Tervehdin ilolla kolumnia, jossa miltei sokea mummo pesee astioita luutulla

ke 21.2.2024

Oli puhelinherätys kello kuusi. Matin puhelin soi. Ihan hyvä, sillä illalla sanailimme leppoisan uneliaasti, että olisipa hyvä herätä kuudelta. Emme nousseet, sillä aurinko ei vielä noussut, mutta olin unohtanut tabletin yöpöydälle ja luin ensin puhelimesta Savon Sanomat ja sitten Karjalaisen sekä Hesarin tabletilta.

Savon Sanomien aamuluvun jälkeen lähetin journalismin contessa Adelaide de Saint Erasmolle viestin: "Huomenta, nenä on tukossa, mutta tänään Rautavaaran kunnantalolla on yrittäjien vastuullisuuskoulutus. Jos pää ei äidy, nousen ja lähden. Vesa Kärkkäinen näkyy palanneen riveihin, jee, olipa hyvä kolumni."

Eilen iltapäivällä pää kaatoi minut muutamaksi tunniksi sairausvuoteeseen. Nukuin jokusen aikaa ja sitten heräsin toenneena. Nukkumaan käydessä korvat ja kurkku olivat kipeänä ja ajattelin, että jos aamulla on yhtä kamala olo, jään niille sijoilleni.

Ei ollut. En jäänyt. Luvassa on värikkään esitteen mukaan inspiroiva, tekevä ja osaamista kehittävä asiantuntijatyöpaja. Kouluttajana on kestävän kehityksen asiantuntija Anu Nylund. Tätä ei voi jättää kokematta. Oikesti. En vittuile. Edellinen vastuullisuuskoulutus Metsäkartanolla oli niin hyvä. Hm. Pitää jättää siitä palaute. Jotenkin unohdin.

Metsäkartano voisi pitää enemmän meteliä itsestään ja tulla osaksi rautavaaralaista yhteisöä. Metsäkartanon keittiökin on innovatiivinen. Saimme syödäksemme muikkukukkoja, joiden formaatti oli lainattu Savonlinnan lörtsyistä ja joiden kuori oli jännittävää murotaikinaa.

Turvekammissa takapuoli kyllä jäätyi, mutta siitä huolimatta keskustelut olivat antoisat ja matkalla kammille sain käteeni lentolehtisen hellareiden vallan mainiosta viikonlopusta. Ensi viikonloppuna on tulossa asiaa muun muassa parisuhteesta ja lauantaina olisi vielä lähimmäisen lauantain ateria. Pitää alkaa valmistella Mattia siihen, että menen hellarikekkereihin ukrainalaisten tulkiksi.

Sitä ennen pitää selvittämän itselleni, mikä olisi venäjänkielinen tarkka termi sanalle parisuhde. Sellaista ei ollut, kun yliopistossa opiskelin. Ei tosin ollut suomen kielessäkään ainakaan näin taajaan käytettynä. Google-kääntäjä väittää, että parisuhde on pelkästään отношение ja suhde соотношение. Seuraava toimi olisi se, että etsisin verkosta venäjänkielisiä tekstejä, joissa puhutaan parisuhteesta.

Mutten tee sitä nyt, sillä pitää pestä astiat.

Otsikkoni on mikä on. Oikeasti (sana tulee nyt toistamiseen) aikuisten oikeasti on ihanata, että Savon Sanomien aitoalkio-Vesa Kärkkäinen aloittaa kolumninsa (Yhteisöllinen asuminen voi toimia, jos siihen ei mennä säästöt edellä ke 21.2.2024) mummollaan, jolla oli kaihi, mutta joka pesi astioita ja sai ne putipuhtaaksi.

Mummo pesi astiat luutulla. Hän tunnusteli astioiden pintaa pehmeän luutun lävitse. Jännää, miten Kärkkäinen on saanut sanomalehtikolumniin mukaan tuntoaistin. (Miksi muuten kaikki, mitä kirjoitan, tuntuu vittuilulta. Tämä ei ole sitä.)

Kärkkäinen laajentaa tekstiään yleisiin yhteyksiin. Hän pohtii vanhusten yhteisöasumista. Taivahan tosi on, että yhteisöasuminen, johon vanha ihminen ohjautuu liian myöhään, ei enää puolen vuoden päästä ole yhteisöasumista, kun asukkaat menevät heikkoon kuntoon ja puhumattomiksi.

Tässä yhteydessä pikkuisen nauran Siun soten muistamattomien mummojen teamsryhmälle. Paula-sisko kuitenkin on innostunut siitä, sillä hän on haka muisti- ja sanapeleissä. Mummojen kesken kommunikaatiota ei juurikaan synny, sillä osasta näkyy kuvassa vain pieni otsatukkatupsukka. Jos teamsryhmäohjaaja on nuori ja hallitsee tietotekniikan, homma jotakuinkin toimii - paitsi, että ei toiminut silloin, kun nuori ohjaajatar pani tuolijumppavideon pyörimään

Tuolijumppavideolla kuivan kesän oravan näköinen miesfysioterapeutti jumppasi siihen tahtiin, että Paula-siskoni oli vähällä karata kauhuissaan tietokoneen äärestä. Lisäksi jos mummuset olisivat tehneet fysioterapeutin mallin mukaan, olisi eri puolilla Pohjois-Karjalaa kiidätetty lähimpään päivystykseen tajuttomia päänsä tietokonepöydänreunaan iskeneitä vanhuksia.

Hieman arvostelisin sitä, että teamsohjaaja ei ottanut omalta koneeltaan kontaktia mummoihin. Olisi edes rohkaissut, että hei Hellevi siellä Hattuvaarassa, ojennapa nyt oikea kätesi ja nyt Pirkko Tohmajärven Murtoissa avaa sormet avaruuteen.

Veikkaan, että mummot, jotka eivät suunnitelleet pakoa katsottuaan aikansa tuolilla huhkivaa laihaa pelleä, tuijottivat videota mitään näkemättömin silmin ja Siun Sote sai merkinnän johonkin uuliberalistiseen paskapaperiinsa ei ku julkisjohtamisen tulospaperiinsa, että vanhuksia on aktivoitu liikkumaan uuden tietotekniikan avulla.

En edes kerro nyt sitä, millainen oli Siun Soten mummuteams, kun ohjaajana oli eläkeläinen. Tai kerron vänän. Ohjaaja piti Levyraatia, mutta unohti panna biisit soimaan. Niinpä mummot tuijottivat taas tyhjin silmin cd-levyn kannen kuvaa eikä kukaan sanonut, että ei kuulu mitään.

Vasta sitten, kun alkoi arvostelukierros, Paula-siskoni hihitti ohjaajalle, että joo, ihan hyvä iskelmä, mutta ääni puuttui.

Siun Soten mummoteamseissa on kosolti kehitettävää, mutta jos suunta on it-teknologia vanhusten kotihoitoon, on suunta sitten se ja kehitysnystyrät käyttöön. Myös vanhusten yhteisöllisiä joukkoruokailuita olisi kiva saada sen sijaan, että Siun Soten ateriakuljettaja tuo joka kolmas päivä mummon jääkaappiin jotain lirua muovipakkauksessa - lirua, josta ei saa tolkkua, onko se perunavelliä vai muusia tai mahdollisesti bataattikeittoa vai sittenkin porkkanalaatikkoa.

Mepä sanoimme Paula-siskon kanssa Siun Soten ateriapalvelusopimuksen irti. Paula saa ateriat nyt tarvittaessa vaikka joka päivä lounas-Karkusta ja mukana tulee itse yrittäjä, josta siskoni pitää kovasti. Niinpä eräänä tiistaina siskoni änki ateriakuljettajan kyytiin ja matkusti muutaman sadan metrin päähän ortodoksiselle kirkolle.

Siellä oli tiistaiseura, josta siskoni on vähän jo luopumassa, mutta kiinnostuikin, kun keksi, että lounaskuljetuksen kylkiäisenä voi tulla myös tiistaiseuramummokuljetus. Sen lisäksi, että yrittäjän ilmestyminen joka päivä ulko-ovelle on mukava happening, ruoka on tuoretta, herkullista ja ravitsevaa.

Vanhusten yhteisöllinen asuminen on mielenkiintoinen ajatus. Sitä soisi kehitettävän. Sen sijaan, että Juuassakin jokainen vanha ihminen nököttäisi omassa rivitalokuutiossaan, kaikenlaista livekanssakäymistä olisi ruokittava teamsryhmien ja videopuheluiden ohella.

Siun Sotehan soittaa siskolleni aamuin illoin. Se on hyvä asia ja erityisen ihanata oli kerran, kun Paula kertoi, että soittajana oli ollut hoitaja, joka tunsi hänen työkavereitaan Ilomantsin kunnasta. En ole ihan varma, oliko kuitenkin kyseessä hoitaja, joka tunsi siskon työkavereita Juuan kunnasta, mutta voi ollakin, että senkertainen soittaja oli ilomantsilainen.

Rantasalmelainen hän ei ehkä kuitenkaan ollut tai leppävirtalainen. Ehkä.

Tällaista muuten on muistisairaan etäomaishoitajana elo. Joskus värikkäistäkin kertomuksista on otettava tolkku pienten vihjeiden perusteella. Ehkä tämä on vaistonvaraista validaatiomenetelmää. Toivottavasti Pohjois-Karjalan muisti ry antaisi omaishoitajille validaatiomenetelmäkoulutusta. Mainitsin siitä joskus omaishoitajien ryhmässä, mutta näin, että muisti ry:n vetäjän silmissä ei välähtänyt valo. Joko termi validaatiomenetelmä pyyhki yli hänen hilseensä tai sitten astuin vetäjän varpaille.