Tykkäsin kovasti Sini Silvánista eilen Roosa Kettumäen Viimeisessä sanassa

la 17.2.2024

Illalla lojuimme mieheni kanssa älytelevision ääressä. Tekisi mieleni kirjoittaa, että hidasälytelevision. Koetin kello 19 aikaan etsiä siitä jonkin kivan, ei liian pelottavan, brittimurhasarjan katsottavaksi ennen kello 20 alkavaa Viimeistä sanaa.

Emme kuitenkaan ehtineet katsoa Vigilin ensimmäisen tuotantokauden ensimmäistä jaksoa loppuun, sillä hidasälytelevisio oli päättänyt, että tänä iltana kuuntelemme pitkiä radiolähetyksiä Areenalta. Nykyaikana pitäisi kai puhua podcastista ja kuulisin mieluusti kielitoimiston suosituksen vieraslajiselle nimitykselle.

Kirjoitin, että lojuimme mieheni kanssa älytelevision ääressä. Matti ei pidä, että puhun hänestä aviomiehenäni, koska se kantaa mukanaan sivumerkityksiä siitä, että minulla olisi muitakin miehiä.

Pois se minusta. Minähän olenkin ollut 20 viime vuotta aviouskollisuuden airut. Jos sisäänvedot vain lasketaan, en ole pettänyt Mattia ollenkaan. Niin. Meille tulee huhtikuussa 20 vuotta täyteen. Tai miten sen nyt ottaa. Minä lasken suhteen alkaneen jo helmikuussa.

Aloin äsken hihittää, että kun kirjoitin "... lojuimme mieheni kanssa", en tarkoituksella kirjoittanut, että mieheni Matin, sillä sittenhän olisi herännyt kysymys siitä, että ketäs muita miehiä sitä minulla nyt onkaan. Ei, ei, ei, pois se minusta. Kerrankin minulle riittää yksi mies.

(Nohhhh, olisi riittänyt kaikkien näiden 20 vuoden ajankin, mutta kohtalon sormi osoitti toisin. Se osoitti suoraan ohimooni. Siksi on hyvä, että minullakin oli oma elämäni sillä aikaa, kun kristillisesti vihitty aviomieheni koki omaan kasvuunsa kuuluneet seikkailunsa. Tirskistä ja hermostunutta hihitystä.)

Miten kirjoittaa tästä kaikesta käyttämättä klišeitä? Meinasin kirjoittaa klošeita. Vihaan sentimentaliaa.

Joka tapauksessa katsoimme osan Vigillin ensimmäisen tuotantokauden ensimmäisestä jaksosta. Matti koetti kerran jonain iltana katsoa lineaarisesta televisiosta Vigillin jotain jaksoa ja minä olin käpertynyt hänen kainaaloonsa fibromyalgioineni. Siihen ei ole mitään muuta lääkettä kuin rakkaan ihmisen painallukset.

Kun tuntee painalluksen vaikkapa käsivarressa - painalluksen ei tarvitse edes olla kova, sen tulee olla hiukan kovempi kuin pelkkä kosketus - fibromyalgikko ei muista, että jalkoihin sattuu tai sormet ovat kipeät. Jotain on tapahtnut.

En tiedä, onko poskiontelotiehyen leikkaus poistanut ainakin osan elimistössäni olevasta jatkuvasta tulehduksesta vai onko syynä inkivääri; ei enää ole paljoakaan helvetillisiä väsyttäviä kipuja ja pystyin aika monta reissua ajamaan Juuasta Lapinlahdelle nukkumatta viittätoista minuutti Varpaisjärven hautausmaan parkkipaikalla.

Paitsi, että nyt ovat sormet kipeät. Hakkasin eilen halkoja. Sorminivelkipu on kuitenkin vain noin tuhannesosa entisestä kivun määrästä. Syön myös luonnon kurkumaa. En tiedä, mihin se auttaa, mutta se on kivan väristä ja maistuu paremmalle kuin tuore inkivääri. Lisäksi hammasharjani on muuttunut kurkuman väriseksi.

(Ensin luulin, että minulla on massiivinen ientulehdus.)

Kun Matti koetti katsoa Vigillin jotain jaksoa lineaaritelevisiosta (ilman kuulokkeita), kuulin minä unen lävitse sotilashelikoptereiden pahaenteisen pörinän. Aloin oikeasti huutaa. Huusin, että vittu, kiitos, televisio kiinni. Ihan tarpeeksi tulee uutisia rikkipommitetuista kerrostaloista ja aggressiivisista lentovehkeistä.

Eilen illalla, kun lumimyrsky alkoi, kouraisi vatsasta. Tavoitteenani on, että yövyn Kaiviksella yksin tässä joskus ja voitan pimeän pelkoni. Kun tuuli alkoi jylistä, löysin itseni ajattelemasta, että ehkä en sittenkään. Ehkä vasta sitten olen talossa yksin yötä, kun on pakko.

Olen välttelijä. Tunnustan, että pakenimme viime syksynä pimeää. Matti ei tietenkään paennut, vaan oli jo pidemmän aikaa uneksinut katuvaloista, lämpimästä suihkusta sekä kaukolämmöstä ja painoi kaasua, kun päästin suustani, että nyt, vittu, nyt Lapinlahdelle, en kestä enää päivääkään (tai yötä) tätä. Lokakuussa oli säkkipimeää.

Putosin lapsuuteni pimeän pelkoon. Isä oli Hämeenlinnassa Ahveniston keuhkoparantolassa ja me äidin kanssa kuuntelimme kauhuissamme, kun koirat alkoivat tarhassa haukkua. Ne saattoivat haukkua tuntikausia emmekä äidin kanssa uskaltaneet mennä katsomaan, miksi.

Tai en minä tiedä, haukkuivatko koirat oikeasti tuntikausia, mutta tarpeeksi kauan kuitenkin, että kauhu porautui hermoverkkooni. Emme me äidin kanssa metsäneläimiä pelänneet. Me pelkäsimme kummituksia.

Eipä siinä. Kun saimme muuttokuorman Lapinlahdella purettua ja pyykinpesun aloitettua, tulivat varhaiset pakkaset ja pikkuruinen armollinen lumikerros, jota ei tarvinnut edes aurata. Ei ollut enää pimeää edes Rautavaaran Kaivokoskella.

Kun olin saanut tammikuussa kaikki pyykit pestyä, sanoin, että nyt, nyt! Nyt lähdemme Rautavaaralle, hopi, hopi, sillä haluan nähdä valon vaivihkaisen lisääntymisen. Maaliskuussa valo alkaa vyöryä päälle. Kevät tulee joka kevät liian kovalla vauhdilla. Helmikuu on siitä kiinnostava, että illat pitenevät hitaasti. Eikä vieläkään ole aamulla niin valoisaa, että ilolla ponkaisin koirien kanssa ulos.

Vielä viikko tai pari, että aamulla ensimmäinen ajatus ei ole: kylmää ja pimetä!

Keskiviikkona olin Rautavaaran helluntaiseurakunnan peruskurssilla. Mukanani oli kaksi paksua venäjän sanakirjaa, mutta niitä en tällä kertaa tarvinnut. Peruskurssia vetää Juhani Ylivainio, niin, just sen, Niilo (!!!!) Ylivainion veljen poika.

BTW, postilaatikostani löysin jonkun hyvän haltijan tai haltijattaren sinne(kin) jakaman fleijarin: Huomenna olisi Rautavaaran hellariseurakunnassa kello 15 Jumala voi! -tilaisuus. Tilaisuudessa olisi kertomuksia tosielämästä. On laulua ja puhujana Juhani Ylivainio.

Just sen (!!!!) Ylivainion veljen poika käsittelee julkkissetäänsä jotenkin hienolla tavalla. Ei tuo sukulaisuutaan liikaa esille, mutta on tietoinen siitä, että ihmiset ovat tietoisia siitä. Keskiviikkona hän sanoi sivulauseessa, kun oli puhetta ylisukupolvisista taakoista - syntikäsitteen pohtimisen yhteydessä, että häneen on tarttunut nimenomaan sedän kiivaus.

Ei isän, jos oikein ymmärsin. Sedän, jos en väärin kuullut.

Puhuimme siis keskiviikkona synnistä. Keskustelu oli hieno ja antoisa. Puhuimme myös addiktioista ja vihasta. Tunnustin, että olen vihan kantaja. Olen myös kateellinen mässäilijä, mutta näihin en mene tässä merkinnässä.

Vihaan edelleen. En tosin enää niin kovasti kuin vaikka vuosi sitten, mutta jos Lapinlahdella tulee muutama nainen vastaan, sylkäisen naamalle. On parasta pysytellä pois Lapinlahdelta tai sitten sinä, joka luet tätä, kannattaa pysyä eri reitillä.

Myös eri kaupoissa käyminen voisi olla hyvä juttu - tai sitten kannattaa vaihtaa kokonaan paikkakuntaa tai maakuntaa tai valtiota esimerkiksi. Mitenkä äidin muistisairauden kanssa on? Muistisairas äiti varmaankin kaipaisi apua. Ihan vinkkinä vain. Tai toinen keisi; lapsenlapset. Hehän kohta taitavat asua kauempana.

Olen vihainen, kateellinen, mässäilen ja olen myös alhainen.

Huh, mutta en tällä kertaa alkanut itkeä. En meinaa enää koskaan itkeä.

Ehkä.

Kun huusin Matille Vigillin pörräävistä militaarihelikoptereista, päälleni oli myös hyökännyt Ylen sarja armeijaa käyvistä tytöistä. Sotapropaganda tympii. Siinä mielessä ja tässä kohtaa arvostan Jehovan todistajien totaalista pasifismia. 

Armeija ei ole mielestäni tasa-arvojuttu. Minusta ei ole mitään hienoa siinä, että naisetkin voivat opetella tappamaan. Samoin tympäisi viime viikolla Puoli Seiskassa ollut partajeesus. Heppu oli hirmu sympaattinen nallekarhumies. Ja! Mikä oli hänen sanomansa? Juu, on tulossa sarja, jossa sympaattinen partajeesus kouluttaa tappokoneiksi julkkiksia.

Aivan mainiota. Vähän niin kuin television uutiskamera, joka Ukrainan sodan alettua nuoli suomalaisvalmisteisia aseita eroottisella klangilla. Toimittaja ei meinannut pysyä housuissaan. Suomen aseteollisuus saa näin uutta buustia, kun Putin lähettää väestön ylijäämämiehiä luotien ruoaksi.

Mitäpä tekee valtakunnan ykkösälykkö, kirjailija Sofi Oksanen? Kirjoittaa Jaxuhalit ohjukseen, joka tappaa tyttärieni sukulaisia. Jaxuhalit? Siinä on kirjailijan analyysi. Ja hän on vielä Rautavaaran miniäkin.

....

Emme ehtineet katsoa Vigillin ensimmäisen tuotantokauden ensimmäistä jaksoa loppuun, kun Matti otti kaukosäätimen ja kelasi suoriin lähetyksiin. Roosa Kettumäen mainiossa Viimeisessä sanassa olivat mukana Hesarin joku poikatoimittaja, Tekonologiateollisuuden työnantajarintaman rinsessa ja AKT:n viestintäpäällikkö Sini Silván.

Käytän Silvánista nimeä ja tarkkaa titteliä, sillä hän ensimmäisenä Suomessa uskalsi sanoa julkisesti, että kyllähän hokema paikallinen sopiminen kuulostaa tosi kivalta. Joku kuitenkin on sopinut jossain, että hokemaa ei avata.

Jännä juttu oli, että Roosa Kettumäki torppasi Silvánin, kun tämä ryhtyi kertomaan, mitä mukava, sympaattinen ja villasukan lämpöinen termi paikallinen sopiminen käytännössä tarkoittaa.

Kiinnostavaa myös oli, että Hesarin poikatoimittaja työnantajaliiton rinsessan mielestä syyllistyi työmarkkinaosapuoleksi ryhtymiseen, kun tämä pohti ääneen, että hallitus voisi avata neuvottelut uudestaan.

Logiikka lienee sitten niin, että kun työnantaja työntää paskapuheitaan joka tuutista, tiedotusvälineet eivät ole työmarkkinaosapuolia. Rinsessa oli sitä paitsi näppärä. Hän toisti saman kuin Stubb ensimmäinen. Miltei sanasta sanaan.

Vaikutti valitettavasti siltä, että Roosa Kettumäkikin aavistuksen verran syötti keskustelussa oikeistoagendaa. Lakko ei ole viestinnän tehokeino, mutta on niin taivahan tosi, että jos työläisten puolelta lähetetään asiallinen ja analyyttinen tiedote siitä, miten asiat ovat, sitä ei julkaise kuin korkeintaan yksi sanomalehti, mutta jos lähetetään tiedote lakosta, sen julkaisevat kaikki.

Sama mekanismi oli muutama vuosi sitten, kun anarkistit marssivat ja rikkoivat ikkunoita. Arto Nybergissä oli haastateltavana ikääntynyt punkkari, en muista, mikä oli aihe, mutta punkkari sanoi, että onhan meillä ollut hiljaisia kynttilämielenosoituksia maailman sivu, mutta vasta sitten, kun joku heittää puistonpenkin turkisliikkeen ikkunasta sisään, tiedotusvälineet kiinnostuvat.

...

Niin ja sitten otetaan työmarkkinauudistukset. Uudistukset? Kyseessä on uusliberaalikieli. Kieli käy bull shit -bingoon. Työmarkkinauudistukset, kylläpä kyllä, kyllähän sitä porvaripuoli on vuosikymmenet koettanut "uudistaa" työmarkkinoita.

Ensin meille on 1990-luvun alun lamasta tolkutettu, että vain huiput kelpaavat. Yrittäjätkin on psyykattu niin, että ui tai uppoa. (Ui tai uppoa - suomalaisyritykset globaalitalouden hyökyaallossa, Lasse Kurkilahti, Toivo Äijö). Yrittämisen opettajamme heilutti kirjaa meille yrittämisen Raamattuna.

Nyt on porvarilla tosiaan huonot housussa, kun puoli Suomea on evaluoinut itsensä työelämän ulkopuolelle. Vain huiput kelpasivat.