kansahuollon varajohtaja, ei ole kukaan enää kertomassa, mutta sen verran asiasta tiedetään, että äiti oli appensa ukko-Kallen suosiossa. Ukko-Kalle antoi äidin pitää palkkansa ja omat rahansa, vaikka poikiensa talon ulkopuoliset tienestit patriarkka otti omaan lompakkoonsa ja antoi rahoja pojille käyttöön vain hyvin perustein.

Sodan jälkeiseltä ajalta kummallakin sekä äidillä että isällä on paljon maaseudun sivistyskurssitodistuksia. Kirjahyllyssä meillä oli suomalaisia klassikkoromaaneja, Pellervo-seuran maataous- ja karjanhoito-oppaita sekä lopulta metrikaupalla Päätaloja.

Meille tilattiin kotiin Helsingin Sanomia ja Maaseudun Tulevaisuutta sekä joskus Suomen Kuvalehteä, aina Apu-lehteä ja sitä ennen Viikko-nimistä yleisaikakauslehteä. Ylipäätänsä meillä luettiin paljon.

Minä olen hyvinvointivaltion täysimääräinen hyötyjä. Sain ilmaisen peruskoulun, lukiokoulutuksen ja halpakorkoista lainaa yliopisto-opintoihin. Opiskelin yliopistossa, mitä sattui huvittamaan, sillä meille halpakorkolainalaisille se oli mahdollista. 1990-luvun alun lamaankaan en lamaantunut, vaan otin käyttöön suunnitelma B:n. Ajattelin, että voin tehdä jotain muuta kuin toimittajan työtä. Niinpä hain muun muassa Kuopion kaupunginteatterin kuiskaajaksi ja Maaseudun sivistysliiton työntekijäksi. En päässyt kumpaankaan, vaan opetin jonkin aikaa äidinkieltä Lapinlahdella Portaanpään körttiopistolla. Lopulta pääsin varasijalta Suomen Demokraattiseen Nuorisoliittoon järjestötöihin.

Ja tässä sitä ollaan. Melkein 60-vuotiaana aikuisopiskelijana ja isosiskon edunvalvoja. Kasvattanut kaksi puoliksi venäläistä mamulasta aikuiseksi. Toinen vielä erityislapsi.

Paula-sisko oli minulle lapsena kuin toinen äiti, sillä maalla Etelä-Hämeessä kuusikon keskellä vanhojen toinen jalka haudassa olevien vanhempien kanssa oli ihan sikatylsää. Siskon kanssa oli paljon jännempää - varsinkin kun sisko oli töissä Sotkamossa Mustolan lastenkodissa. Harmittaa, että en vielä päässyt siskon luokse, kun hän työskenteli Riutulassa Inarissa. Olin silloin vain parivuotias.

Kirjoituksessani olen käyttänyt narratiivista menetelmää. Opin menetelmän äidiltäni. Olin kuulema Imatran synnytyslaitoksen kovaäänisin huutaja. Tiesin, mitä halusin. Halusin äidin tissiä. Söinkin sitä yli yksivuotiaaksi. Olin vaativa ja kiukkuinen lapsi. Minua ette saatanat jyrää!

Rautavaaralla 25. maaliskuuta 2024
Pia Valkonen