Antti Hurskainen palaa Lapinlahden Peltoniemeen esseekokoelmassaan En kieltäytynyt aseista

Se on jatkoa tekstikoosteelle Suru ei toimi. (Miten niin ei toimi? Toimiipas. Kokoelma koskettaa ja liikuttaa edelleen.)

ti 5.3.2024

En pääse otsikon pääriville merkinnän lopuksikaan. Kevätaurinko taas paistaa viettelevästi, joten painun ulos ja jatkan Hurskaisen paluusta Lapinlahden Peltoniemeen joskus.

Esseeteoksessaan En kieltäytynyt aseista Antti Hurskainen kieltäytyy nuoruutensa Ozzytekstit-kokoelmasta. Kustannusosakeyhtiö Savukeidas julkaisi Hurskaisen kuusi pop-essettä vuonna 2013. Esseisti oli 27-vuotias.

Kuusikymppisen näkökulmastani Hurskaisen oli nuori - ja on sitä vieläkin. Kun löysin netin syövereistä maininnan Hurskaisen pop-esseistä, tilasin ne nopsaan itselleni. Tiesin kyllä, että en niitä lue, mutta heppu sinänsä kiinnosti, sillä hän oli muudaan vähän utuisesti tuntemani lapinlahtelaislähtöisen nuoren naisen aviomies.

Olin lukenut Hurskaisen gospel- ja lentopalloesseet Imagesta ja ihastellut hänen terävää sekä tarkkanäköistä tyyliään.

Hurskainen aloittaa nuoruuden esseestään kieltäytymisen jo Ihmisen ääni -kokonaistaideteoksessaan. Se on vuodelta 2021. Sivuutin taideteoksen aivan liian vähällä keskittymisellä, sillä olimme edellisenä syksynä siirtyneet kirjoille Rautavaaralle ja sain kirjapaketin Jyväskylän kautta.

Posti oli suuressa viisaudessaan kääntänyt esseekokoelman Annan osoitteeseen ja tyttäreni kiljui minulle ties kuinka monennen kerran, miksi ihmeessä hänelle on annettu äidin nimi ja vielä viivan kanssa. Posti kantoi syksyllä 2021 ja talvella 2022 minun postejani Anna-Pialle.

Kun Maria syntyi, kasasimme hänelle minun sukulinjan mummojen nimiä, sillä ne kaikki kävivät venäläiselle isällekin. Peppi ei käynyt eikä Pyrykään. Peppi oli Leonidin mielestä satuolento (vaikka hän minun mielestäni on ihan todellinen, esikuvallinen hahmo) ja Pyryä Leonid ei olisi iki maailmassa oppinut lausumaan tarpeeksi supistetuin huulin. Pyry-pojasta olisi tullut Pjurju.

Kun Anna syntyi, oli vuorossa isän sukulinja. Anna on tyttöjen tšuvassimummo. Sitten oli tarjolla Zinaida- tai Vera-tätiä. Zinaida on nimenä mielestäni kaunis, mutta suomalaisessa todellisuudessa mahdoton ja Vera ei jostain syystä käynyt Leonidille, vaikka molemmat tykkäsimme Vera-tädistä, Leonidin isosiskosta.

Ehkä Vera kuulosti Leonidin korvaan samalta kuin minun korvaani Aune tai Kyllikki.

Niinpä Anna sai toiseksi nimekseen äidin etunimen emmekä tienneet, että kahdenkymmenen vuoden kuluttua Postin osoitteenlukuautomaatit eivät osaa erottaa yhdysnimiä.

Lopulta onnistuin saamaan Rautavaaralle Anttien Hurskaisen ja Nylénin kokonaistaideteoksen numero 137. Kiinnitin magneetilla jääkaapin oveen esseekokoelman mukana tulleen lappusen.

Siinä luki, että Kiitos! Antti Nylén. Tulin nimmarista niin ylpeäksi, että käytännössä lukea hujautin kokonaistaideteoksen muistamatta siitä juuri mitään - paitsi, että Kosti Sirosen Ihmisen ääni -kirja oli saanut Hurskaisen huutamaan ääneen ja haluamaan peseytyä.

En vielä tänäkään päivänä tiedä, kuka on Kosti Sironen, mutta eilen illalla luin koko Hurskaisen Ihmisen äänen uudelleen - kirjasarjan tekstinäytteitä lukuun ottamatta. Tai no, Tito Collianderin tekstiä luin pätkän, sillä Hurskainen sanoi esseeosassa tämän Ihmisen ääntä ontoksi.

Minulla on muutama Collianderin kirja. Valamon kirjakaupasta ostin jonain ortodoksipäätoimittajavuotenani ammoin Collianderin ortodoksiteologisen kirjasen enkä sitä lukenut. Luin alun ja teksti tuntui niin oikeaoppiselta, että ahdistuin. Myöhemmin kirjakierrätyksestä nappasin Collianderin omaelämäkerralliseen sarjaan kuuluvan joko Aterian tai Lähellä -kirjan.

Muistelen, että olisin sen lukenutkin. Colliander tuntui omaelämäkerrassaankin yhtä kolkolta, kolisevalta ja kategoriselta kuin ortodoksisen uskon oppaassaan. Ehkä Collianderin tekstin kolisevuus tulee onttoudesta. En tiedä, pitää selata omistamiani Colliandereita, kun niiden äärelle pääsen. 

Olen sen jälkeen, kun koin Collianderini kolkoiksi, pohtinut usein hänen vaimoaan Ina Collianderia. Ina Collianderin ja nykyisin ortodoksipiispan erityislaatuisesta ystävyys- ja kummisuhteesta puhuttiin 1990-luvulla, kun hiimailin umpiluterilaisena Kuopion Pyhän Nikolaoksen katedraalin oven suussa vasemmalla puolella - ja visusti takarivissä.

Ortodoksikielet kertoivat tunteikkuudesta pakahtuen, että Arseni se vasta on oikea munkki, sillä tämä ei voi olla edes ortodoksisen kummitätinsä kanssa samassa huoneessa ilman esiliinoja, sillä kummitäti on nainen.

Ajattelin hämärästi, että onpa tämä kummaa porukkaa. No, vielä kummallisemmaksi osoittautui.

...

Eilen illalla luin tarkkaan Hurskaisen Ihmisen äänen ja omaelämäkerrallisessa esseeosuudessa sivulla 18 tulee särö, halkeama, joka avaa minulle väylän Hurskaisen koko tuotantoon.

Hurskainen on nolo, kun kirjoitti Ozzyteksteihin satoja sivuja kahdesta elintärkeästä levystään. Esseet koottiin kirjoiksi, joille kuulema tirskutaan ajoittain. Kysynkin, missä tirskutaan, kuka tirskuu? Helsingin kirjallisuuspiireissäkö? Sinne suuntaanhan Hurskainen loppujen lopuksi poseeraa.

"Pilkka johtuu siitä, että pop-esseeni kuplivat rakkautta."

No niin. Siinähän tuo tuli ja tuli tämäkin: "Sittemmin olen panostanut vihaan ja kylmyyteen sekä luopunut musiikkiaiheista." (Antti Hurskainen Ihmisen ääni s. 18)

Nyt ymmmärrän. Hurskaisen Kuihtuminen on outo parodia ja pastissi. Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuoleman alkupuolella on uhkaus: "Kirjoita kylmä kirja." Pääsin eilen illalla Kuihtumista 32 sivua toista lukukertaa ja tänä iltana yritän taas jokusen kymmentä sivua siitä eteenpäin. En koe sitä kylmäksi. Se on mielestäni vähän seko enkä ihan hahmota, miksi Hurskaisen on pitänyt se kirjoittaa.

Olen Kuihtumisen alun kanssa samaa mieltä siitä, että Minna Canthin tekstit ovat jankuttavan pamfletinomaisia. Marja Jotuni on parempi kirjailija, mutta jostain syystä hänen nimissään ei kahden viikon kuluttua pidetä korkean tason kulttuuriseminaaria Kuopiossa.

Minna Canth sen sijaan on ihmisenä kiinnostavampi kuin Jotuni. Canthin kirjeet ahmin 1990-luvulla, kun sain käsiini paksun kokoomateoksen. Sen jälkeen olen lukenut hänen elämäkertojaan ja tulkintoja hänen kirjoituksistaan.

Yhtään Canthin omaa kaunokirjallista tekstiä en ole saanut luettua loppuun. Työmiehen vaimosta luin jopa suurimman osan. Se liittyi johonkin opintooni. Kuitenkin jos saisi valita, kumpi olisin, olisin mieluummin vieläkin Kuopiossa näkyvä ja kuuluva Minna Canth kuin vanhemmiten harhainen Maria Jotuni.

Arvelen, että Kuihtuminen syntyi kirjailijan pelästyttyä lämpöään. Tekstikokoelmassa Suru ei toimi Hurskainen kirjoittaa mukamas kokoelman nimiesseessä vaikkapa Abbasta ja kirjoittaakin vanhempiensa avioerosta.

Hurskainen on surukirjassaan paikka paikoin niin auki, että järkyttää: "Surullinen tuntemus vanhempieni avioerosta pysyy tuoreena, koska heidän umpikujansa ei ole kehittänyt minua." (Suru ei toimi s. 182)

Ja Hurskaisen pirulaista pitää lukea tarkkaan, sillä hän on mainio vaivihkainen etäännyttäjä ja vittumainen karnevalisoija. Hyppelin iloisesti yli nimiesseen Abba-osuudet. Ei kiinnosta, ei kiinnosta, ei kiinnosta. Ja äsken silmäni osui kohtaan, jossa Hurskainen "arvostelee" Abba-museota siitä, että se ei ole omistanut yhtä huonetta yhtyeen jäsenten avioerolle.

"Modernia teknologiaa hyödyntävään Abba-museoon saattaisi sopia myös surusimulaattori, jossa pääsisi seuraamaan Björnin ja Agnethan riitelyä tai sitä, kuinka Benny ja Frida eivät enää harrasta seksiä." (Suru ei toimi s. 184)

Kohta Hurskainen huomauttaa, että rakastaa kympin tyttöjä ja heidän haluttomuuttaan olla cool. Abba on musiikillinen vastine "kympin tytölle", tuolle parjatulle ihmistyypille, joka suoriutuu annetuista tehtävistä korkeimmin arvosanoin ja lopulta romahtaa.

Nimiesseestä löytyy Suomen kirjallisuuden historian kaunein 1990-luvun keskiluokkaisen perheen kuvaus. Äiti ja isä ovat vihdoin eronneet. Nuorimman pojan ei tarvitse enää teeskennellä nukkuvaa, kun vanhemmat yöllä riitelevät.

Äiti on päässyt eroon epätyydyttävästä avioliitosta ja pystyy hengittämään ensi kertaa vuosiin. Hurskainen ei kerro, miksi hänen isänsä ei antanut vaimonsa hengittää.

Isä asuu samalla Peltoniemen lättänällä asuinalueella, mutta rivitalossa, jossa oli niin sanottuja keskiluokan ja alemman keskiluokan väyläasuntoja. Niin Hurskainen itse kuin minun Mattini esikoistytär kannettiin synnytyslaitokselta ensin rivitalon pikku perheasuntoon ja sitten vain odottelemaan, että omakotitalo valmistuu.

Hurskaisen opettajapariskunnan asumisjärjestely oli kätevä. Veljekset pääsivät pyöräilemään kätevästi iskän luokse. Lähivanhempi, äiti, oli jäänyt perheen omakotitaloon.

Kun minun Mattini ja hänen ensimmäinen vaimonsa erosivat, Matti jäi itse rakentamaansa omakotitaloon. Vaimo lähti vuokralle ja isän lähivanhemmuuteen jäänyt poika pendelöi iskän ja äiskän väliä.

Hyvin ajateltu asuinalue! Tosin mieheni anoppi oli sanonut, että kyllä se vaimo sieltä takaisin tulee, kun ositusrahat loppuvat. Ja niin vaimo tuli ja sitten kun minä tulin kuvioon, lähti Matti, mutta kyllä ihmettelen Lapinlahden alaluokan outoa raakuutta.

Muudan toinen anoppi oli sanonut, että miniä tappoi (syöttämällä) hänen poikansa. Syytti siis miniää diabeetikon kuolemasta. Tämä on niin karmivaa, että tukka nousee pystyyn. Toki muutakin karmivaa perheessä on ollut.

Vaurioituneita raakoja ihmisiä.

...

Veli oli Suru ei toimi -nimiesseen kohtauksessa, jota rakastan, mennyt iskän luokse. Pikku veli oli jäänyt äitinsä kanssa. Oli ensimmäinen perjantai-ilta, kun isä asui poissa, mutta lähellä.

Äiti oli tehnyt pizzaa. Pojalla oli lasissaan cocista ja äidillä viiniä. Äiti haukkaa pizzaa ja huokaisee: "Nyt tuntuu hyvältä." (Suru ei toimi s. 193)

Tämän muistan aina, kun haukkaan itse pizzasta, vaikka se olisi Matin ja Liisan aseman Kotipizzaa. Seuraavalla sivulla esseessä on kuvaus, kun vuotta myöhemmin, jo esiteiniksi kasvanut pikku veli tuo kotiin ensimmäisen kaupallisen pizzan.

Sen hän on käynyt ostamassa Matin ja Liisan asemalta. Äiti on vähän nyreä; onko Matiskin kaupallinen pizza muka parempaa kuin hänen leipomansa. Ei varmaan, mutta äidin pizzan mukana ei tule laatikkoa.

Hurskainen kirjoittaa Frendeistä. Sarjasta hän oli oppinut, että tyhjä rasvan tahrima pizzalaatikko on sisustuselementti. Mattini katsoi poikansa kanssa yhdessä Frasieria. Kun perheen äiti asui muualla, mutta lähellä, Mattini sai yhteyden poikaansa kadottaakseen sen taas, kun minä vein hänet pois vakiintuineista ympyröistä.

Kumma juttu muuten, miksi Matti aina korostaa katsoneensa poikansa kanssa juuri Frasieria. Miksei jotain toimintasarjaa tai väkivaltaelokuvaa videolta? Hyvä niin. Äärimmäisen hyvä, sillä wikipedia kertoo Frasierista seuraavaa: "Frasieriä on usein luonnehdittu tyylipuhdasta amerikkalaista sitcomia älykkäämmäksi. Sarjan ydinteema oli, kuinka päähenkilö kykenee omaa ammattietiikkaansa hyödyntäen ymmärtämään itsensä ja läheistensä elämää hämmentävät tapahtumat."

Ei Mattini ihan niin alkukantainen ilmeisesti ole ollut kuin olen hänen ajatellut olevan.